Sunnuntai-aamuna noin kello seitsemän aikaan laskeutui kone Tansanian maaperälle. Ensin vietettyäni koko päivän Heathrown lentokentällä ja yhdeksän tuntisen lennon jälkeen oli olo melko väsynyt ja sekaisin. Lento onneksi meni yllättävän kivuttomasti, ainoaa päänvaivaa tuotti viisumihakemus, joka täytyi täyttää ennen lentokoneen laskeutumista. Lentokoneen laskeuduttua me matkustajat, joilla ei ollut viisumia, jäimme pitkään viisumi-jonoon odottamaan, kun visalliset pääsivät suoraan kävellen hakemaan laukkujaan. Pitkältä tuntuneen odottelun jälkeen (varsinkin kun olin vielä pukeutunut pitkiin housuihin, pitkään paitaan ja villakaulahuiviin suomen ja englannin jäljiltä ja hien virratessa selkää pitkin, kun lämpötila olikin vaihtunut yht´äkkiä lähemmäs kolmeakymmentä) sain vihdoin viisumin käteeni ja luvan astua maahan. Kaikki laukkuni olivat onnekseni saapuneet perille ja taksikuski, joka oli järjestetty minua vastaan, odotti ”Miia Hautakangas” kyltti kädessään minua terminaalin ulkopuolella.
Heitin laukkuni Salim-nimisen taksikuskin kyytiin ja lähdimme ajamaan Darin keskustaan päin. Tansania tuoksuu tai haisee, miten sen haluaa sanoa, makealle ja hielle. Talot, jotka vilisivät ohitsemme matkalla keskustaan päin, olivat vierivieressä olevia hyvin matalia hökkeleitä, joiden yläpuolelle oli englanniksi kirjoitettu käsin, mikä kyseinen hökkeli on ja mitä sieltä saa ostettua. Melkein joka toisen hökkelin katolla tai kadun kulmassa löytyi Pepsi-mainos ja muuten tienvartta värittivät isot värikkäät Bollywood-tyyppiset mainokset. En oikein tiedä millainen kuva minulla oli Darista etukäteen, mutta voin sanoa yllättyväni sen karuudesta. Dar es Salaamissa asuu n. 4 miljoonaa ihmistä, enkä odottanut länsimaalaisen miljoonakaupungin tulevan vastaan, mutta afrikkalaiseen kaupunkiin astuttuani tuntui kuin olisin ollut aivan toisella planeetalla, ainakin hyvin kaukana siitä kaikesta mihin on tottunut. Jotenkin odotin koko ajan isompien rakennusten tulevan ja kohoavan jostain, mutta niitä ei vain tullut. Kaikkialla oli melkein vain matalaa hökkelirakennutusta. Sieltä täältä nousi muutama korkeampi rakennus, mutta nekin olivat keskeneräisiä talonperusteita. Myöhemmin illalla pääsin käymään jopa ihan länsimaalaiseen tapaan tehdyssä ”isossa” supermarketissa. Mutta ymmärtääkseni kunnon ostoskeskuksiakaan ei Darista löydy kuin kaksi, muutoin kaikki saatava on niissä pienissä kojuissa, mitä kadut ovat täynnä.
Kadut vilisivät ihmisiä, vaikka kuulemma sunnuntaisin pyhäpäivän vuoksi on paljon rauhallisempaa… Miljoonakaupungissa sitä vain tuskin huomaa… Liikenne oli hyvin kaaottista kaikkien dalladallojen, bajaajien (mopotaksien) ja taksien sekä muiden mennessä ristiin rastiin, omilla säännöillä. Kaikki tööttäilivät ja ihmettelin onko Tansaniassa ollenkaan olemassa edes minkään tyyppisiä liikennesääntöjä, mutta kaikesta kaaoksesta huolimatta, mitään onnettomuuksia ei sattunut, vaikka kaikki ainekset kyllä sitä varten olivat…
Menimme Salimin, jota ystävien kesken kuulemma kutsutaan Jhonnyksi ostamaan ensitöiksemme bussilipun seuraavan päivän Mtwaran bussiin. Sain käteeni paperisen lipukkeen jossa luki ” Mii Atanakangazi” joka ilmeisesti täkäläisittäin tarkoittaa Miia Hautakangasta 
ja tämän jälkeen Jhonny vei minut Rombo Inn nimiseen hotelliin, josta 30 000 shillingillä eli n. 15 €, sain huoneen ilmastoinnilla ja televisiolla. Just in case olin pakannut rinkkaani mukaan pienen makuupussin ja vessapaperia ja huoneeseen tultuani nämä osoittautuivat heti tarpeellisiksi. Huoneesta löytyi kyllä ilokseni kunnon vessapönttö, mutta vessapaperia ei ollut. Minkä olen myöhemmin oppinut, että julkisissa paikoissa täällä ei löydy yhtään mistään vessapaperia… Lakanoina oli vain nuhjuinen päiväpeitto ja tyyny, joissa olisi tullut todella kylmä yöllä kun ilmastointi puhalsi niin kovalla kylmää ilmaa, että aamulla herätessäni ei todellakaan tuntunut siltä kuin olisin ollut Tansaniassa.
ja tämän jälkeen Jhonny vei minut Rombo Inn nimiseen hotelliin, josta 30 000 shillingillä eli n. 15 €, sain huoneen ilmastoinnilla ja televisiolla. Just in case olin pakannut rinkkaani mukaan pienen makuupussin ja vessapaperia ja huoneeseen tultuani nämä osoittautuivat heti tarpeellisiksi. Huoneesta löytyi kyllä ilokseni kunnon vessapönttö, mutta vessapaperia ei ollut. Minkä olen myöhemmin oppinut, että julkisissa paikoissa täällä ei löydy yhtään mistään vessapaperia… Lakanoina oli vain nuhjuinen päiväpeitto ja tyyny, joissa olisi tullut todella kylmä yöllä kun ilmastointi puhalsi niin kovalla kylmää ilmaa, että aamulla herätessäni ei todellakaan tuntunut siltä kuin olisin ollut Tansaniassa.
Illalla samainen taksikuski-Jhonny tuli hakemaan minut syömään. Ajoimme rannalle päin, joka hyvin selkeästi on täysin rikkaiden asuttamaa. Rantateillä talot ovat aidattuja palatseja, joita yhtä hienoja ei todellakaan löydy Suomesta. Kuitenkin upeiden ja kalliiden talojen vieressä oli taas pieniä vaatimattomia hökkeleitä, ilman ovia ja ihmiset keittelivät ulkona heidän ruokiaan. Oli aika karua nähdä niin konkreettisesti silmien edessä rikkaiden ja köyhien ero! Katukuvassa ei näkynyt myöskään yhden yhtä toista valkoista. Voin kyllä sanoa, että oli ihan mielenkiintoinen kokemus olla ainut erilainen vaikka minäkään en mikään kauhean vaalea ole. Kadulle kun astui, katseita ja huutoja sai kyllä osakseen, joten yksin en viitsinyt lähteä ekan päivän hämmennyksissä vielä liikkumaan ja katselemaan kaupunkia. Jhonny näyttikin minulle ystävällisesti myöhemmin hieman paikkoja, joita oli paljon turvallisempi katsoa autosta käsin kuin yksin kadulla. Vaikka turvallisuuden tunteen voin sanoa olleen aika kaukana koko sen päivän, oli kaikki tapaamani ihmiset kuitenkin (niin hotellissa kuin muuallakin) hyvin ystävällisiä ja mukavia ja tulivat heti tervehtimään ja juttelemaan oudolle valkonaamalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti