15.10-17.10.2010 Kilwa Masoko ja ruokamyrkytys

 14.10 vietettiin Tansanian ensimmäisen presidentin Julius Kambarage Nyereren muistopäivää (jota voidaan verrata meidän itsenäisyyspäivän juhlaan) ja tämän vuoksi torstai oli vapaa niin kouluissa kuin töissäkin, joka toimi myös hyvänä tekosyynä perjantain vapaalle. Kiitos siis Nyereren, loppui meidänkin työviikkomme jo keskiviikkoon ja nelipäiväisen loman kunniaksi päätimme ottaa suunnan pois Mtwarasta… Punnittuamme hetken eri matkavaihtoehtoja, kuitenkin hyvän ja helpon matkan päästä Mtwarasta, päätimme ottaa suunnan kohti Kilwa Masokoa, joka sijaitsee puolessa välissä Mtwaraa ja Daria.

Maanantaista torstaihin käymme aina aamuisin opettamassa kouluissa liikuntaa yhdeksästä kymmeneen. Keskiviikko aamuna tapamme mukaan odottelimme Rahaleon koululla Chrisin saapuvaksi pallojen ym. kanssa, voidaksemme aloittaa tunnin, mutta myöhästymisen ollessa täällä ihmisten tyyli ja tapa, ei Chrisin kymmenen minuutin myöhästyminen vielä kovinkaan paljon ihmetyttänyt. Kellon käännyttyä kuitenkin jo kaksikymmentä yli, aloimme jo tosissamme ihmetellä ja ärsyyntymään Chrisin myöhästelyä, kun saimme Maijalta puhelun, että Chris oli joutunut onnettomuuteen matkalla koululle ja on sairaalassa. Mistään hengenvaarasta ei ollut kuitenkaan kyse ja ohjeeksi annettiin, että saimme itse päättää pidämmekö tunnin vai emme. Päätimme pitää kuitenkin tunnin tapahtuneesta huolimatta ja sen jälkeen lähdimme toimistolle ottamaan selvää, mitä aamulla oli oikein tapahtunut ja kuinka Chris voi… Chris oli ajanut moottoripyörällänsä auton kanssa yhteen ja hänellä oli vasemmasta jalasta polvi murtunut ja sivuristisiteet menneet sekä ranne vääntynyt. Nämä kaikki kolhut, vaikka olivatkin isoja, oli kuitenkin vain helpotus kuulla, sillä Chris ei koskaan käytä ajaessa kypärää (kuten ei moni muukaan täällä) joten onni onnettomuudessa, ettei hän ollut saanut päähänsä mitään iskua tai vammaa. Sairaalasta päästyään Chris päätettiin viedä project houselle (SDA:n talolle, jossa asuu SDA:n työntekijät Limu ja Chigo sekä Maija) toipumaan ja asumaan parantumisensa ajaksi. Limu ja Chigo lähtevät kuitenkin aina viikonlopuiksi pois Mtwarasta perheidensä luo Lindiin ja Dandaan, joten muiden lähdettyä talosta ja Chrisin jäädessä sinne täysin liikuntakyvyttömänä, koko vasen jalka paketoituna lantiosta aina varpaanpäihin saakka, täytyi Maijan jäädä hoitamaan ja auttamaan häntä ja skipata minilomamme.

Vaikka Chrisin onnettomuus ja Maijan pois jäänti reissulta toki vei hieman lomafiilistä, päätimme kuitenkin toteuttaa lomasuunnitelmat kaikesta huolimatta, sillä emme olisi kuitenkaan Mtwaraan jäämällä voineet mitenkään helpottaa tai parantaa asiaa sen enempää. Niinpä torstai-aamuna lähdimme kahdeksan aikaan ensin dalladallalla Lindiin, jossa vaihdoimme minibussin hieman isompaan ja jatkoimme sillä Kilwaan saakka. Dalladalloissa on yleensä noin 15 paikkaa, mutta kyydissä on aina vähintään parikymmentä ihmistä, loppujen lopuksi meidänkin dalladallassamme oli 24 ihmistä laskujeni mukaan, seisten käytävillä ja välillä roikkuen puoliksi ulos bussista. Nämä ihmiset ovat vielä jotenkin niin taskukokoisia, että he mahtuvat ja vääntyvät aivan ihmeellisiin tiloihin ja asentoihin, että kahdenkymmenenneljän ihmisen ahtautuminen minibussiin ei ollut edes vaikeaa, kunhan vain meillä isommilla valkoisilla oli omat istumapaikat  ! 

Kilwa Masoko on keskikokoinen afrikkalainen kylä, joka ei itsessään ollut kovinkaan kummoinen, mutta tarjosi aivan uskomattoman kauniit rannat sekä turisteja vetävän hipposafarin. Majoituimme New Mjaka guest houseen, jossa oli bandasiksikutsuttuja olkikattoisia mökkejä, alkaen 7000 shillinkiä per yö eli n. 3,5 euroa.  Hintaan nähden huoneet olivat kuitenkin hyvät, vaikka mökkien ominaishajun voikin sanoa olevan nk. ihan sitä itseään. On hassua huomata, kuinka nopeasti sitä sopeutuu paikallisiin elinoloihin ja mukautuu tilanteisiin… Rehellisesti voin sanoa, että suomessa tuskin olisin jäänyt sellaiseen murjuun, mikä hostellimme oli, mutta nyt sitä vain ajatteli et ”no onhan tää ihan jees”.  Vierailu hostellissa, missä huoneista ei löytynyt edes ovia, ennen New Mjakan löytymistä saattoi kyllä vaikuttaa hieman asiaan… Täällä kun ei tarvitse muuta kuin katsoa ympärilleen ja osaa aina suhteuttaa asioita. Niinpä jäimme ihan tyytyväisinä p***alta haisevaan bandasiimme ja lähdimme katselemaan paikkoja sekä syömään ja ottamaan selvää seuraavan päivän ohjelmaan kuuluvasta hipposafarista.

Illalla olimme istuskelemassa paikallisessa ”baarissa” kun aloin ensimmäisen kerran tuntea vatsani puhuvan minulle tavallista kovempaa. Olen tietoisesti yrittänyt välttää syömistä ulkona täällä, sillä paikallisten ravintoloiden hygieniatason voisi kuvailla olevan terveystarkastajan painajainen.  Suurimassa osassa ruokia pidetään lämpimissä vitriineissä tunti kaupalla ja tarjoillaan suoraan sieltä ottaen ja hieman lämmittäen. Pakon sanelemana Kilwassa jouduttuamme syömään ulkona, yritimme vielä valita paikan, jossa ruoka olisi edes hieman hygieenisempää ja menusta yritin valita sellaista jonka vatsani sulattaisi. Tämä ei kuitenkaan asiaa loppupelin auttanut…

Seuraavana aamuna me vanhanliiton hippoklubilaiset lähdimme hipposafarille, minä sormet ristissä pitäen, ettei mitään tulisi enää ulos, yön vietettyäni vessassa ravaten. Hipposafari alkoi Kilwan rannasta, jossa hyppäsimme MV Christopher-nimisen puisen moottoroidun veneen selkään ja ajoimme luodolle katsomaan hippoja. Hippojen asuinpaikalle saavuttuamme sammutimme moottorin ja jäimme odottamaan hippoja näkyväksi. Pian ensimmäinen virtahepo nostikin päätään noin parinkymmenen metrin päästä, pyöritteli korviaan ja vajosi takaisin syvyyksiin. Hippojen päät ovat todella isoja, mutta mitään muuta niistä en oikein osaa sitten kertoakaan, sillä tunnin verran mitä vietimme hippoja katsellessa, he tarjosivat meille hauskutuksena muutaman sekunnin ilmestymisen aina pintaan, muutamat korvien pyöräytykset, ison epämääräisen töräysmäisen äänen sieraimista ja siihen loppui se esitys. Viisi hippoa näimme yhteensä tunnin aikana ja tätä samaa esitystä he vuorottelivat toistensa kesken, välillä jopa kolme yhtä aikaa näyttäytyen.  Nopeasti oli siis hipot nähty, vaikka mahtavaahan se olikin! Hippojen noustessa pintaan aina muutaman kymmenen metrin päästä siellä täällä, muistelimme me omia hippoklubilaisaikoja, hippohiihtoja yms. joihin varmaan joka toinen lapsi yhdeksänkymmentä luvulla osallistui tai oli ainakin jäsen  !

Hipposafarin jälkeen menimme Kilwan upealle Masoko Pwani nimiselle rannalle, joka oli silmin kantamattomiin täynnä valkoista pehmeää hiekkaa, meri avautui eteen ihanan turkoosinsinisenä ja rantaviivaa värittivät sinisiset bungalovit. Mtwarassa rakastan myös sitä, että meri on aivan vieressä, mutta huonona puolena on, että täällä joutuu aina arpomaan lasku – ja nousuvesien kanssa. Vuorovedet riippuvat jotenkin kuun liikkeistä, joten riippuen päivästä tai viikosta meri on tai ei ole rannalla kun sinne menee. Meidän tuurillamme meri ei tietystikään ollut ylhäällä kun saavuimme Masoko Pwani-rannalle, ja jos vettä olisi lähtenyt etsimään, olisi saanut kävellä monta sataa metriä, ennekuin olisi tavoittanut kunnolla meren. Jäimme kuitenkin rannalle ja menimme rannalla sijaitsevaan ravintolaan/baariin syömään ja päätimme tulla seuraavana aamuna kokeilemaan, josko silloin pääsisimme uimaan… Ilmeisesti ei tämänkään ravintolan ruoat sopineet minulle, sillä hetki syömisen jälkeen edellispäiväinen huono olo tuli tuplasti pahempana takaisin. Ilmeisesti sekin johtui ruoasta, sillä pian myös Anna-Sofia alkoi voimaan yhtä huonosti kuin minä… Niinpä myös perjantai-ilta meni torstaisen illan kaavan mukaan; posliinin kanssa tuttavuutta tehden…

Seuraavana aamuna päätin raahautua rannalle, vaikka olo ei ollut edellisiltaa paljonkaan parempi, mutta jääminen pahalta haisevaan hotellihuoneeseen ei hirveästi houkuttanut, joten katsoin meri-ilman olevan parempi vaihtoehto. Tällä kertaa meri oli pikkuhiljaa tuloillaan rantaa kohden ja uiminen onnistui menemällä makaamaan selälleen tai uimalla käsipohjaa, mutta toimi hyvänä auringonottoalustana ja viilentäjänä kuumalle päivälle. Rannalla ollessani unohdin hetkeksi jo kokonaan huonon olon, ennen kuin se taas yllätti täysin ja monen tunnin oleilu auringossa ei ollut tainnut auttaa asiaa entisestään. Suunnitelmanamme oli lähteä vierailemaan Kilwa Kisiwani-nimisellä saarella, jossa on Unescon maailmanperintökohteeksi nimetyt rauniot. Kahden päivän syömättömyys ja kuumuus alkoi kuitenkin heikottaa niin paljon, että kiertely oppaan mukana (jota ilman rauniolle ei päässyt) ei enää houkuttanut. Ongelmana koko tilanteessa oli se, että sama mitä söin, mikään ei pysynyt sisällä, joten tilannetta ei pystynyt oikein helpottamaan millään ja heikotukseen ei auttanut muu kuin makaaminen paikallaan. Muiden lähtiessä raunioille jäin minä puutumaan ja haaveilemaan suomalaisesta, ei uppopaistetuista ruoista hostellihuoneessa.

Seuraavana päivänä lähdimme jo kuuden aikaan aamulla takaisin bussilla Mtwaraan. Olin saanut tsempattua itseni niin, että luulin/tiesin selviytyväni töyssyisestä bussimatkasta ilman, että laatoitan koko bussin. Bussissa istuimme kuitenkin kaiken varalta Anna-Sofia kanssa ikkunoiden vieressä, oksennuspussit valmiina, jos sattuu, että töyssy onkin liian voimakas  ! Bussissa istuessani voin sanoa, että ensimmäisen kerran iski nk. kunnollinen Tansania ketutus. Mitään nyt sen enempää hienostelematta; koko viikonlopun joka tuutista paskottuani, syötyäni paskaa ruokaa, josta johtui paska ruokamyrkytys, jonka takia jouduin viettämään aikaa paskalta haisevassa hotellihuoneessa, istuin nyt paskaisessa bussissa, missä vieressä istuva mieskin onnistui vielä haisemaan aivan paskalle, tai sitten se olin vain minä ja kaiken kruunasi paskan värinen neste, jota tippui hattuhyllyltä niskaamme… Siinä kohtaa, kun vatsa tyhjänä (viimeksi syötyäni kunnolla torstaina) ja nuutuneena ruokamyrkytyksen jäljiltä, olisin antanut mitä tahansa, jos olisin edes vaikka tunniksi päässyt takaisin Suomeen, syömään lihapullat perunamuusilla ja tullut sitten kylläisenä ja onnellisena takaisin Tansaniaan.

Kuitenkin iltaan mennessä ja kotiin takaisin päästyäni, onnistuttuani suoriutumaan kunnialla läpi bussimatkasta ja ensimmäisten ruokien pysyttyä sisälläni sitten neljään päivään, rakastin taas Afrikkaa… (: