Times like these (in Africa)...

Viime yona herasin kesken kaiken younien hirveaan vessahataan. Avasin silmani ja hammastyin koko huoneen tayttyneesta kirkkaasta valosta. Kampesin hyttysverkon alta syngysta ylos ja menin pihalle.

Taysikuu loisti kirkkaana keskella pilvetonta taivasta. Istuiduin penkkina toimivalle talonperustallemme ja pissahadan jo unohtaneena istuin hiljaa ja ihastelin.

Lukuunottamatta aanimaiseman tayttavaa baby bushin kurlausta muistuttavaa huudon kaikua, heinasirkkojen sihinaa pusikossa seka meren kuohuvana kayvaa kohinaa, vuorovesien vaihtaessa paikkaa horisonttinakyman paassa, koko maisema naytti veteytyneen yopuulle.
Peittona ohut usvainen pinta, kuun vartioidessa nukkuvia.

Naky oli levollinen. Siina missa tunnelmakin.

Youniltaan herasi myos noin puolivuotias koiranpentumme Kiru (minun ihka oma ensimmainen koirani). Paastaen ison "haukotuksen", takapuoli ylhaalla etukapalat suorina, venytten itseaan koko pituuteensa ja tottuneeseen tapaansa, asteli siita suoraan luokseni, kompi syliini ja asettui makuulle.

Siina me sitten istuttiin sylikkain, mina ja koira ja ihmeteltiin Afrikan yota.

Yo oli kuin Suomen kesan yottomat yot kuun loistaessa ja valaistessa kaiken ja sekoittaessa ajantajun kellon ajankohdasta. Siina istuessa mietin, etta vaikka katuvalot ovat kylla hyva juttu Suomessa, niiden ja monien muiden valojen takia jaamme paitsi monesta upeasta naysta mita taivaalla tapahtuu ja mita silla on meille annettavana.

Ei sita Suomessa nae vastaavaa taysin kirkasta yota, jonka kirkkaus johtuisi pelkasta taivaalla mollottavasta kuusta, ja siita tulvivasta valosta. Taikka, etta nakisimme jopa ne ihan pienimmatkin, mutta silti kirkkaina tuikkivat tahdet loistavan taivaalla , samalla kun tahtisumu pyyhkii milkywayna lapi taivaan. (Ehka Lapissa. Hoi lapinkansa, onko teilla tallainen nakyma siella?)

Jo muinoin sielunsisko Kupiaisen kanssa yhdessa Afrikkaa reissaten ja elamankokemuksia kerryttaen, hoimme usein toisillemme kyseista fraasia:"kuin elaisi koko ajan keskella luontodokkaria". 

Vuodet ovat vierineet, Afrikkakokemusta on tullut noista ajoista taas runsain mitoin lisaa, mutta silti, en edelleenkaan voi lakata ihmettelemasta tata ymparistoa, luontoa, maanosaa, Afrikkaa.

Silla tuntuu, kuin sita katsoisi ihmeen tapahtumista paivittain.

Luonto elaa ja hengittaa siina missa mekin.
Ja niinhan ne luontodokkaritkin Nat Geolta ovat vain tarinoita jokapaivaisista arjen tapatumisista keskella luontoa.

Taalla luonnon ymparoimana on koko ajan.

Kulunut/kuluva vuoteni Zanzibarilla, paivittainen elama ja siihen kuuluvat arkiaskareet ovat kuin olisi retkeilemassa 24/7.
Suihku otetaan pihalla saavista vetta kaatamalla, ruuan laitto tapahtuu nuotiolla, yleinen hengailu tapahtuu aina ulkotiloissa. Ennen meidan vessan valmistumista jopa vessassakaynti tapahtui kotioloissa aina luonnossa.
Ei siis kai mikaan ihme, etta taalla tuntee olevansa enemman osana ja keskella luontoa kuin Suomessa. Vaikka maassamme onkin verraittain hyvinkin paljon luontoa ymparillamme, moneen muuhun lansimaahan verrattuna .

(Monet Afrikassa kayneet ovat kuvailleet, etta taalla tuntuu kuin saisi sisaisen rauhan. Luulen etta yksi syy talle on juurikin tama "back in the nature"-fiilis, milta taalla ei voi valttya jos elaa kuten paikalliset.)

Taalla luontodokkarin tarinat tapahtuvat silmiesi edessa. Nat Geo siis pyorii non stoppina kun vain asioihin osaa kiinnittaa huomiota.

Esimerkkina naista arjessa tapahtuvista joka paivaisista asioista, jotka saavat ihmettelemaan luonnon voimaa ja sen omaa mystista kiertokulkuaan, kerron teille tarinan koiristamme.

Koiraihmisille tama tarina saattaa olla ihan peruskauraa ja miksei tarina voisi tapahtua vaikka myos Suomen maaseudulla.
Minulle tama kaikki on ollut kuitenkin taysin uutta ja ihmeellista ja yksi sellaisista tarinoista joka lisataan niihin kiikkustuolissa kerrottaviin tarinointeihin lapsenlapsille, "sattuipa kerran Afrikassa"...

                                                                               ***
Tarina alkoi siita, etta poikaystavani O:n isalla (joka asuu miltei naapurissamme) oli koira nimelta Kenny.

Eraana paivana Kenny lahti tavanomaiseen tapaansa puskaan, mutta sielta tullessaan oli hanen seuraansa liittynyt kaksi muuta koiraa.

Yleisesti muslimit eivat pida koirista, silla joidenkin islamintulkintojen mukaan koira on likainen elain ja nain ollen esimerkiksi meidan lahikylassa ei muita koiria sen kummemmin kotitalouksissa nay, suurimman osan kylalaisista ollessa hartaita muslimeja.

Nain siis tiesimme, etteivat nama Kennyn matkaan tarttuneet koirat olleet karanneet naapurista, mutta jollain lailla ne olivat puskareissulla seuraan liittyneet.

Siita paivasta lahtien, he olivat tiukka kolmen kopla, Kenny ja kaksi puskakoiraa.

Kenny, niin hyvassa kuin pahassa, oli luonteeltaan metsastaja.
Kerran oli se syonyt yhden O;n vuohista ja toisen kerran jouduin pelastamaan pienen vasikka paran Kennyn kynsista ennen kuin tama oli kaymassa hontelon ja pelokkaan vasikan kimppuun.
Valilla myos joutuivat naapurin kanat Kennyn kynsiin ja kuten aikaisemmin mainitsin, eivat muslimit pida koirista alun alkaenkaan, ei asiaa ainakaan auttanut se, etta koirat tulevat syomaan heidan kalliit kanansa.

Viime kerran kanaepisodin jalkeen, oli naapuri paattanyt pistaa myrkkyansat koirille ja maksaa kala(kana)velat takaisin.
Silma silmasta taikka tassa tapauksessa, koira kanasta.

Monista kielloista ja yrityksista huolimatta pitaa Kenny omalla pihamaalla, oli tama taas onnistunut lahtemaan karkuun ja vesikielella suuntasi kohti naapuritalon kana-apajia.
Olipa viela puskakoiratkin liittyneet mukaan talle metsastysretkelle.
Tietamatta kuitenkaan, etta tama kerta voisikin koitua kohtaloksi.

Se oli Kennyn viimeinen puskareissu ja sen jalkeen, emme ole Kennya nahneet.
Kuinka tiesimme, etta he olivat syoneet myrkkya, johtui siita, etta toinen puskakoirista onnistui paasemaan takaisin kotiin, mutta erittain huonossa kunnossa.

Pari paivaa tama makasi maassa, vinkui ja ulvoi ja parhaamme mukaan yritimme tata hoivata.

Sina viikonloppuna O lahti taas tavalliseen tapaansa rakennusmaalle toihin ja mina jain yksin siivoamaan kotiin.

Koira oli tullut kotiimme ja minun kantaessa tavaroita sisalta pihalle oli tama livahtanut sisalle sankymme alle.

Siella se makasi ja vaikka kuinka yritin sita maanitalla ja huitoa pihalle, ei se liikahtanut, ei sitten millaan. Tavaomaisesta tavastaan viela poiketen, oli se erittain agressiivinen.

Paatin luovuttaa ja mietin pihalla, etta mitahan pitaisi tehda.
Kunnes noin kymmenen minuuttia myohemmin menin uudelleen katsomaan koiraa ja yllatyksekseni se olikin synnyttanyt koiranpennun!

Koira olikin ollut tiinena (meidan tietamattamme), mutta valitettavasti koiran syoma myrkky oli tappanut pennun ja se syntyi kuolleena.

Siina se makasi, hoivasi ja nuoli pentua.

Yritin ottaa pennun pois, mutta kuten kunnon leijona aidin tavoin, ei se antanut. Murahti vain ja jatkoi pienen kuolleen koiranpennun nuolemista.

Annoin sen pitaa pennun.

Puoli paivaa kului kun (tapauksen jalkeen, Mamaksi nimeamamme puskakoira) pentua kantoi ympariinsa, tajuamatta edes sen olevan eloton.

Kunnes lopulta se ilmeisesti ymmarsi sen ja alkoi sydanta sarkevan surullinen ulvonta.

Paiva oli jo tassa kohtaa kaantynyt illaksi ja O oli tullut kotiin. Olimme sisalla ja edelleen kuulimme Maman ulvovan ja itkevan pihalla pentuaan.
Kunnes kuulimme yllatykseksemme ulvonnan vahintaan triplaantuvan ja monen muun koiran yhtyvan surulliseen ulvontaan.

Menimme ulos katsomaan ja suureksi hammastykseksemme oli pihamaalleemme kertynyt ainakin  7 muuta koiraa, mita emme olleet koskaan edes nahneet!

Siina ne ulvoivat susilauman tavoin hiekkakeon paalla ringissa.
Liekko suruvalitustaan menehtyneelle pennulle (silta se tuntui)...

Ulvontaa kesti jonkin aikaa ja hetken paasta ne lahtivat.

Jaljelle jai vain Mama.

Sen koommin, emme ole naita muita koiria nahneet ja kuten puskakoirana ilmestynyt Mama, emme tieda edelleenkaan mista he tuona surullisena paivana ilmeistyivat.

Niin kasittamaton kuin luonto itsessaan on, kokoontui tuo koiralauma yhteen tuona surullisena paivana, aivan kuten ihmiset laheistensa hautajaisiin.

Onnelliseksi kaanteeksi ja lopuksi tarinalle; vaikka Mama menetti pentunsa, herasivat aidin vaistot koiralla tuona paivana, ja ennen sen suurempaa noteerausta antamatta meidan pikkukoirallemme Kirulle, alkoi se kohdella Kirua kuten pentuaan ja nain Kirusta tuli Mamalle kuin ottopoika.
Ja vastikkeeksi rannalta loytamamme "perheeton" koiranpentumme Kiru sai emon.

                                                                         ***

Tana aamuna heratessani tuntui, ettei yon taianomainen tunnelma ollut viela havinnyt.

Kukkulaltamme alas katsoen, makasi metsa viela usvaisessa horroksessaan, samalla kun aurinko kipusi hitaasti, mutta silti yllattavan nopeasti ylos meren syovereista, valaisten viela aamukohmeloissa lepaavan metsan, maalaten sen pinnat kullan keltaiseksi.

Vaikka metsa naytti viela lepaavan, elama sen sisalla oli herannyt siina missa minakin ja siirrettaessa katseeni horisontin paasta, meresta nousevasta auringosta takaisin metsaan, osuivat silmani apinaperheeseen, jotka toisilleen kiljuen ja puun oksalta toiselle hyppien, olivat aloittaneet aamutoimensa ja nain myos tervehtivat minua.

Ei mikaan ihme, etta niin monet taitelijat ovat tulleet hakemaan Afrikasta inspiraatiota kun luovuuden tuskat ovat ottanneet yliotteen.

Tata sielunmaisemaa tulen varmasti myos maalailemaan (tosin paassani), sitten takaisin Suomen rantasateissa, joka ei ainoastaan usein ota vain paahan vaan myos sydameen.

Paras asia kuitenkin on, etta tiedan sen sielunmaiseman olevan oikeasti olemassa vain lentomatkan paassa olevalla Zanzibarin saarella, Mchegenin metsassa, meidan kotonamme.

Poikaystavani kayttamaa sananpartta lainaten; "They call it Africa. We call it home". <3

                                     

Ps. Kirun jalkeen otettiin viela kaksi muuta koiranpentua meille.
Meikalaisesta on tullut taalla hullu koiranainen kun 24-vuoden odotus omasta koirasta on paattynyt!

Niinkuin kuvasta voi nahda, meikalainen on aivan mehuissaan, koirista en sitten niin tieda ;)...

Turisti

Paiva 1.
-Hello my friendi! How are u? Welcome to my shop!

Paiva 2.
- Heyy mzunguuu!!!!! Jambooo!??

Paiva 3.
- Jambo rafiki! Come! Looking is free!

Paiva 4.
-Hellou my frendi! Hakuna matata! No hurry in Africa...

.....

Paiva 267.
-Jambo Rafiki! Hakuna matata! Welcome to my shop! Looking is free! Cheapa price!

Long story short. I'm starting to be tired.

Miten?

Siten, etta tama mzungu on pyorinyt talla swahilisaarella jo melkein 9 kuukautta putkeen ja silti olen se rivimzungu niin monien paikallisten silmissa.
Rivimzungulla nyt tarkoitan, etta kuulun siihen samaan kategoriaan kuin kaikki muutkin "lomareissumzungut", joiden nahdaan olevan valkoisen ihonsa vuoksi bisnesmahdollisuuden ruumiillistuma.
Ja nain ollen pieninkin tsaanssi mahdolliseen kaupankayntiin kaytetaan ja juttusille hakeudutaan, vaikka sitten vakisin.

Kodin laheisyydessa, Kiwengwassa seka joka paiva kayttamissani julkisissa kulkupeleissa olen nk. free-zonella. Siella en enaa ole "mzungu" ja jos olen, puuttuvat minut tuntevat/tietavat kaiffarini asiaan, jo ennen kuin itse kerkean sanomaan mitaan. "Ei se oo mzungu, se on muswahili!".
Ja etta, mika yhteisollisyyden seka onnellisuuden tunne minut valtaakaan, kun naille tyypeille en ole pelkka "mzungu" vaan oon yks heista.
(...terveisin, miten niin wannabe nigga?)

Lahinna siis nama huutelut rajoittuvat Stone Towniin ja paikkoihin, missa minua ei tunneta, joten miksi silti, tama mzungu on nyt sitten tasta harmittomasta ja taysin ymmarrettavasta bisneksen harjoittamisesta mielensa pahoittanut?

Syy on se, etta kun olet niita samoja katuja paahtanut aamusta toiseen perinteisesti tukkaputkella, kahvit rinnuksilla, kiireessa viilettaen, kuin myos joka ilta, vasyneena toista kotiin maleksien, jo sen 270 paivaa vuodesta (ainaskin melkein) ja aina kuitenkin ohittaen ne samat paakallopaikoillaan paivystavat tyypit, toivoisit, etta et olisi, edes heille enaa vain pelkka rivimzungu muiden joukossa.
Vaan etta sinutkin luettaisiin, jos ei nyt yhta paikalliseksi kuin he itse ovat, ainaskin sen verran paikalliseksi, etta sita joka paivaista turisti smalltalkia, "hakuna matata", "jambo rafiki" tai "hellou my frendia", ei tarvitsisi enaa 9 kuukauden taalla olon jalkeen kuunnella.

Selveentaakseni hieman taman aksonin taustoja ja puollustellakseni hyokkaykseltani naita kauppias parkoja, jotka lopun perin _tekevat_ vain_tyotaan, on otettava vilaus Zanzibarin historiaan...

Zanzibarilla on varikas ja merkittava historia ollakseen lopun perin niin pieni saari, pinta-alaltaan suunnattoman kokoisen Tansanian vieressa. Menneisyydessa Zanzibar on ollut niin Portugalin, Omanin kuin Englanninkin siirtomaavaltio ja lapi historiansa se on ollut aina merkittava kauppapiste, missa on vaihdettu niin mausteita, hedelmia, arvoesineita kuin orjiakin.
Erityisesti orjakaupassa Zanzibar oli merkittava kauppapaikka, mihin Ita-Afrikan orjat kerattiin ja myytiin siita eteenpain Arabeihin orjiksi.

Zanzibar on siis ollut lapi historiansa kohtauspaikka, minne ihmiset ympari maailman ovat tulleet vaihtamaan kauppatavaraa ja jatkaneet siita matkaansa. Jollain lailla on siis ollut taysin luonnollinen jatkumo, etta nykypaivan Zanzibar on tunnettu turistikohde, minne ihmiset ympari maailman tulevat (talla kertaa levahtamaan) ja sitten jatkavat matkaansa. Kohtauspaikka siis edelleen.

Koska Zanzibar on aina ollut ns. jonkun alla, (lukuunottamatta muutamaa kuukautta vuonna 1964 kun tammikuussa Omanin sulttaani tunnusti Zanzibarin itsenaiseksi valtioksi, mutta joka jo saman vuoden toukokuussa yhdistyi osaksi, jo muutaman vuoden aikaisemmin itsenaisyytensa saanutta Tanganyikaa ja nain ollen syntyi uusi yhteinainen valtio, United Republic of Tanzania (Tanzania = Tanganyika + Zanzibar)) ovat he tottuneet siihen, etta vieraita tulee ja menee ja joku tuo aina omasta maastaan jotakin, joka vuosien saatossa joko pysyy tai ei pysy saaren, jo ennalta varikkaassa kultuurissa.

Zanzibarin kulttuuri on hyvin moni vivahteinen ja kun saarelle tulee, tuntuu kuin olisi hypannyt Afrikasta jo puolittain arabimaihin. Tunnelman voi aistia, jo vain pelkastaan kavellessa pitkin Stone Townin mukulakivisia, kapeita katuja, masalan seka muiden mausteiden kutkutellessa hajuaisteja, vieden mielen kauas mystiseen Itaan, vuosisatojen paahan.
Arabit ovat jattaneet vahvan kulttuuriperintonsa saarelle, mutta nykypaivan Zanzibar, ollessa suosittu italialaisten lomakohde, on saari kuin Little Italy.
Taman huomaa esimerkiksi kaupungilla tusinoittain kiitavista vespoista seka lukuisista (ihka aidoista) italialaisista pitserioista seka jaatelobaareista. Jotka tuovat oman tuulahduksensa Valimerellisesta tunnelmasta, sekoittuen jo vuosisatoja sitten, tanne rantautuneisiin Intian valtameren tuuliin ja niiden mukanaan tuomaan Idan kulttuuriin.

Jotkut tanne tulleista ovat siis myoskin jaaneet, mutta suurin osa tulevat, nakevat, kokevat ja lahtevat. Ja kuten historian saatossa aina, ovat nama muukalaiset tunnettuja siita, etta saarelle tulleessaan he tulevat tuhlaamaan rahojaan, kaymaan kauppaa ja kotiinlahdettaessa ovat matkalaukut pullollaan kaupankaynnin tuloksena saatuja mausteita, kankaita, koruja ja parfyymeja.
Niin oli silloin, niin on myos nyt...

Pienet swahilipojat ja -tytot ovat pienesta pitaen nahneet paljon, naita mzunguksi kutsuttuja muukalaisia tulevan heidan saarelleen.
Heita on eri nakoisia ja kokoisia, mutta yksi asia niita yhdistaa: niilla kaikilla on rahaa...

Miten ja missa nama perus rantalomamzungu sitten viettaa lomansa, tietavat he kertoa, etta:

- ne liikkuvat paikasta toiseen omilla busseillaan seka kalliilla takseillaan.
- ne suuntaavat rantojen turistilomakohteisiin, jotka on aidattu isoilla paksuilla muureilla ja
minne ei muuten tavallisen, Zanzibarin kylassa kasvaneen swahilityton tai -pojan ole asiaa, edes villeimmissa unissa ennen kuin kasvavat isoksi ja paasevat naihin hotelleihin toihin, yleensa joko tarjoilijaksi taikka siivoojaksi.
- rannat, missa nama mzungut oleskelevat, ovat pullollaan isoja, hulppeita ketjuhotelleja Sea Cliffista Double Tree by Hiltoniin.
- vanhemmiltaan he ovat kuuleet tarinoita kuinka heidan lapsuudessaan rannat olivat viela tyhjillaan ja vapaasti heidan kaytossaan. Kun taas nykyaan ajatus tuntuu niin kovin kaukaiselta, loputtomalta nayttavan hotelliviivan piirtaessa pitkaa viivaa lapi maidonvalkoisten rantojen, saaren joka puolella.
- rannoilla masait valvovat all exlusive- rantahotellien rajoja ulkopuolisilta (paikallisilta) ja vain ja ainoastaan ne paikalliset, jotka ovat virnaomaiselta pullittaneet 50 000 shillingin (eli 25 euroa ja iso raha taalla) maksavan passin, ovat he oikeutettuja liikkumaan rannoilla ja harjoittamaan bisnesta rantolomaansa viettavien turistien kanssa.
- passittomilla paikallisilla ei asiaa rannoille ole ja paksut, korkeat muurit rantahotellien ymparilla, blokkaavat taysin nakymat rannoille ja pitavat huolen siita, etta "mika on poissa silmista, olisi myos poissa mielesta".
- sen kuitenkin jokainen paikallinen tytto ja poika tietaa, etta jotta muurien sisalle paasee, pitaa olla pesaa, helaa eli rahaa.
( Ja kuinka ironisesti suomen kielen "raha" tarkoittaa swahilin kielella "happiness/ luxury ")...

Eraana paivana nama samat pienet swahili tytot - ja pojat ovat kasvaneet isoiksi ja ovat itse, niita kauppiaita Stone Townin pikku putiikeissa taikka niita saaren rannoilla tyoskentelevia "turistioppaita", jotka ohjaavat ihmisia eri toureille, hotelleihin seka ravintoloihin, myyvat koruja ja aurinkolaseja rannalla tai tekevat hennatatuointeja.
Pienesta pitaen he ovat oppineet ja nahneet sen, etta mzungut ovat yhtakuin raha ja suurin osa saarella harjoitetuista elinkeinoista on heidan mukanaan tuomasta rahasta riippuvaista. Ilman naita mzunguja ei heillakaan olisi tuloja, ja sen he tietavat....

Taman vuoksi Zanzibar on erilainen kuin mainlandiksi kutsuttu Tansania.

Suurimmassa osassa Tansanian osakuntia, sinne tulevat mzungut ovat useimmiten vapaaehtoisia, kehitysyhteistyota tekemaan tulleita ulkomaalaisia, jotka haluavat kohdata paikalliset heidan ehdoillaan, heidan jokapaivaisessa elamassa ja heidan arjessaan.
Ja myos niin, etta jos he jotain lahtisivat yhteisossa muuttamaan ja kehittamaan olisi se yhteison ehdoilla ja ensimmaisena prioriteetti muutoksissa olisi se, etta muutos tapahtuisi heidan, paikallisten eduksi.

Zanzibarilla suurin osa paikallisten kohtaamista mzunguista on useimmiten liian pienissa vaatteissa (otettaen huomioon, etta ollaan saarella, jossa valtausko on islam) kirmailevia, rahansa rantolomakohteissa kayttamaan tulleita turisteja, joille tata saarta on kehitetty vuosien saatossa taydelliseksi turistilomakohteeksi. Jossa muutoksia ja uusia investointeja tehdessa on pikemminkin otettu huomioon turistien vaatimukset seka tarpeet, eika niinkaan paikallisen yhteison ja sen ihmisten.

Ja tama nakyy esimerkiksi verratessa zanzibarilaisten asenteita mzunguja kohtaan versus tansanilaisten asenteet mzunguja kohtaan.
Taalla mzunguista haetaan enemman hyotya, taalla heihin (meihin) kiinnitetaan enemman huomioita ja miksei kun sen tiedetaan olevan heidan elinkeinolleen elinehto...

Muinoin menin tyoasioiden puitteissa tapaamaan erasta Etela-Afrikkalaista ravintoloitsijaa Dar Es Salaamissa. Han kertoi minulle, etta on avaamassa ketjulleen toista ravintolaa Zanzibarilla. Ravintolan tiloiksi han kertoi ostaneen vanhan talon Stone Townin Shanganista, puiston vieresta, vastapaata Tatu ja 6 Degrees ravintoloita.
-Mita mielta olet sijainnista? Luuletko, etta siella olisi menekkia? Kysyi han.
-Paikka on todella kiva. Itseasiassa paras mahdollinen, nimittain viereiseen puistoon kokoontuu iltaisin iso maara porukkaa pelaamaan fudista, harrastamaan capoeraa, yleisesti chillaamaan. Se on kohtauspaikka missa ja minne tulevat niin paikalliset kuin turistitkin, vastasin.
-Mutta tuovatko he sinne rahaa? En valita, etta kuinka paljon siella pyorii paikallisia. Meidan hintamme ovat sen tasoiset, etta harvemmalla paikallisella on ravintolaamme varaa. Mina valitan bisneksesta ja ihmisista jotka tuovat sen rahan sinne...

Sieltahan se tuli, ajattelin...
The unpleasant truth, mita en olisi halunnut kuulla, mutta minka periaatteessa tiesin.
The unpleasant truth, milla kaikki tanne tulevat bisnesmiehet harjoittavat bisnestaan ja pyorittavat hotellejaan/ravintoloitaan.
"Paskan hailee paikallisista, jos eivat satu sitten olemaan varakkaita. Focus on ihmisissa, jotka ovat kyvykkaita tuomaan rahaa bisnekseen".
-->Means, kaikki turistit!

Nainhan se on kaikessa bisneksessa, mutta ero tallaisen bisneksen harjoittamisessa lansimaissa versus kehitysmaissa on se, etta siina missa myoskaan minulla ei ole Suomessa varaa syoda kaikista hulppeimmissa ravintoloissa, ei se viela tee minun ja niiden valiin, joilla varaa fine diningia on harrastaa, sen suurempaa nakyvaa eroa. Saatika, etta meidan maassamme olisi selkea jako ravintoloiden/hotellien valilla mita me suomalaiset kayttaisimme (hinnan puolesta) ja mihin taas esimerkiksi varakkailla maahamme tulevilla venalaisilla olisi varaa, bonuksena viela se, etta kaikki nama paikat olisivat ulkomaalaisen bisnesmiehen omistuksessa, jarjestaan.

Voinko siis moittia naita paikallisia kauppiaita siita, etta he yrittavat laimealla turisti smalltalkillaan houkutella minua miltei joka paiva sinne puotiinsa astumaan ja kaymaan kauppaa heidan kanssaan?

En kai... Pikemminkin minun pitaisi nostaa hattua, miten he vuoden ympari jaksavat silti yrittaa hymy huulilla, niilla samoilla (jo varmasti heita itseaankin arsyttavilla) "hakuna matata"-latteuksilla myyda tavaraa heidan elinkeinoaan yllapitaville mzunguille.

Heille se on myoskin lopulta ihan yks hailee, oletko sina se "rivi-turisti-lomamatka-mzungu" vai 9 kk  taalla oleskellut, puskassa, ilman sahkoa ja vetta olevassa talossa asuva mzungu, jolla nykyaan harvakseltaan on itsellakaan varaa kuluttaa rahojaan missaan "mzungupaikassa" ja joka omasta mielestaan on enemminkin yksi heista (paikallisista), kuin yksi naista lomamzunguista.

Money rules the world ja tamahan vain osoittaa sen, etta he ovat oppinneet bisneksen kaymisen salat ja mentaliteetit, jolla "isommat pojat" pyorittavat bisnestaan:
"Paskan hailee paikallisista. Focus on niissa jotka ovat kyvykkaita tuomaan rahan bisnekseen. Means kaikki turistit.".

Valkoisen ihoni vuoksi, nayttaa silta, etta olen kirottu olemaan talla saarella ikuisesti turisti...

Pohjoismaiden juntti sekä sosiaalinen matkaaja

Jos joku minulta kysyisi, miten maarittelisin itseani. Vastaisin, etta olen matkaaja.

Otin matkaajan osaksi identiteettiani suunnilleen silloin kun olin 19. Lukion jalkeen olin lahtenyt opiskelemaan urheiluopistoon ja kolmen vuoden ajan mahdutin elamani urheilukassiin. 

Asuimme asuntolassa, jota kaytettiin myoskin opistolle tulevien urheilijoiden majoittamiseen viikonloppuisin. Tarkoittaen, etta maanantaista perjantaihin asuntola oli meidan, perjantaista sunnuntaihin se oli joidenkin muiden. Koska Ritolan asuntolan ensimmainen huone oikealla, heti tuulikaapin jalkeen ei ollut yksinoikeudella vain minun ja kamppikseni, ei viikonlopuksi saanut jattaa mitaan merkkeja siita, millainen tyyppi huonetta asutti viikkoisin. Kamat kerattiin perjantaina kassiin, ylimaaraiset lukolliseen kaappiin ja maanantaina palattiin viikonloppukassin kanssa (usein suoraan pyykkaamaan) takaisin kodiksi kutsuttuun asuntolaamme, huomataksemme usein viikonloppuvieraiden jattaneen kylla meille jalkiaan. 

"Missa asut?". "En asu oikein missaan", vastasin esimerkiksi minut pysayttaneelle poliisille, joka torui ylinopeudesta ja halusi kirjoittaa sakon.

Tama oli totta.Viikonloppuisin palasin usein kotikonnuilleni Jyvaskylaan, mutta valilla saattoi menna reilut kuukauden paivat, jolloin olisin kaynyt kotona. Se, etta minulla oli mahdollisuus seka pakko, joka viikonloppu ottaa viikonloppukassi olalle ja paattaa mihin pain Suomea suuntaan taksi viikonlopuksi teki juurettomaksi. Se oli ihanan vapaata, vaikka valilla se ottikin jumalattomasti pannuun. 

Kodin maaritelma siis muuttui. Koti ei enaa perustunut vain sille, etta se on paikka missa ovessa lukee nimeni ja minne posti loytaa perille. 

Tukikohta oli tietysti aina olemassa ja se oli oma lapsuuden kotini Tikkakoskella, niin kuin se on edelleen. Mutta nuori tarvitsee itsenaistyakseen myos mielikuvan siita "omasta kodista". 

Minulla kun sita ei ollut paatin, etta koti voi olla kaikkialla, missa vain tuntuu hyvalta. Juuret voisin juurruttaa moneen paikkaan ja jattaa palan sydantani sailoon, minne haluan. 

Kun ei ollut oikeastaan mitaan, sen kummempaa maallista omaisuutta taakkana tuntui, etta voi irtautua laiturista milloin tahansa, kun aaltojen voimakkuus kavi liplatusta voimakkaammaksi ja tuli tunne "nyt on mentava". Tama kepeys sai myos askeleeni lennokkaammiksi ja siita lahtien ne ovat menneet. Pysahtyneet aina valilla, levanneet, viipyneet paikoillaan valilla pidempaankin, mutta sitten taas lahteneet liikkeelle.

Olen aina ollut kiinnostunut matkustamisesta ja erilaisista kulttuureista. Ylaasteen ja lukion valisen kesan taitteessa kiersimme autolla perheeni kanssa lapi Eurooppaa. Oma henkilokohtainen suosikkini oli Ranska, vaikka viivyimmekin siella vain paivan. 

Rakastin sita boheemiutta mika huokui ranskalaisista ihmisista seka kaupunkien tunnelmasta. Paatin, etta opiskelen ranskaa ja lukion jalkeen voin muuttaa Pariisiin, patonki seka espresso aamupaloille, istua jouteettomana kahviloissa samalla kun palkka juoksee tyostaessani samalla jotain luovaa (mita se olisi ollut, en ollut sen tarkemmin suunnitelmaani maaritellyt, mutta jotain mista olisi maksettu ja olisin voinut sita kutsua tyoksi) pikku kahvilan kulmapoydassa. 

Suunnitelma oli toimiva siihen saakka kunnes aloitin ranskan kielen opiskelut ja tajusin, etta ei perkele, ei mun kieli taitu noihin kurkku arrrrriin, vaikka kuinka ranskan pienryhman henki kannustikin yrittamaan ja opettelemaan, samalla kun kanssaopiskelijat nauroivat partaansa meikalaisen "sulosoinnukkaille" ranskan aantamisyrityksille.

Yksi kesa meni ja olin unohtanut melkein kaiken alkeista kielioppiin. Paatin "Fuck it ranskasta". Ranskaa edelleen rakastin, mutta suunnitelmiin tuli muutos. Joko minusta ei  Pariisitarta tule ollenkaan tai sitten ainakin muina keinoilla kuin koulun penkilla kielta opiskellen. 

Urheiluopistossa suuntasin vaihtoon Norjaan, ymmartaakseni siella, etta Suomi on Pohjoismaiden junttila. 

Niin monessa asiassa tulemme viela muita Pohjoismaita jaljessa ja pohjoisten maiden sisaanpain kaantyneisyys kulminoituu ennenkaikkea suomalaisiin verratessa pohjoismaisiin naapureihin. Norjalaiset olivat ensi alkuun viileita siina missa suomalaiset, mutta alkukankeuden jalkeen jokin erotti heidat meista. Enempi yhteisollisyys, jykeva ylpeys kohti kaunista kotimaataan, mutta ilman ristileijonamaista uhoa ja "tanne ei tarvi muiden tulla"-puhetta. 

Espanjassa ihmiset kohtasivat vieraan tervehtien poskisuukoilla, jonka jalkeen halusivat paasta lahelle kyselemalla tuhottoman monta kysymysta huonolla englannilla, aantaen vahvasti espanjalaisittain, naantalin auringon kokoinen hymy kasvoilla. Kielitaidon huonouden kylla joka kerta myonsivat, mutteivat osanneet sita haveta. Tama lammitti pohjoista sydanta. 

Afrikassa ensimmaista kertaa en ollut enaa vain vierasmaalainen. Olin erilainen. 

Enaa ei ollut vain kieli, joka olisi erottanut minut paikallisista. Erona oli ihon vari, kulttuuritaustat, elintavat, olosuhteet. 

Kaksi aivan erilaista maailmaa. 

Tunsin ensimmaista kertaa olevani erilainen, ulkopuolinen. 

Ihmiset tuijottivat minua kadulla, osoittelivat, puhuivat valkoisesta muukalaisesta toisilleen, kielella jota en ymmartanyt. Mittailivat katseilla paasta varpaisiin. Katseet olivat tutkailevia, eleet haikailemattoman selvia kohdistuen erilaisuuteeni. Mutta outoudestani huolimatta, poikkeuksetta, he tulivat ja kohtasivat.

Ja kohtaamiset olivat poikkeuksetta mukavia.

Ensi alkuun jannitti. Jannitti erilaisuus, minun ja heidan. 

Mutta he ottivat vastaan erilaisuuteni suopeasti, uteliaasti, kysellen ja paljon nauraen. 

Valilla toki muukalaista, tuota mzunguksi kutsuttua valkoihoista kokeillen, irtoaisiko silta vaikka rahaa, kun kerta Euroopasta saakka on ollut tanne varaa matkustaa. Mutta selkean ei:n jalkeen, he lopettivat. Kunnioittavasti, ilman vihapuheita, kiitellen ja toivottaen hyvaa paivanjatkoa heittamalla ylafemmat.

Pian tutustuin heidan vieraanvaraisuuteensa, henkeen jossa kaikki jaetaan, yhteisollisyyteen, jossa bussiin tulevalta aidilta otetaan kysymatta lapsi syliin ja pidetaan se siina koko matkan ajan, jos vaikka aidilla on viela pienempi lapsi huolehdittavana. Tulin mukautuneeksi ja rakastamaan ihmisten valitonta kosketusta, joka vaihtuu paivan aikana useita kertoja. Ruuhka bussissa, ihmisten ollessa liimautuneina toisiinsa kiinni. Yhden jalan mennessa omien jalkojesi valista melkein sinut kaataen, seuraavan pitaessa olkapaistasi kiinni kun muualta ei tukea saa ja kolmannen kyynarpaan hakatessa naamaasi joka toyssyssa, bussin hypahtaessa. Voisin verrata twisterin peluuseen. 

Hyvan jutun kertoessasi, saat ymparoivilta ihmisilta ryopyssa ylavitosen heitot kasilla ja sita myos tarjoat ojennetulle kadelle, kun jutun kertoja itse on todennut ansaitsevansa jutustaan lapaytysten vaihdot. Tervehdyksissa niin ystavien kuin tuntemattomienkin kesken, tarjotaan joko lamminta sylia, alaheitot, peukut samalla napsakasti yhteen napauttaen tai nyrkin iskut vieden siita suoraan rinnalle, sydamen paalle. 

Kaikesta erilaisuudestani ja ennakkoluuloista huolimatta, ihmiset ottivat lahelle. Antoivat mahdollisuuden ja todettuaan "mukiin menevaksi", ottivat omakseen. Muukalaisen, mzungun, jonka rotu on maailman historiassa pitkaan sortanut heidan tummaa rotuaan ja jonka puolesta (ainakin kun historian kirjoja katsoo) voisi ajatella heilla olevan enemman oikeutta vihapuheille seka ennakkoluuloille meita kohtaan, kuin meilla heita. Mita hyvin hyvin harvoin, olen kuitenkaan koskaan kohdannut...

Jokaisen tulisi kokea olla maahanmuuttajana, jossain muualla, missa kotikenttaetu ei enaa padekkaan. 

Olen ollut onnekas matkaaja. Minut on aina otettu hyvin vastaan. 

Joka on pistanytkin miettimaan, millainen kokemus Suomesta jaa ulkomaalaiselle? 

Millainen on Suomi sinne matkanneen tai (sen viela syvemman olemuksen nahneen) maahanmuuttajan silmin?

Mina ehka tiedan....

Ei niin paljon pahaa kuin, etta olisi jotain hyvaakin. Hyvia asioita myos on, mutta nostaakseni suurimman kehityskohtamme esille, se mika meidat erottaa muista, on miten me otamme muukalaiset vastaan, verrattuna muihin. 

Hammentava tekija on se, etta suomalaisista kuulee AINA vain positiivisia tarinoita ulkomailla, paikallisten suusta. Suomalaisia kehutaan sosiaalisiksi matkaajiksi, paikallisesta kulttuurista kiinnostuneiksi ja sita kunnioittaviksi seka aarimmaisen mukaviksi seka ystavallisiksi (ehka kaikkialla muualla kuin Tallinnassa) reissatessaan tai ollessaan lomamatkoilla.

On ylpeys olla suomalainen kun saamme kantaa vastaavaa mukavan ja sosiaalisen matkaajan viittaa harteillamme. On mukava kuulla, etta meita pidetaan siisteina tyyppeina maailmalla, ihan vain ihmisten kohtaamisten perusteella tavattuaan suomalaisia matkaajia. 

Afrikan mamani kerran jopa sanoi, minua paljon mietittymaan jaaneilla seka koskettaneilla sanoilla, "Teissa suomalaisissa on jotain erilaista kuin muissa mzunguissa. Aluksi ehka olette hieman vaikeita, mutta pohjimmiltaan ja sydameltaan olette kuin afrikkalaiset."

Mita siis tapahtuu kaikille niille mukaville ja sosiaalisille matkaajille Suomessa? Miksi emme ole kotimaassamme tunnettuja mukavan ja sosiaalisen isannan- roolista?

En jaksaisi uskoa, etta vain ja ainoastaan kaikki mukavat ja sosiaaliset naiset ja miehet Suomesta, olisivat eksyneet maailmalle, levittamaan ja kerryttamaan tuota "hyvan tyypin"-nimea ja mainetta. 

Eras (myos paljon reissannut) ystavani kerran tokaisi, etta "on niin paljon helpompaa olla sosiaalinen, avoin ja "heittaytyja-tyyppi" ulkomailla ollessa kuin Suomessa".

Mutta miksi?

Jos meista kuitenkin loytyy tuo irroittelija, sosiaalinen, ystavallinen, aina apuaan tarjoava "hyva tyyppi" ulkomailla, miksi emme voi yllapitaa sita myos Suomessa ja olla sita toisillemme seka kotimaahamme tuleville ulkomaalaisille?

Mika on siina, etta me osaamme kasitella erilaisuutta ulkomailla ollessamme esimerkillisesti, mutta omassa kotimaassamme emme?

Ruotsalainen Helsinkiin muuttanut ystavani kertoi olleensa taajamajunassa ja vanhan tutun, uuden junamallin sijasta hypannyt silla kertaa vanhaan junaan. Junan pysahdyttya hanen pysakilleen, ei raukka tiennyt mista ovet vanhassa mallissa saa avautumaan. Uudessa kun ne olivat aina automaattisesti avautuneet, joka pysakilla. Ystavani oli ensin odottanut, tajuttuaan etteivat ovet avaudu, etsinyt katsellaan nappulaa, junan lahdettya liikkeelle paniikissa hakannut jo ovia avautumaan, niiden kuitenkaan avautumatta. 

Samassa junan avoimessa tilassa oli ollut viisi muuta henkiloa, jotka eivat olleet tehneet elettakaan, auttaakseen painamalla yhta nappia, jolla ovet olisi saatu avautumaan ja ystavani olisi kerennyt ajoissa toihin. Taman sijasta, suomalaiseen tapaan he olivat hiljaisina seuranneet vieresta, kuitenkin osaamalla esittaa, kuinka eivat olisi koko tilanetta edes huomanneet. 

"Ennen Suomeen muuttoani luulin etta me ruotsalaiset olemme maailman epaystavallisin ja sisaanpain kaantynein kansa, mutta te suomalaiset viette sen ihan uudelle tasolle"... rayhasi ystavani kertoessaan tapahtunutta. 

Ja en voi vaittaa vastaan. Tilanne on valitettavan tuttu, "ollaan kun ei huomattaiskaan"-mentaliteettia, mita valittavan usein sovellamme kun naemme arkitilanteissa jonkun (ehka) tarvitsen apua. 

Siina missa jokapaivaisissa arjen tilanteissa, suomalainen super individualismi ja "jokainen auttokoot taalla itseaan"-henki vie voiton, on myos meidan asenteemme ulkomaalaisia ja erilaisuutta kohtaan usein lievasti sanottuna ennakkoluuloa tihkuva. 

Siina missa suomalainen muuten mukautuu pysyttelemaan hiljaa ja pitamaan tiedot itsellaan, kokee han jokamiehen oikeudekseen avata sanaisen arkkunsa, kun kyse on jostain erilaisesta.
Erilaisuudesta, mista ei niinkaan tiedeta, jonka takia sita ehka jannitetaan. Jannityksesta johtuen, asiaa ei valttamatta koskaan kohdata ja anneta sille mahdollisuutta, vaan tyonnetaan se ennakkoluuloilla pois (vrt. tasavertainen avioliittolaki).

Kerrottuani Suomessa poikaystavani olevan afrikkalainen, olen saanut mita eriskummallisia vastauksia osakseni, jopa ihmisilta joita tuskin tunnen.
Oikeammin ennakkoluuloja. En vastauksia.

-Niin, se on siis musta ihoinen?

-Eiko se olis sun paljon helpompaa lahettaa sille vaikka paivittain rahaa ruokaan, ku yrittaa tuoda sita tanne?

-Koen velvollisuudekseni varoittaa sinua, tiedathan millaisia ne afrikkalaiset miehet yleensa ovat. Olen huolissani sinusta. 

-Ehhehhee, ei helvetti! No mites se teidan suhde sitten toimii? Elatatko sa sita sun ukkoas vai kuinka?

Ja ainut mita mainitsin oli mista han on kotoisin. Afrikasta. Kyse ei ollut tuloistamme, kyse ei ollut siita mita han tekee, kyse oli vain hanen kansalaisuudestaan.

Nailta kommentoijilta, olisin halunnut kysya vain yhden kysymyksen.

-Milta sinusta tuntuisi, jos kohdentaisin samat argumentoinnit seka kysymykset sinun parisuhteeseesi? Pitaisitko kysymyksia seka mielipiteita puolituntemattomalta oikeutettuna? Loukkaisiko se?

... Niin. Minuakin se loukkaa...

En ole missaan muualla kokenut vastaavanlaista ennakkoluuloisuutta erilaisuuttani kohtaan kuin omassa

kotimaassani Suomessa. En edes siella missa olin oikeasti muista poikkeava, erilainen. 

Ja ainut minut erilaiseksi tekeva tekija on se, etta parisuhteeni on monikulttuurinen. Etta poikaystavani on afrikkalainen, ei supisuomalainen Sami tai Pekka.

Uudelleen minua jannittaa erilaisuus. Mutta tallakertaa minua jannittaa omassa, tutussa kotimaassani meidan erilaisuutemme, minun ja hanen.
Puolituntemattomien huulen heitot osaan ottaa yhta vahapatoisesti, kuin mita otan sen suustaan paastaneen ihmisenkin. Mutta omat sukulaiset, kaverit, ihmiset joiden mielipiteilla on valia, se jannittaa... Eika edes oikeastaan heidan mielipiteensa, mutta vastaanotto seka hyvaksynta, joka vaikuttaa matkaajan kokemukseen tervetulleena, uudessa ymparistossa seka maassa.

Se, etta talta pallonpuoliskolta ylipaansa kukaan paasisi lahtemaan ja saisi kutsuaan itseaan matkaajaksi, on lannen instituutio tehnyt prosessin niin vaikeaksi, etta siihen harvalla on mahdollisuus.
Siina missa mina, jalkojen kuumotellessa lahtemaan taas matkalle, voin varata lentoliput, astua koneeseen, perilla maksaa viisumin ja saada leiman passiini. Taytyy etelaisten ihmisen kayda lapi lomake -seka asiakirjatayteinen uuvuttava prosessi, seka aina tuntea lantisesta matkakohteestaan jonkun, joka voi kirjoittaa kutsukirjeen suurlahetystoon omalle vieraalleen, vakuuttaakseen, etta matkaaja on hanen vastuullaan. Ja viela silloinkaan ei ole varmuutta edes pelkan turistiviisumin saamiseksi.
En muista kertaa jolloin mina olisin tuntenut matkakohteestani jonkun jo etukateen.
Tulisiko meistakin sosiaalisempia jos myos meilta vaadittaisiin maasta maahan matkustamiseen kutsukirje tuntemaltamme maankansalaiselta, jotta saisimme viisumin?

Olen miettinyt mita kertoa, miten valmistaa poikaystavaa siihen, etta kohtaamiset suomalaisten kanssa, eivat ehka ole yhta avoimia ja mukavia kuin mita mina olen esimerkiksi saanut vastaani taalla. Itseasiassa niita kohtaamisia voi olla valilla jopa vaikea saada synnytettya, silla suomalaiset Suomessa, eivat pida ventovieraille puhumisesta, eivatka pida oma-aloitteisuudesta kohtaamisten synnyttamiseksi.

Mutta olen paattanyt pysya hiljaa. Olla sanomatta mitaan ja ajatellut, etta aika nayttaa mita tulee vastaan.

Hiljaa mielessani kuitenkin toivoen rakkaan kotimaani, edes pikku hiljaa muuttuvan siita Pohjoismaiden junttilasta hieman globaalimmaksi seka suvaitsevammaksi kansaksi, missa erilaisuus ei koeta riskina, vaan rikkautena.

Meilla on kaikki tekijat olla niita mukavia seka sosiaalisia-isantia, joina meidat matkaajina maailmalla tunnetaan. Meilla on kielitaitoa puhua (toisin kuin espanjalaisilla), jos vain uskaltaisimme sita kayttaa. Meilla on kaunis, monille muualta tuleville hyvinkin eksoottinen luonto, mista voimme olla ylpeita kuten norjalaiset omastaan. Ja meilla on mamani sanoin alla pinnan, "sydan kuin afrikkalaisella". Mukava, aito, ystavallinen seka lammin, kun emme vain antaisi Suomessa painostavan super individualismin seka yleisen alalkuloisuuden ottaa meista valtaa ja uuvuttaa ilmapiirimme.

Me suomalaiset teemme Suomesta Suomen, ja se on vain meista itsestamme kiinni, onko ennakkoluulottomuus, suvaitsevaisuus seka sosiaalisuus osa suomalaisuutta.

Minusta ei ehka tullut sita aamunsa croisantilla seka hillolla aloittavaa Pariisitarta. Minusta tuli Zanzibarilla elava mzungu, joka aloittaa aamunsa chapatilla ja banaanilla. Jonka sydan on aina suomalainen, mutta allekirjoittaa sen, etta pinnan alta, meista kaikista loytyy palanen afrikkalaisuutta, jos vain haluamme loytaa sen... Seka toivoo, etta tulevaisuudessa jokainen saa kutsua itseaan matkaajaksi, jos niin haluaa...

Millainen olisi sinun Suomesi?

-Miia-

Sosiaalinen hierarkia; johtaja, mies, lehma, mina?

Uudet tyokuvioni Zanzibarilla satuin saamaan (Afrikalle tyypillisesti) erityisen loogisten mutkien seka sattuman summien kautta.
Ensinnakin oma "haku paalla" ja sukeltaminen Tansanian tyomarkkinoille ei tapahtunut parhaimpaan mahdolliseen aikaan. Ensimmaiset kolme kuukautta vietimme reissaten milloin minnekin. Joulukuu - Arusha, Moshi, Rombo, tammikuu- Pemba- helmikuu- Leenan vierailu, maaliskuu- Malawi.
Maaliskuussa palattuamme kotiin, purettuamme laukut ja asetettuamme Zanzibarille oli jo low-season koputtelemassa ovea.

Saari, jonka paaelinkeino on turismi, on paaosin taloudelllisesti riippuvainen ulkopuolelta tulevista turistien rahoista. Kun low-season on paalla, saarella itketaan. Raha ei virtaa eika sita ole. Monet hotellit seka ravintolat sulkevat muutamaksi kuukaudeksi ovensa, putiikit ovat tyhjillaan ja turistivirtojen sijasta ainoastaan sade rummuttaa ikkunoita ja ovia. Niimpa suurimmasta osasta paikkoihin, joihin hain, tarjottiin "ei-oota".
-Tule sitten kesa- heinakuussa kyselemaan kun high season on taas aluillaan.
-Mutta kun mina tarvisin niita toita _NYT_!!!

Ensimmaisen kolmen reissukuukauteni aikana, olin satunnaisesti heitellyt eri paikkoihin tyohakemuksia seka kyselyita liikunnanohjaajan paikoista mm. Zanzibar International School, Paje -Kite Surfing, mutta vastaukseksi tuli, ettei heilla valitettavasti ole talla hetkella resursseja palkata ketaan.
Kun kavi selvaksi, ettei liikunnanohjaajan hommia saarelta loytyisi, muita kuin satunnaisia tunteja pidettavana hotelleilla (mika ei valitettavasti kuitekaan viela tuo leipaa poytaan), seuraavaksi lahimpana ammattiani ja patevyyttani hain toihin kylpyloihin. Hyvinvointia, asiakaspalvelua, hierontoja seka mahdollisia joogatunteja kuullosti jo silta, etta sita voisi ihan mielellaan puurtaa paivittain elantonsa eteen.
Sain paikan Cinnamon Spa:sta Stone Townista.

Ensimmaisena tyopaivana paikan johtaja kuitenkin ilmoitti minulle, etta hanen miehensa haluaa tavata minut. Selvisikin, etta Cinnamon Spa ei ollut ainut yritys, jonka Jefferjin perhe Zanzibarilla omistivat vaan, etta heidan yrityksiaan ovat mm. Zanzibar Gallery -gift shop, Book Cafe - kirjakauppa/kahvila, Jafferji house & spa - 5 tahden boutique-hotelli Stone Townin sydamessa, Lemon Grass -thai restaurant, Cafe Miwa, Gallery Tours & Safari seka ZG-Design- markkinointi seka kirjakustantamo. (Nain perusteellisesti siis minakin olin ottanut etukateen selvaa uudesta tyoantajastani... heheh).

Mies kertoi, etta ZG-Design on julkaisemassa kirjaa, tana vuonna 50-vuotis juhlaansa viettavasta Unionista Tanganyikan ja Zanzibarin valilla. " Photographic Journey - 50 Years of the United Republic of Tanzania"- kirja on tarkoitettu nk. kahvipoytakirjaksi ja kertoo paaasiallisesti kuvin Unionin historian, kolonismin lopusta 1964 aina tahan paivaan saakka. Kirjan loppussa on "Pride of Tanzania"-osio, johon haetaan osallisiksi Tansanian parhaimpia ja nimekkaimpia yrityksia (markkinoimaan itseaan seka samalla tukevat kirjan kustannuksia). Tiimiin tarvittiin tyyppi, joka matkustaisi Zanzibar- Dar Es Salaam valia ja yrittaisi saada nama Tansanian parhaat yritykset 50-vuotis kirjaan mukaan.
Nain minut siis palkattiin toihin ZG-Designille.
Markkinointialan koulutusta ei sen kummemmin kyselty, ainut kysymys, liittyen patevyyteeni oli "Tuntuuko, etta voisit handlata homman?".
Mottona kun on, etta "tartu aina haastesiin", niin minahan suostuin.
Ja itseasiassa eihan nama markkinointihommat nyt olekaan niin erilaista kuin liikunnanohjaajan arki. Samalla lailla pitaa pystya laittamaan itsensa likoon, esiintymaan ja edustamaan itseaan ja yritystaan, kertomaan selkeasti mista hommassa on kyse (pilkkomaan puhe osiin) ja viela hoitaa homma himaan alusta-loppuun saakka varmasti ja vakuuttavasti. Eli onhan mulla koulutus tahan!

Sukeltaminen Tansanian tyo - seka "business-maailmaan" on taas nayttanyt uuden ulottuvuutensa taman maan jarjestelmasta, asenne -ja arvokasityksista seka sosiaalisesta hierarkiasta.

ZG-Design tyotiimi on nuorehkoa. Tyotiimiin kuuluu graaffiset suunnittelijat seka markkinoijat. Tyohenki on hyva ja kaikki auttavat toisiaan.
Mutta sitten tyopaikalle tuli uudeksi markkinointipaallikoksi Mies.
Mies on hieman vanhempi kuin me muut. Mies pukeutuu toihin joka paiva pukuun. Isoilla kengillaan Mies astelee kuuluviin askelin huoneesta toiseen. Miehella on elintasomahaa. Mies vaittaa, etta han on opiskellut ja asunut 7 vuotta Briteissa, mutta hanen englantinsa on siihen nahden erittain heikkoa. Mies tahtoisi hoitaa kaiken, muttei ota neuvoja vastaan eika paremmin myoskaan kysykaan niita. Kun Mies tekee virheen han syyttaa muita. Erityisesti alussa Miesta vaivasi, etta hanen kaksi markkinointikolleegaansa ovat naisia. Mies haluaa olla pomo, ja kun me naiset kerromme hanelle, ettei hanen asemansa yrityksessa ole olla meidan esimies han nauraa paskaisesti. Mies on sanonut suoraan, ettei voi ottaa vakavissaan neuvoja ja ohjeita meilta naisilta, koska katsoo meidan olevan kuin tyttariaan.

Mies on nayttanyt minulle osuvan esimerkin siita, kuinka vahvasti naisten ja miesten valinen tasa-arvo on pielessa ja miten perinteikkaat roolijakaumat maarittelevat minne kukakin kuuluu. Naisten katsotaan kuuluvan tyopaikan sijasta kotiin, lieden aarelle hoyrimaan, kuin toimistoon, paatoksia tekemaan.

Tansanialaisessa yhteiskunnassa, ihmisten kayttaytymis - seka ajattelumallien taustalla huomaa vahvasti vaikuttavan sosiaalisen hierarkian mallit.

Sosiaalisen hierarkian voidaan maaritella olevan ajatus siita, etta ylempia tasoja pitaa kunnioittaa. Viela hieman pidemmalle vietyna tama ajatus muuttuu muotoon, jossa ylempi taso on yksinkertaisesti "parempi" kuin alempi taso.

Ei tarvitse olla sen kummempi sosiologi, jotta huomaa naiden valtasuhteiden seka sosiaalisen asemien lasnaolon seka naiden luomat rajat seka rajojen sisailla pelailun ja rajojen testaamista, ihmisten jokapaivaisessa kanssakaymisessa afrikkalaisessa elamassa.
Naisten toiden ja miesten toiden valille tehdaan selkea ero ja roolijakauma, joiden rajoja harvoin nakee ylitettavan tai rikottavan.
Naisen asema on selkeasti heikompi kuin miehen monessakin suhteessa. Naisen velvollisuuksiin katsotaan kuuluvan perheesta seka kodista huolehtiminen. Aikaa kodin ulkopuolisille toille ja oman tienestin hankkimiselle ei jaa, joka tekee naiset taysin taloudellisesti riippuvaisiksi miehistaan. Useimmiten myos pojat ovat etulyonti-asemassa koulutuksen suhteen, silla tyttojen pitaa jaada poikia useammin kotiin avuksi.

Sosiaalinen hierarkia ei kuitenkaan pade vain miesten ja naisten valisiin suhteisiin, silla hierarkia on vahvasti lasna myos sukupolvien valisissa suhteissa. Vanhempaa ihmista kunnioitetaan nakyvasti huomioonottavalla kaytoksella.
Nama kaksi sosiaalisen hierarkian vastakkainasetelmaa nakyvat katukuvassa, kaupassa, bussissa, kotona, toissa, kaikkialla.

Tyoskentely aikaisemmin tansanialais-suomalaisessa kansalaisyhdistyksessa ei viela nayttanyt hierarkian lasnaolon kasvoja paivittaisessa tyoelemassa. Sport Development Aidin toimiston tyotavat olivatkin loytaneet muotonsa ja vuosien varrella muovautuneet jotain valilla -afrikkalainen/suomalainen. Mutta nyt astuttuani sisaan afrikkalaiseen 'business'-maailmaan, huomaan eri sosiaalisisten hierarkioiden olevan lasna kaikkialla.

Sosiaalinen hierarkia ei kuitenkaan aina ole paha juttu. Sosiaalisen hierarkian mudoista pidan vastakkain astelmasta vanhojen seka nuorten valilla.
Pidan siita, miten taalla kunnioitetaan vahempia ihmisia. Ihmisen ei tarvitse siis olla VANHA saadakseen kunnioitusta, vaan aina nuorempi ihminen osoittaa kunnioitusta itseaan vanhempaa ihmista kohtaa. Lapset antavat paikkansa itseaan vanhemmille bussissa, oli ika mika hyvansa. Vanhempia ihmisia tervehditaan aina kunniotusta osoittavalla tervehdyksella "Shikamoo", johon vanhempi henkilo vastaa "Marahaba". Vanhusten kantamukset kannetaan kysymatta ja yksinkertaisesti huomiota osoitetaan. Niin myos lapset vanhemmilleen.

Ennen reissua kavin moikkaamassa mummoani Pohjanmaalla. Mumma kertoi minulle tarinan 15-vuotiaasta Miiasta.
Joka syksy muinoin menimme perunannostoon Pohjanmaalle. Tana 15-vuotis syksyna en ollut kuitenkaan halunnut tulla millaan mukaan. Minut oli "pakotettu" ja mielenosoituksena kun muut lahtivat aamulla pellolle perunoita nostamaan (mukaanlukien myos 7-vuotiaat pikkuveljet ja 10-vuotias pikkusiskoni), jai tama teini peiton alle nukkumaan.
Siihen saakka, jolloin mummani oli todennut, etta "tammoinen peli ei vetele" ja tuli nostamaan teinin ylos ja toihin, muiden mukaan.
Kylla havetti kuunnella.
Itse en tietysti tata kyseista tapausta edes muistanut, mutta olisi varmaan tehnyt hyvaa lahettaa jo tuolloin teini-Miia Afrikkaan hieman oppimaan vanhempiensa kunnioittamista.
Parempi kuitenkin myohaan kun ei milloinkaan, vain miten se meni...

Mita tulee naisten ja miesten valiseen sosiaaliseen hierarkiaan, oman lisayksensa Zanzibarilla tuo viela enemmisto vaeston vahva Islamin usko.

Koraani sanoo seuraavaa naisten ja miesten valisesta tasa-arvosta: "Sukupuolten valilla ei ole minkaanlaista erottelua. Islam saa ihmisen ymmartamaan, etta naisten ja miesten potentiaaliset kyvyt omilla aloillaan eli heidan velvollisuutensa ovat yhtatarkeat vaikka eivat samanlaiset. Miesten ja naisten roolit taydentavat toisiaan."

Nain siis koraani maarittelee tasa-arvon miesten ja naisten kesken. Miehet ja naiset ovat samanarvoisia, mutta Islam tekee eron siina, mita tulee heidan erityisiin tehtaviinsa elamassa. Ja nain me paasemme asian seka "ongelman" ytimeen...

"Seurauksena tasta perustavanlaatuisesta erosta heidan tehtavissaan ja paamaarassaan, voimme havaita miehen ja naisen kehittyneen niin erilaisiksi seka mieleltaan etta ruumiiltaan, etta kumpikin on varustettu silla, mista hanelle on eniten hyotya kummankin ensisijaisten tehtavien suorittamisessa. Nainen on enemmalti emotionaalinen (sopii aitiydelle). Mies ei tarvitse emotionaalista luonnetta elamantehtavissaan, senpa takia mies on rakennetty alylliseksi."

Nain siis Islamissa ja paaasiassa Zanzibarilla lapsia kasvatetaan seka opetetaan.
Ei siis miesten ja naisten valiseen eri tasa-arvoisuuteen, mutta eri elamantehtaviin miesten ja naisten valilla. 

Tyttoja puetaan pienesta saakka prinsessa mekkoihin ja opetetaan tarkeita naisen "emotionaaliselle luonteelle" sopivia seka naisen "elamantehtavaan" kuuluvia taitoja, kuten kodista huolehtimista, kokkailua, lasten hoitoa etc.

Pojat ovat nuoresta saakka miesten kanssa toissa. Auttavat kaupalla, lahtevat isan mukaan metsalle, kalaan, rakennuksille. Oppivat tyon puurtamisen taidon, joka sopii miesten tyypilliselle "alykkaalle-luonnolle" seka tietavat velvollisuutensa myohemmin, perheen elannon takaajina.

Sukupuolineutraalikasvatus.... Hmm. Mika se on?
Ei ihan polttele tuo puheenaihe taalla kahvipoytakeskusteluissa...

Suomalaiselle, perustason feministille (niinkuin vaitan kaikkien suomalaisten naisten olevan) tama kaikki "naisen elamantehtava ja emotionaalinen luonne vs. miehen elamantehtava ja alyllinen luonne" tietysti sarahtaa korvaan, vaikka ei ole niinkaan pitka aika kun Suomessakin viela vallitsi vahvasti nama perinteikkaat roolijakaumat.

Valilla ison kuilun tekeminen miesten ja naisten valille ottaa rankastikin paahan ja yksi haaste Zanzibarilla elaessa onkin vahva Islamin uskonto ja pahkaily omien asenteidensa seka periaatteidensa ilmaisussa, jotta pystyisi valttymaan kulttuurillisilta yhteentormayksilta, samalla kun punnitsee, etta mihin saakka on ok tuoda omaa nakokantaansa seka asenteitaan esiin.
Tama myos selittaa osiltaan sita, miksi naiden swahili (muslimi) -naisten kanssa on hankala paasta taysin samoille aaltopituuksille ja luoda sen syvempia kontakteja.
Meidat nyt yksinkertaisesti on kasvatettu aivan eri mallilla seka mentaliteetilla.

Ilokseni olen kuitenkin uudessa tyossani nahnyt myos paljon naisia johtavilla asemilla.
Nuoria fiksuja naisia, joilla on vahvat visiot seka selkeat paamaarat.
Ehka siis pikkuhiljaa aletaan siirtymaan taallakin pois miesdominoivasta yhteiskunnasta, kun uusi, tasa-arvon tiedostava ja sita ajava naissukupolvi on nousemassa johtopaikoille seka maan hallitukseen.
Mutta sen voin sanoa varmasti, etta viela pitkaan, business-maailmassa kahlailu naisille, ei tassa maassa ole tehty helpoksi...

Loppuhuipennukseksi, tapaus taalta aamulta. Heraan huomatakseni, etta olen nukkunut pommiin.
6 minuutissa aamupesut, vaatteet paalle, talosta ulos.
Taloltamme on noin reilun kilometrin matka tielle. Juoksu jalkaa polkua pitkin, jotta kerkean bussiin.
Kunnes matkan pysayttaa helvetin isokokoinen LEHMA ja lehman tissista juova vasikka.

- Hush, sanon mina ja yritan huitoa lehmaa tieltani pois useaan otteeseen.
-MUUUUUUUUU, kajauttaa lehma aanekkaasti ja katsoo minua totisena, kaantaen samalla paataan niin, etta naan sen isojen sarvien osoittavan minua uhkaavasti.

Hip hei, ei muuta vaihtoehtoa kuin sukeltaa tiheaan pusikkoon ja kahlata sielta lapi, kiertaakseni lehman ja vasikan ja paastakseni takasin polulle.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ennatin kisajuoksuni, puskasukeltelujeni  ja lehmaepisodin jalkeen tielle, juuri niin etta jahtaamani bussi oli jo melkein viuhahtamassa ohi. Loppu spurtti bussin vieressa juosten ja armotonta huutamista ja kaden heiluttelua ja bussi pysahtyi, otti kyytiinsa ja mina ehdin toihin ajoissa...

Mika sitten oli minun ja lehman sosiaalinen hierarkia? Niin.... Sita minakin mietin...

Hetkinen ei hektinen

Sadekausi on tullut pian paatokseen. Sateiden vaistyessa, ilma on viilentynyt kovastikin verrattuna helmi - maaliskuuhun, aikaa ennen sateiden alkua. Seuraavaa ajanjaksoa, kesa, - heina, -elokuuta voidaankin kutsua Zanzibarin talveksi.
Ilmasto on taas kuiva, paivalla tavalliseen tapaan lammin niin, etta tanne tulevat lomailijat kylla saavat kaipaamansa brunan hipiaansa, mutta aamuisin ja iltaisin pitaa paalle vetaa jo pitkahihaista lammikkeeksi, jotta tarkenee.

Tama vuodenaika on ilmastoltaan varmastikin nk. mzungu ystavallisinta aikaa. Etenkin mzunguille, jotka olemme kotoisin kylmasta pohjolasta, jossa suurimman osan vuodesta ollaan totuttu karvistelemaan kylmassa kuin hikoilemaan helteessa. Lampotilan voidaankin sanovan olevan nyt kuin Suomen kesan (20-35 asteen hujakoilla), mutta pimean tultua on selkeasti kylmempi kuin meidan Suomen suvessa. Ja kylman ilman hiipiessa tanne on minuunkin hiipinyt koti-ikavaksi kutsuttu tunne.

Koti-ikava on siita hassunmoinen tunne, etta jollain tasolla se on aina lasna, mutta sen voimakkuus vaihtelee. Talla reissulla olen kokenut ensimaista kertaa ihan erilaista koti-ikavaa. Sellaista orastavaa koti-ikavaa. Sellaista sydamen pohjaa kalvavaa koti-ikavaa. Sellaista koti-ikavaa, etta sen tietaa ajavan kotiin jossain kohtaa. Mutta sellaista koti-ikavaa kuitenkin, etta se on viela kompensoitavissa niilla positiivisilla tunteilla, joita koen paivittain elaessani elamaa taalla. Koti-ikava ja ne positiiviset tunteet elamaa taalla kohtaan, joita tunnen, kutsutaan niita nyt sitten vaikka tyytyvaisyydeksi, kulkevat erittain kasikadessa, mutta olen oppinut tarkean taidon, jolla saan pidettya orastavan koti-ikavan kurissa ja jota jostain syysta on taalla paljon helpompi toteuttaa kuin elaessa lansimaissa. Nimittain hetkessa elamisen taito ja taito nauttia juuri tasta hetkesta, "elamasta tassa ja nyt".
Voin muuten kertoa, etta sen oppimalla ja tajuamalla taman "hetkisyyden" (ei hektisyyden), olen ehka paassyt lahemmas sita mystista onnellisuuden lahdetta, mista nama etelaisen pallonpuoliskon ihmiset sita onnellista elamanasennettaan ammentavat, vaikka lansimaisella mittapuulla heilla ei ole juurikaan mitaan, mita me luokittelemme perustarpeiksi onnelliselle elamalle.

Missa me asumme on nk. puskaa. Poikaystavani rakentaa taloa harjanteen paalle, josta on ihana nakoala yli Mchegenin metsan ja horisontin paassa kimmeletaa Intian valtameri. Pihallamme meilla on yksi iso baobab-puu, johon on suunnitteilla rakentaa iso asuttava puumaja. Ja harjanteelta laskeuduttua vain noin kilometrin paassa kodistamme, sijaitsee mystiset koralliluolat, joihin turisteilta paasymaksu on n. 5 - 10 dollaria, mutta jonne paasee meidan takametsan kautta sniikkailtua ilmaiseksi. Lisaksi maallamme kasvaa banaani, - mango, -appelsiini, -papaija, - guava seka limepuita, joista saamme haettua tuoreet hedelmat paivittain. Kutsunkin kotiamme hedelmataivaaksi. Jo pikkutyttona haaveiltu haave, kasvattaa parvekkeella rypale - seka appelsiinipuita, kun viela uskoin Suomenkin kesan ja auringon olevan niin voimakas, etta mustikat voivat muuttua kesaisin rypaleiksi seka omenat appelsiineiksi, on nyt kaynyt toteen.

Harjanteen paalle ei ole eksynyt viela muita, joten se tarkoittaa, etta saamme olla kukkulan kuninkaina toistaisesti viela aivan keskenamme. Laania siis on mielin maarin, mista nauttia itseksemme. Ja positiivisiin asioihin puskassa elamiseen kuuluukin esim. iltapesut. Juoksevaa vetta kun ei ole, peseytyminen hoituu vanhan aikaisesti vetta saavista suoraan paalle kaatamalla. Paivalla aurinko on lammittanyt veden viela hieman kadenlampoista lampimammaksi, joten suihkua ottaessa, se tuntuu hieman viileassa ilmassa mukavan lampoiselta iholla (kuin menisi vesisateella uimaan- tyyppinen). Illan pimentyessa taivaalla loistavat miljoonat tahdet, jotka nakyvat niin selkeasti valojen puuttuessa lahistolta, etta voit nahda sen nk. milkwayn kulkevan lapi taivaan.
Ja koska mailla eika halmeilla ei asu muita, niin pikku perversilta kuin se kuullostaakin, se vapauden tunne kun voi alasti ottaa suihkua omalla pihalla, keskella "viidakkoa", tahtitaivaan alla, eika tarvitse yhtaan valittaa tai pelata etta joku nakisi.

Paikastamme on hyvat edellytykset tulla joku paiva ihana, "salainen" pakopaikka, pois lansimaiden kiireellista vilinaa seka todellisuutta, rauhoittumispaikka ja paikka palata takaisin perusasioiden aarelle. Todellinen stressin poistokeskus, minne me ja ystavamme, oikeastaan kuka tahansa, voi menna, kun tuntee tarvetta "paeta paratiisiin".
 Mutta viela rahan puuttuessa rakentaa sen suurempaa hyvinvointikeskusta taikka edes sita unelmien puutaloa siihen baobab-puuhun, elamme me keskeneraisessa talontekeleessa, joka rakentuu tansanialaisittain "pole pole", hitaasti hyva tulee.
Talossa on  valmiina jo kaksi huonetta, mutta niin vessa kuin esim keittiokin viela puuttuvat. Onneksi sita puskaa on ymparilla ja muut ihmiset kaukana, joten puska toimii viela toistaiseksi kirjaimellisesti ulkohuussina ja kokkaaminen tapahtuu ulkona avotulella.
Sahkoja ei ole ja ainut elektroninen laitteemme kotona on radio, joka tuo hieman eloa ja aanta puskaan, "viidakon" aanien lisaksi. Omasta lapparistani meni naytto rikki jo pari kuukautta tanne tuloni jalkeen, joten ennen iloa tuovat leffat ja sarjat, jota sai lapparilta katsoa, on nekin minulle muuttunut "lansimaiseksi ylellisyydeksi". (Sita lapparia ehka onkin eniten ikava, helpottaisi tata bloginkin paivittelya kun ei olisi riippuvainen hitaastikayvasta poytakoneesta tyopaikalla). Onneksi kuitenkin alypuhelin ja puhelimen netti toimii meidankin puskassamme kuin haka, joten edes jotain lansimaalaista luksusta saan viela yllapidettya bush baby- arjessani.

Mutta suoraa pajun koytta ja ihan taytta p*skapuhettahan mina teille syottaisin, jos sanoisin, etten muka ikavoisi niita suomi- elamaan kuuluvia perusasioita ja helppoutta kuten kunnon asuntoa sahkoineen, juoksevaa vetta, pyykinpesukonetta (!!!), televisiota, lamminta ja kotoista sohvaa, oman kodin sisustamista jne. Naita asioita ikavoin viikoittain. Joinain viikkoina/paivina enemman toisinaan taas vahemman. Erityisen paljon, olen kuitenkin ikavoinyt naita asioita kuluneella sadekaudella, jolloin katto vuosi ja heraat yolla siihen, etta saat vesipisaroita paallesi (onneksi nyt kuitenkin katto on fiksattu ja kestaa kovimmatkin rankkasateet) tai kun menneella viikolla sain pitkasta aikaa kovempaakin kovemman kuumetaudin, joka osottautui Dengue kuumeeksi, joka pahimmillaan saattaa olla tappava, mutta talla kertaa onneksi pysyi lievana vain oireillen kovana kuumeena seka hitvittavana lihassarkyna.
Kipeana olisin antanut mita vain tosin, jos olisin paassyt pitamaan sairastupaa kotiin Suomeen. Keittaen iisisti sahkoliedella kuumat mustaherukka-vitamiinipommi-mehut ja kapertyen viltteihin sohvan nurkkaan ja katsoen maratoonina leffoja. (Voi niita aikoja kun sairastaminen olikin niin yksinkertaista ja taudit olivat malarian ja dengue kuumeen sijasta perussimppeli influenssa tai poskiontelon tulehdus.) Ei huolta kuitenkaan! Poikaystavani O piti minusta sairastellessani parempaa viela parempaakin huolta ja nyt ollaan taas kaikissa sielun ja ruumiin voimissa!

Kun koti-ikava ja puskav*tutus alkaa kaymaan liian suureksi, on juuri tuo hetkeen palaamisen ja siita nauttimisen taito, ainut tapa jolla negatiiviset tunteet saa pidettya kurissa niin, ettei sita paluulippua takaisin Suomeen, kay heti akkipikaisuuksiltaan buukkaamassa. Kuinka sita sitten pystyy pitaytymaan siina "hetkessa" ja loytamaan ne positiiviset puolet on mm se, etta tiedan taman olevan ohimeneva ajanjakso elamassani ja siita johtuen, myoskin erittain ainutlaatuinen ajanjakso.
Puskaelamaa "viidakossa", jollon paasen kokemaan ja elamaan aivan erilaista elamaa kuin mihin olen tottunut ja tiedan, etta tama on kokemuksena erittain kasvattava. Kaikki nuo omasta maasta saadut hedelmat, iltapesut tahtitaivaan alla, yhdessaolo ja toisen seurasta nauttiminen ilman, etta siihen tarvittaisiin kauheasti jonkin nakoista teknistaharvelia ajankuluksi, jotta sen pystyisi tekemaan. Ihanteellinen unirytmi tallaiselle kukkujalle kuin mina yleensa olen, kun pimean tultua ei ole muuta tekemista klo. 10 nukkumaan meno ja aamuisin automaattinen (!) heraaminen auringon noustessa. Auringon laskut ja nousut ja taysikuun valon voimakkuuden ihmetteleminen aina kerran kuussa, pimean tultua ovat asioita, joita saan kokea ainoastaan taalla.

Tiedan, etta naita asioita tulen kaipaamaan taas Suomessa. Nama ovat niita ainutlaatuisia asioita, jotka tekevat "hetkista" mukavia ja nautittavia, jos niista vain osaa napata kiinni. Jos en osaa nyt naista asioista nauttia, niissa hetkissa, en niita myoskaan tule saamaan takaisin ja elaminen taalla, tavalla jolla nyt elamme, kavisi liian tuskalliseksi.

Myoskin reaaliteettien hakeminen ei ole hankalaa. Mina tiedan, etta elama tassa muodossa on elamaa vain - tassa ja nyt. Suomeen palatessa saan takaisin kaiken "lansimaisen luxeryn" ja jos tanne tulevaisuudessa taas takaisin muutamme niin talon rakennus on edennyt jo siihen vaiheeseen, etta ainakin on jo juokseva vesi ja sahko seka luultavasti muutoinkin kunnollinen, asuttava talo.
Mutta meidan naapurimme Kiwengwan kylassa, heidan elama siita tuskin koskaan miksikaan muuttuu. Kun ei ole koulutusta, ei ole mahdollisuutta parempi palkkaiseen tyohon, kun ei ole rahaa, ei ole varaa koulutukseen. Oravanpyora on selva ja koyhyyden jatkumoa on vaikea katkaista, joka kiertaa perheissa ja suvuissa tai muuttaa elemaa, jota ihmiset Afrikan kylissa elavat.
Mina otan puskaelaman taytena seikkailuna, oman elamani "survivors"- ohjelmana. Naille ihmisille elama tallaisena on kuitenkin totisinta totta, joka tuskin koskaan tulee muuttumaan. Se meidan naapuri mama Fatuma ja kaikki hanen 4 lastansa tulevat kasvamaan isoiksi, siita pienesta bandasta, joka heilla siita heinasta ja mudasta on rakennettu. Mies lahtee paivittain pusikkoon hakemaan eraan tietyn puun oksia, jotka ovat erityisen hyvia polttopuiksi, silla ne palavat tuntikausia, ja naita myy sitten kylalla polttopuina, joista paivan paatteena on saanut raavittua kasaan ehka 10 000 shillingia, joka euroina on 5 euroa. Tasta pitaisi yrittaa saada tarjotuksi ruoka 6 henkiselle perheelle. Joka kylla tuo paivallisen poytaan tuona  paivana, mutta tilanne on taas sama huomenna. Paivittain se sama paine, mista saada rahaa ruokaan perheelle saatika lapsien koulun kayntiin...

Muistan kuinka ensimmaisen kerran vuonna 2010, vapaaehtoisjaksoni paatyttya olin saapunut Zanzibarille, Kendwan rannalle ja ihmettelin kuinka voi edes olla olemassa niin kaunista rantaa, missa veden vari on allistyttavan turkoosia ja hiekka niin hienoa, etta se on aivan maidon valkoista. Ihailin nakymaa ja tokaisin paikalliselle , johon olin tutustunut " U are so lucky to live in and born in such a paradise". Johon paikallinen ystavani vastasi sanoin, jotka ymmarran nykyaan paremmin kuin koskaaan ennen. " This is paradise for you but not for us".

Sita se todellakin on. Zanzibar, tama pieni paratiisi saari. Saari, jossa voin povata olevan mailman kauneimmat rannat. Tanne me mzungut saamme tulla viettamaan paratiisilomaamme, pakoon lansimaista kiiretta ja todellisuutta. Sellaista paikkaahan minakin unelmoin joku paiva kodistamme saavan ja sellainen paikka tama tietyssa mielessa minulle jo on...
Mutta paikallisille, elama paratiisisaarella on kaukana paratiisista ja koyhyys on syvalla tassa yhteiskunnassa. Joka monesti jaakin kaiken niiden 5 tahden hotellien mainoskuvien hekuman alle.
Tahan asiaan palaan viela uudelleen toisen blogitekstin yhteydessa, silla tasta aiheesta kun aloittaa, siita voisi jatkaa vaikka milla mitalla.
Mutta totuus on, etta vaikka elama on helvetin paljon hankalampaa taalla kuin meilla lansimaissa niin henkisen hyvinvoinnin puoli nayttaa silti olevan heilla paremmassa kondiksessa kuin meilla.

Miksi? Havainnointini mukaan, ihmiset osaavat paremmin loytaa positiiviset puolet hetkista. Nauraa sydamensa kyllyydesta (aikuisetkin) jollekin aivan pienelle asialle, loytaa aikaa aina kuulumisten vaihtamiselle vastaan tulevan kanssa, tarjota ruokaa, seuraa, mita vain oikeastaan vieraille, siita omasta vahasta ja luukuttaa bongo flavaa, reggaeta, musiikkia aamusta aina iltaan ja tanssia ja laulaa keskella tietakin kavellessa itsekseen, jos silta tuntuu.

Nousee kysymys? Onko heilla sitten muita vaihtoehtoja, ettei elama kavisi liian raskaaksi?

Ehka ei. Jos ei sita naista asioista osaisi repia iloa irti niin ehka sita voisi alkaa v*tuttamaan niin, etta itsemurhatilastot olisivat taalla samaa luokkaa kuin meilla Suomessa. Lisaksi jos tanne lisattaisiin se 30 miinusastetta niin meininki varmasti olisi eri. Mutta kun katse ei ole liiaksi koko ajan kohti tulevaisuutta ja focus siina, mita meilla ei ole, tuo meidat takaisin perusasioiden aarelle ja tien sydameemme ja sita kautta onnellisuuteen.

Mainitsin alussa, etta koti-ikava, jota olen talla kertaa kokenut on ollut erilaista kuin aikaisemmin. Tiedan taysin, mitka ovat syyt sille taustalla.
Yksi syy sille on tama, jo erittain paikalliseksi afrikkalaiseksi elamantyyliksi kutsuttava elama, jota taalla elamme. Mutta suurin syy kaikista, se "kuningassyy" on ikava kaikkia rakkaita kohtaan Suomessa.
On ollut yllattavaa huomata kuinka ystavien saaminen onkin ollut odotettua hankalampaa taalla. Kavereita loytyisi vaikka joka kadunkulmasta, silla jokaikinen kadunmies on kylla ystavallinen seka tuttavallinen, jos niikseen tulee, mutta todellisia sydanystavia tai ystavia viettaa aikaa ei poikaystavani lisaksi ole. Paikalliset ystavat ovat ihania, mutta lopunperin on erittain hankalaa saada luotua heihin sen syvempi kontakti kuin mita ystavyydelta odotan ja haluan. Muihin lankkareihin en ole oikeastaan tutustunut, silla suurin osa tulee vain lomalle ja viipyy taalla sen maaran x- viikkoa ja muut "maahanmuuttajat" oleskelevat Stone Townissa.

Mutta koska Zanzibarin talvi ei kuitenkaan ole niin kova, etta vanhan sananlaskun mukaan voisi sanoa "roudan ajavan porsaan kotiin", niin voinkin sanoa, etta sen roudan sijasta, mika sinne kotiin ajaa, onkin ystavat seka perhe, jotka ovatkin huippua huipunpia siella koto-Suomessa ja taalla ollessa ammenankin voimaa niista yhteisista HETKISTA, joita lammolla muistelen teidan kanssa viettaneeni.

Maya Angeloun sanoin "I have learned that people will forget what you said, people will forget what you did, but people will never forget how you made them feel."
Tama toimii molempiin suuntiin. Ystavat seka perhe, "the way you make me feel, brings me always back home". Tansania (Afrikka) se mystinen tunne ja ilo, joka taalla ollessani, saa minut rakastamaan maailmaa ja elamaa  -tassa ja nyt, "brings me always back here" <3.

Tama teksti on omistettu kaikille rakkaille kotona. Elakaa tama kesa, juhannus, tuleva syksy ja talvikin -tassa hetkessa. Paastakaa irti turhasta. Laula ja tanssi, kun silta tuntuu. Mene vesisateella uimaan. Tunne ilman viileys, mutta veden lampoisyys. Naura sydamesi pohjasta. Ela ja nauti. Ela - tassa ja nyt.

And that is how you can make the most of it <3...