Minä sydän LiiKe ry.

Ennen Etelä-Afrikkaan lähtöä pistimme ns. työmme purkkiin Mtwarassa SDA:n kanssa. Etelä-Afrikasta tultuani vietin kaksi viikkoa äitini ja isäni kanssa, jotka tulivat pitämään pienen "pole pole"-hetken, hektiseen kevääseensä ja nauttimaan Tansanian taianomaisuudesta. Kuten muillekin reissuun lähteneille, myös heidät lumosi Afrikan luonnon kauneus sekä ihmisten lämpöisyys tai näin ainakin luulen ;).     

Vanhempieni lähdettyä, jäin vielä Zanzibarille täksi viimeiseksi kuukaudeksi.  Laskin, että minulla on vielä hieman rahaa käytettävissä  ja ratkaisevin tekijä oli se, että hain OKL:n monikulttuuriseen luokanopettajakoulutukseen ja nyt Sinin seuran on korvannut abauttirallaaa 200 sivuinen  VAKAVA-kokeen aineisto. Siispä mietin, kumpi on motivoivampaa lukemisen kannalta: tehdä se Zanzibarin rannalla, palmupuun varjossa, riippumatossa  loikoillen ja aina kun aivot tarvitsevat hieman levähdystä, voi katseen siirtää turkoosina kimmeltävään mereen ja antaa edelleen, sielun vain levätä. Vai tulla Suomeen, keskelle enemmän tai vähemmän lumista tai märkää kevättä ja lukea kotona kulmasohvalla kasvatusalan artikkeleita. Luulen, että suurin osa asemassani oleva olisi valinnut myös ensimmäisen. 

Nyt kuitenkin tänä sateisena päivänä, kun palmupuun alla ei voi lukea ja sisätiloissa VAKAVA-aineiston artikkelit yht´äkkiä tuntuvatkin aika raskaalta tekstiltä, päätin leputtaa aivojani kirjoittamalla blogiin postauksen, jonka olen ajatellut kirjoittavani jo pitkään.                                                                                                                                Olen saanut itseni viime aikoina usein kiinni ikävöimästä (taaskin kerran) liikunnankehitysyhteistyötä ja kaikkia niitä mamoja ja papoja, tyttäriä ja koulun lapsia ja OKL:n opiskelijoita joita opetimme. Miksi halusin viime vuoden työharjoitteluni jälkeen tulla takaisin Tansaniaan, oli ensinnäkin hirveä kaipuu Afrikan auringon alle, tähän kiehtovaan kulttuuriin, josta halusin oppia ja ammentaa vielä enemmän, mutta ennen kaikkea myös, kun muistelin afrikkalaisten tekemisen ja liikunnan iloa kun menimme pitämään heille (huom!) mitä tahansa liikuntaa!

Aloitimme itselleni viime vuodelta tutuksi tulleella ja opparini aiheeksi muodostuneesta Moms & Daughters, Liikuntaa äidille ja tyttärille -hankkeen parissa työskentelystä. Meillä oli neljä eri ryhmää per viikko, eri osissa Mtwaran kaupunkia, joissa kävimme pitämässä heille liikuntaa ja terveyskasvatusta. Viime vuoteen verrattuna paikalliset kollegamme olivat ottaneet nyt kunnolla vastuun ohjaamisesta ja me lähinnä annoimme vinkkejä ja autoimme suunnitteluvaiheessa, mutta varsinaisissa tapaamisissa saimme olla pikemminkin apuohjaajan roolissa. Tämä oli juuri oikea kehitysaskel SDA:n työntekijöille. Kehitysohjelmien ideana on ennen kaikkea tähdätä pysyviin muutoksiin sekä omavaraisuuteen kehitystyön tulosten suhteen. Eli käytännössä siihen, etteivät saavutukset enää jatkossa tarvitse ulkopuolista tukea pysyäkseen hengissä. Niinpä meidän asemamme oli muuttunut oikeaan suuntaan, olemalla ns. pikemminkin takapiruina kuin ottamalla täyden vastuun ohjaustilanteissa. Viime vuonna paikalliset työntekijämme nimittäin olivat ohjauksissa aktiivisia osallistujia, mutta aktiivisen kääntäjän  roolissa. Periaatteessa he tällöin ohjasivat, mutta kuten jokainen ohjaaja tietää, kohtaamalla ryhmän itse ja olemalla päävastuussa omasta tunnistaan, saa vasta aikaan sen adrenaliinivirran virtaamaan suonissa ja pistämään parastaan, jotta tunnista tulisi jokaiselle, niin itselle kuin liikutettaville, nautittava.

Viime vuonna työharjoitteluni aikana, teimme evaluoinnin vapaaehtoiskavereideni Sallan ja Mikon kanssa Moms&Daughters-ryhmien toiminnasta ja tulevaisuuden kehityksestä. Moni mama tällöin vastasi, että toivoisivat saavansa  bisneskoulutusta, terveyskasvatuksen rinnalla. Tämä unelma kävi toteen viime syksynä, kun bisnestietouttaan mamojen kanssa tuli jakamaan Huhtamäki- Lehtosen perhe Suomesta.                     Pidimme viikon mittaisen bisnes koulutuksen yhdelle Moms&Daughters -ryhmälle, jonka aikana heille annettiin perustietoutta oman bisneksen pyörittämisestä, hintojen arvioinnista yms. Mamat pienryhmissä suunnittelivat kukin oman liikeidean ja äänestyksen jälkeen, kolmelle parhaimmalle jaettiin nk. starttiraha, jonka Lehtosen perhe yhdessä LiiKe ry:n kanssa oli kerännyt varainkeruujuhlissa Suomessa, ennen Tansaniaan tuloa.  Tansaniassa naisten liikeideat ja bisneksen pyörittäminen on hieman erilaista kuin Suomessa ja omalla bisneksellä tarkotatetaan esimerkiksi kanojen munien myymistä tai saippuoiden ja pesuaineiden valmistusta ja myyntiä.          

Antti luennoimassa bisneksestä mamoille

                                                                                                                                                                                                                                                                                                        Viikon lopuksi järjestimme loppuhuipennukseksi Mikindanin (vanha swahili kylä Mtwarassa) Old Boma-hotellissa hyväntekeväisyys "Handicraft"-festarit, joiden ideana oli kerätä rahaa Moms &Daughters ryhmille sekä samalla äidit ja tyttäret myivät omatekoisiaan käsitöitä jotka (kuten uskoa saattaa) ovat erittäin upeaa afrikkalaista käsityötä. Minun ja Sinin tehtävänä oli käytännössä vastata festareiden markkinoimisesta ja lippujen myynnistä. Levittelimmekin hullunlailla mainoksia ympäri Mtwaran kaupunkia ja lippuja myimme aina kun mahdollisuus tuli. Jopa niinkin pitkälle saakka, että ihmiset aloittivat keskustelun meidän kanssa "Joo, ootte jo myyny mulle lippuja".  Loppuen lopuksi saimme mukavan määrän ihmisiä kerätyksi festareille ja vielä oveltakin saimme hyvän määrän lippuja myydyksi. Tapahtuma oli onnistunut ja lämminhenkinen, mamat saivat myytyä käsitöitään, tapahtumassa tarjottiin hyvä intialaispäivällinen ja laululintumme Sini, haltioi festariväen äänellään. Loppuhuipennukseksi vielä mamat ja tyttäret esittivät yhdessä paikallista tanssia.

mamojen käsitöitä

marraskuussa pitämämme festarien mainos löytyi mestoilta vielä maaliskuussakin :D...

Bisnes viikon aikana SDA:n työntekijöille annettiin "Savings and credits"-koulutusta. Monelle nimenä on varmasti tuttu "Naisten pankki". Savings and creditsin tarkoituksena on tuoda Moms&Daughters -ryhmän jäsenille nk. oma naisten pankki. Ideana on, että naiset saavat luotua nk. oman yhteisen säästötilinsä, joka mahdollistaa heille lainan oton omiin hankkeisiinsa ja ryhmä itse päättää myönnetäänkö kullekin hankkeelle tämä "laina". Tämä nk. naisten pankki takaa naisille mahdollisuuden tehdä jotain omalla rahalla, miehistään riippumattomina. Useimpien Afrikkalaisten naisten työ on olla kotiäitinä ja miehet mielellään pitävät heidät siellä. Niinpä harvalla on pääomaa laittaa omaa yritystä pystyyn vaan vastaavasti heidän täytyy pyytää mieheltä laina, jolloin he eivät ole miehistään riippumattomia. Yritys on laitettu miehen rahoilla pystyyn, joten lopullinen valta on heillä. Myös tämä projekti saatiin joulukuussa mukavasti aluille ja jos se saadaan hyvin pyörimään, on se taas hieno edistysaskel Moms&Daughters-projektille.

Haasteellisimman tehtävän meille kuitenkin antoi paikallisten OKL opiskelijoiden uinninopetus. Uimataito on erittäin huono koko Tansaniassa. Mtwara sijaitsee aivan Intian valtameren vieressä, mutta silti harva osaa uida. Rannasta kauempana asuvat kaupunkilaiset eivät ole välttämättä koskaan edes käyneet meren rannan ääressä, vaikka se olisi vain noin kolmen kilometrin päässä. Miksi? Koska he pelkäävät. Meri on kuulema pelottava, eivätkä he halua uida siinä koska voivat hukkua ja meressä asuu kaikkea inhottavaa.            

                        

En muistaisi, että itselleni olisi kerrottu meren hirviönä tunnettuja" Näkki" tarinoita kun olin lapsi, pikemminkin muistan Näkki- tarinat lastenohjelmista, mutta vanhempani kertoivat, että vielä heidän lapsuudessaan aikuiset pelottivat "Näkillä", joka syö pikku lapsia jos he menevät yksin uimaan. Saman kaltaista tarinaa kerrotaan täällä, mutta erona on, että tätä urbaani, vai pitäisikö sanoa vesilegendaa, on kerrottu niin paljon, että se on iskoistunut niin hyvin lasten päähän, että vielä aikuisinakin he kuvittelevat vedessä asuvan hirviön, joka tulee syömään huonotaitoisia uimareita. Tarina siirtyy sukupolvelta toiselle ja sen takia lapsetkaan eivät edes halua mennä veteen ja oppia uimaan. Esimerkiksi moni kalastajakaan ei osaa uida ja tämä estää heitä menemästä pikku paateillaan syvemmälle päin merta, missä olisi todella ne isot apajat ja rikastumisen mahdollisuus. Peloistaan johtuen he pysyvät lähellä rantaviivaa ja isot kalat voivat huoletta uiskennella isommassa vesissä. 

                                                                                                                                                           Uimaopetus on aina haasteellista, mutta mikä aikuisten uimaopetuksetsta tekee erillä tapaa haasteellista, verrattuna lasten uimaopetukseen, on murtaa ne pelot ja ennakkoluulot, mitä aikuisella oppijalla on uimisesta ja mitkä tekijät ovat estäneet häntä oppimasta uimaan. Toinen asia on nk. vanhasta pois oppiminen. Kun jonkin asian on tehnyt vuosikymmenet jo tietyllä tavalla, mutta se ei olekaan aivan oikea tapa sitä tehdä , on pois oppiminen vaikeaa. Niinpä otimme haasteen vastaan innokkaina, valmiina murtamaan niin "Näkki"-myytit kuin väärät tekniikat ja jakamaan uimataidon salaisuudet. Ennen kaikkea kurssin tarkoituksena oli opettaa tulevia opettajia, millä tavalla he voivat omia oppilaitaan tulevaisuudessa opettaa. Näin saataisiin pikkuhiljaa, sukupolvi sukupolvelta, murrettua niitä ennakkoluuloja uimista kohtaan, mitä tämä kulttuuri on siirtänyt aikuisilta lapsille vuosisatojen ajan.     

                                                                  

                                                                                                                                                      Yllätykseksemme aika harva uimakoululaisistamme olivat pelokkaita. Pikemminkin heillä oli suunnaton into ja motivaatio oppia. Ehkäpä siis uusi uimisen sukupolvi onkin alkanut jo syntyä. Lähdimme hyvin alkeista liikkeelle, kellumisesta kohti krooliuintia. Ensimmäisen haasteen toi vastaan jo niinkin yksinkertainen asia kuin fysiologia. Nämä ihmiset täällä ovat yleensä lähinnä pelkkää lihasta. On epätavallisempaa jos seurueessa on enemmän huono kroppaisia kuin hyvä kroppaisia. Ironisesti isomahaiset ovat niitä pohattoja, joilla on rahaa syödä yli varojensa. Niinpä kaikki meidän uimakoululaisetkin melkein poikkeuksetta olivat pelkkää lihasta ja mustien luuntiheydenkin ollessa vielä suurempi kuin valkoisten, ei kelluminen onnistunutkaan niin helposti kuin esim. itselläni, heittäen vain mukavalla rasvaprosentilla varustetun kroppani taakse, suunnaten katseen taivaaseen ja antaen vain meren kelluttaa itseäni. He tekivät kaiken oikein, rentoina, katse taivaassa, leuka ylhäällä, korvat vedessä, mutta silti he upposivat. Ongelmaksi ei siis muodostunutkaan meressä asuva "Näkki" vaan yksinkertaiset fysiologian lait.               

                                                                                                                                                                                            Lopunperin kaikki kuitenkin oppivat joten kuten uimaan. Välinepulasta johtuen, täytyi taas varioida ja keksiä nk. köyhän miehen uimaopetusvälineet. Uimaopetuksessa käytimme hyväksemme  tyhjistä vesipulloista tehtyjä kellukkeita, jotka oli sidottu narun päähän. Näiden keksimisestä emme kuitenkaan voi ottaa kunniaa itsellemme, sillä idean bongasimme paikallisilta lapsilta, jotka rannassa opettelivat uimaan näiden välineiden kanssa.  Teimme vielä englannin kielisen uimaopetuskirjan ope-opiskelijoille, josta he saavat matskun omiin tuleviin uimaopetuskursseihinsa.                                 

                                                                                                                                                           Ohjaajan työssä palkitsevinta on kun huomaa ohjattaviensa/opetettaviensa tekemisessä, edistyksen tapahtuneen ja opetetun opin menneen perille. Onnistumisen tunteet, kun oppii jotain uutta  ja kun uusi opittu taito sujuu kuin itsestään ja näistä johtuvat onnistumisen kiljaisut ja kiitollisuuden näky kasvoilta, aina tuntien jälkeen on ehdottomasti se palkinto ja palkka, mitä vapaaehtoisena tehdystä työstä saa, ja se täysin riittää.

Emme valitettavasti saaneet mahdollisuutta opettaa kouluissa liikuntaa syksyllä ja joulun jälkeen tammikuussa Mtwarassa elettiin ns. muutosten kuukautta kun uudet projektit tulivat vanhojen tilalle. Niinpä menimme viikoksi Lindiin, viereiseen regioniin, missä on SDA.n toinen toimisto ja erittäin aktiivinen mr. Chigon työporukka. Lindissä opetimme liikuntaa kouluissa ja taas se tunne kun viidestäkymmenestä sataan lasta juoksevat kiljuen pihamaalle huutaen  "michezo" eli "liikuntaa", ei siinä voi olla mitään muuta kuin yhtä hymyä ja juosta lasten kanssa hiekkakentälle, nauttimaan liikunnan ilosta.       

                                                                                                                                                                     Joillekin lapsille koulu on ainut paikka, jossa he esim. voivat pelata uusilla palloilla tai ennen kaikkea saada ohjattua liikuntaa. Tansaniassa ei tunneta vapaa-ajan lasten iltapäiväkerhoja. Harrastaminen on omaehtoista ja lapset pelaavat fudista ja nettballia sekä harrastavat akrobatiaa kaveriporukoiden kesken, mitä kotitöiltään ehtivät. Kaikki kuitenkin harrastavat liikuntaa, sillä kotona ei ole pleikkaripelejä yms. viihdyttämässä vaan leikit löytyy pihalta.                    

                                                                                                                                                                                                                    

Joka aamu Lindin rannalla treenasi noin kahdenkymmenen hengen mamojen ja papojen aamutreeniryhmä, aina aamu kuudesta noin puoli kahdeksaan. Pidimme heille viikon verran, joka aamu aina eri treenin. Oli mm. armybiciä, joogaa, kuntonyrkkeilyä, uintia sekä juoksuharjoittelua. Mikäs sen motivoivampaa kuin aamutreeni biitsillä, auringon noustessa. Ryhmäläiset olivat aktiivisia ja jo kuudelta aamulla täynnä intoa, valmiina ryhtymään hommiin. Mikä ihaninta, ryhmäliikuntatunti ei ole suu mutrussa, tosissaan jumppaamista kuten se tuntuu meillä suomalaisilla enemmän olevan tapana, asioiden tosissaan tekemistä tarkoittaen myös sitten tosissaan jumppaamista ;). Jos askelissa mentiin sekaisin, silloin naurettiin itselle ja liikutetaan itseä jollain muulla tapaa musiikin rytmiin. Nuorena liikunnanohjaajana, aikuisryhmien kohtaaminen on välillä haastavaa kun näytettävänä on, että nuoresta iästä huolimatta on ammattitaitoinen ja tietää mitä on tullut tekemään. Vielä kun monet ryhmäliikuntatunneille tulleista naisista tai miehistä, tekevät askelsarjoja kuoleman vakava ilme naamallaan ja kasvoista päättelemällä, ei voi varmaksi sanoa, tuntevatko he minkäänlaista liikunnan iloa ja nauttivatko he tunnista, vaikka useimmiten se ilo siellä sydämmessä tuntuu, tunnin aikana se ei vain välity aina iloisena ilmeenä kasvoille saakka. Afrikkalaisten kasvoista ei tarvitse paljoa tutkia ja tunnistella nauttivatko he vai eivät. Sen näkee ja sen kuulee. Taaskin kerran, se on se palkinto ja palkka, minkä ottaa mielellään tehdystä työstä: liikunnanilon jakaminen.

Todettakoon taaskin kerran elämän totuuksia: kun asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä, niitä osaa arvostaa. Tässä kohtaa, sama asia on liikunnan harrastamisessa. Ohjattu liikunta ei näille ihmisille täällä ole itsestäänselvyys, vaan se on harvinaista herkkua. Yhdessä tekemisen riemu ja liikunnan ilo näkyy vaikka askelissa vähän sekaannutaankin tai pallo ei sitten millään mene maaliin.  Ja niinhän se liikunnan perimmäinen tarkoitus olekin tuottaa iloa ja nautintoa.

Liikunnanohjaaminen täällä on monella tapaa hyvin erilaista. Jo pelkän kielimuurin takia, ei voi vaatia täydellistä järjestystä tai suorituksia ja välinepulan takia pitää paljon varioida välineistöä esim. käsipainot tehdään  litran juomapulloista, täytettynä hiekalla. Jos pihalle juokseekin sata koululaista ja tunti on suunniteltu viidellekemmenelle, täytyy uusi suunnitelma vetää ns. hatusta. Niinpä sitä ei voi oikein itseltäkään vaatia samanlaista suoriutumista tunnin ohjaamisessa kuin Suomessa. Sitä toki panostaa täysin, mutta siitä jo saa hyvät fiilikset kun kielimuurista huolimatta saa tunnin ja liikkujat toimimaan tarkoitetulla tavalla kun Suomessa tämä on itsestäänselvyys. Ehkäpä sitä osaa siis jollain tapaa itsekin nauttia täällä pienemmistä asioista ja löytää onnistumisen iloja vähemmästä. Ohjaajan rooli muotoutuu joksikin Suomalaisen ja Tansanialasen väliltä ja mielestäni kulttuurinvaihto on aina hyvä asia (:.

Viime viikolla vietin viikon verran Pemballa (Zanzibarin toisella saarella) ja vaikka muslimikulttuuri on tullut tutuksi hyvin tänä aikana kun olen täällä ollut, sillä rannikkoalueilla ja erityisesti Zanzibarilla muslimikulttuuri on hyvin vallitseva, oli Pemba aivan ääripää Islamin uskossaan.  Kaikki olivat muslimeja, koko saarelta ei löytynyt yhtään ainuttakaan paikallista baaria ja joka ikisen kaupan ovet sulkeutuivat pian moskeijasta kantautuneen rukouskutsun jälkeen. Jopa minun täytyi koko viikon verran pukeutua kuin muslimi, kietoutuen huntuihin ja peittää vartaloni varpaista päähän saakka (hiukset mukaan luettuna). Perustelin ensin oman uskonnollisen kantani ja ettei minun kristittynä tarvitse pitää huntua, mutta paikalliset vaati, enkä halunnut loukata heidän kulttuuriaan kun he olivat kannassaan niin ehdottomia. Viikko, peittäen koko kropan yli kolmenkymmenen asteen helteessä oli riittävä. Pemballa mieleeni tuli kuitenkin ajatus; jos Mtwaran sijasta olisinkin lähtenyt tekemään vapaaehtoistyötä Pemballe, olisinko silloin nauttinut siitä niin paljoin kuin mitä nyt? Muslimikulttuuri on niin kaukana omastani ja vahva Islamin usko haastaa Tansaniassa naisten tasavertaistumista, sillä Islamin uskossa naisen arvo ei ole kumma. Jo se, että miehet saavat ottaa neljä vaimoa itselleen, kertoo mielestäni naisen asemasta. Esimerkiksi Moms & Daughters -projektin kehityshaasteet naisten tasavertaistumiselle muodostuisivat siellä varmasti todellisiksi haasteiksi. 

Olen ollut reilu puoli vuotta jo Tansaniassa, mutta silti koin pienoista kulttuurishokkia Pemballa . Voi olla, että jos kotipaikkanani olisi ollut Pemba puolen vuoden ajan, olisin kokenut kaiken ehkä vaikeammaksi ja kotiin olisin saattanut tulla jo aikaisemmin. Mtwara on mukavan pieni ja leppoisa kaupunki. Sieltä löytyy uskontojen sekoitus muslimeista katolilaisiin, mutta kaupunki ei ole ottanut jyrkkää kantaa oikeastaan mihinkään suuntaan. Kaupungista löytyy kuppiloita ja yliopiston sekä opettajankoulutuslaitoksen takia kaupungissa asuu paljon nuoria opiskelijoita. Meri on aivan vieressä ja kaikki  miltei tuntevat toisensa. Niinpä koin oloni siellä erittäin helpoksi ja kotiutuminen oli helppoa,  vaikka kulttuuri sielläkin on hyvin erilainen, mutta sopeutuva kulttuuri oli afrikkalainen kulttuuri, ei jyrkkä muslimikulttuuri.   

musliminaiset ja "musliminainen" rivissä

Aikani vapaaehtoisena on varmasti aika jonka tulen aina muistamaan ja kuten jo ensimmäisellä kerralla todistettiin, Afrikka on jättänyt pysyvän jäljen sydämeeni. Minkä takia lähteä sitten vapaaehtoiseksi, on kaikki se elämänkokemus, jonka saa eläessä itselleen vieraassa kulttuurissa, huomatessa, että vaikka olemme kotoisin eri puolilta maapalloa, olemme silti lopunperin melko samanlaisia, kuten olen monesti  maininnut. Se liikunnan ilon jakaminen, jonka täällä onnistuu tekemään, ne kaikki hymyt ja naurut ovat paljon arvokkaampia kuin se euromäärä, minkä saa ohjauksista per tunti palkkatöissä. Jos sydämessä on yhtään paloa lähteä kokemaan jotain uutta ja jännittävää, en voi muuta kuin täydestä sydämmestäni suositella vapaaehtoiseksi lähtemistä.

Africa for life. (:

Elämä on ihmisen parasta aikaa

18.päivä helmikuuta oli lento Etelä-Afrikkaan heittämään itsemme likoon surffisoppaan. Joka käytännössä tarkottaa 6-0 turpaan ottamista aalloilta sekä miehen (tai tässä tapauksessa naisen) ja meren välistä tahtojentaistelua. Miksi surffisoppaan itsensä heittäminen on sitten kaiken sen arvoista, kun "mausteet" jättävät sata varmasti palojälkiä, eikä epäilystä todellakaan jää siitä kumpi on vahvempi, meri vai mies? Vastaus on endorfiinipölly! Eli se mieletön kehon omatuottama huume, mielihyvän olotila, minkä voi saada vaikka vain edes yhden onnistumisen jälkeen.

Surffisoppa oli minulle ja Sinille viimeinen yhteinen liemi, missä meidät keitettiin tällä Afrikan matkalla. Etelä-Afrikasta minä lähdin vielä Tansaniaan, jonne myös vanhempani tulivat katsomaan ja ihmettelemään Afrikan kauneutta. Sini otti lennon Budapestiin ja siitä myöhemmin Suomeen.

Viimeinen Afrikan kuukautemme oli kuitenkin mieletön ja parempaa loppua tällä matkalle en olisi voinut toivoa. Koska näitä hyviä hetkiä on riittänyt niin paljon, hetkiä, jotka haluaa muistaa koko loppu ikänsä, kerron menneistä tapahtumista teillekin nyt hetkinä. Kokeillaan saanko tästä yhtään johdonmukaista vaiko pelkästään täydellisen sopan ;)...

Hetki 1. Viimeinen viikko töissä ja Sini saa suolistotaudin, minä saan malarian ja kumpikaan meistä ei ole siihen mennessä ollut niin kipeä. Asuimme projektitalolla kahdestaan. Kumpikin niin huonossa kunnossa, ettemme pystyneet huolehtimaan kunnolla itsestämme, saatika auttamaan toista. Makasimme kummatkin sohvalla puolikuolleena, "Sini! Mulla on niin huono olo".  "Niin on mullaki, yhyy!". Sex and the city osoittautui päiviemme pelastukseksi ja katsoimme maratonina tuotantokaudet, vaikka olimme ne jo kertaalleen kelanneet läpi. Vaikka henkisen tuen sanotaan olevan parasta tukea, sillä hetkellä kuitenkin fyysinen tuki olisi myös tullut tarpeeseen. Sohvalta ponnistaminen sai silloin aivan uuden merkityksen, ei muuten ole aina helppoa. Lyhyiden olotila palavereiden jälkeen päätettiin kumpi lähtee käymään kaupassa. Fyysinen tuki kuitenkin tuli henkisen tuen yhteydessä toiselta, sillä toinen varmasti tiesi kuinka pahalta tuntuu fyysisesti kun valitti olotilasta. Yhdessä siis myötä - kuin vastamäessä, kirjaimellisesti ;)... Vaikka tuolloin tilanne ei paljoa naurattanut, nyt voin kuitenkin listata sen menneen kuukauden hyviin hetkiin, sillä kuten sanotaan aika kultaa muistot. Naurattaa pelkkä ajatuskin, miltä olemme mahtaneet näyttää yhdessä, Miia aka malarialoinen sekä Sini aka suolistobakteerinen :D...

Hetki 2. Ennen Etelä-Afrikkaa menimme viikoksi vielä Zanzibarille, juuri Zauti za busaran aikaan. "Zauti za busara" on yksi Afrikan suurimmista musiikkifestivaaleista, joka järjestetään joka helmikuu Zanzibarilla. Festarit kestävät noin viikon verran ja artisteja on ympäri Afrikkaa. Tarkoituksenamme oli mennä ainakin yhtenä päivänä festarialueen sisälle, katsomaan artisteja ja nauttimaan upeista esityksestä. Hinta oli kuitenkin heitetty taas niin korkeaksi, ettei meidän huonolla rahatilanteella löytynyt rahaa maksaa yhdestä sisäänpääsystä 27 dollaria. Paikallisilta hinta oli 3000 shillinkiä eli 1, 5 euroa. Edelleen mielestäni on reilua, että paikallisille on omat hinnat, sillä tämä mahdollisti kenenkä tahansa paikallisen myös mennä nauttimaan hyvästä live-musiikista. Mutta hinnoittelu "for international guests", kuten hinnastossa meitä nimitettiin, oli kuitenkin aika mieletön. Festarialue oli foodmarketin vieressä, joten jäimme kuuntelemaan hyvää livemusaa foodmarketille, jonne musiikki kuului kuta kuinkin yhtä hyvin kuin festarialueella. 

Saimme kuitenkin nauttia muutama ilta myöhemmin aivan omasta livemusiikista, kun yhdessä zanzibarin rastaveljiemme kanssa järjestimme Sinille yllätys läksärit. Minun tehtävänä oli pitää Sini päivän verran poissa muualla, jolloin pojat sekä "rastakommuunin mama" Sakina kokkasivat ja laittoivat paikat valmiiksi. Illan tultua nuotitulen vierelle oli kannettu pitkä pöytä, joka oli koristeltu kukin. Pian pöytä katettiin täyteen "African barbegue"-herkkuja ja Sinin yllätykseksi pojat alkoivat laulamaan "one more nightia" ja kerroimme koko kekkereiden olevan Sinille, joka liikutuksesta johtuen meni täysin sanattomaksi. Koska afrikkalaiseen tapaan "sharing is caring", oli pöytä ja paikka pian täynnä ihmisiä, joita kaikkia emme olleet koskaan edes nähneetkään. Ruokaa kuitenkin oli riittävästi ja kaikki varmasti nauttivat olostaan. Mielettömän hyvän ruuan jälkeen, siirryimme nuotiotulelle, jossa Bagamyosta tulleet veljemme soittivat rumpujaan ja kaikki lauloivat yhdessä, tähtitaivaan alla, nuotitulen loisteessa. Meillä tosiaan oli oma Zauti za busara " African music under African skies".  Koska oma laulutaitoni muistuttaa lähinnä raakkuvaa harakkaa, tyydyin enemminkin nauttimaan tilanteesta makaamalla penkillä, katsoen loistavaa tähtitaivasta ja kuuntelemalla lahjakkaita ystäviäni. Olisinko voinut olla enempää onnellisempi. Epäilen (:...

Hetki 3. Saavuimme Etelä-Afrikan Johannesburgiin. Jo´burgista otimme junan Port Elisabethiin, josta oli vielä noin 40 km matka Jeffreys bayhin, jossa surffikurssimme oli. 20 tuntia junassa economy- luokassa ei ehkä itsessään kuulu niihin nautittavimpiin hetkiin, mutta junassa oli tunnelmaa. Sokea tummamies tuli vaunuumme ja päästi ilmoille uskomattoman kaikuvan äänen ja alkoi laulamaan jotain Jumala-aiheista kappaletta kauniilla äänellään. Hänellä oli keppi, jolla hakkasi junan lattiaan rytmiä ja kulki vaunua päästä päähän. Ei kestänyt aikaakaan kun koko vaunu raikasi laulusta, kun matkustajat yhtyivät miehen lauluun. Olen aina halunnut mennä katsomaan ja ottaa osaa mustien kirkkojen jumalanpalveluksiin, jossa stereotypian mukaan kaikki laulavat tanssivat yhdessä ja meno on kaukana luterilaisen kirkon virsien laulannasta. Mutta Etelä-Afrikassa ei tarvitse mennä kuin junaan ja saa olla mukana tällaisessa menoissa ja kyllä, stereotypia pitää paikkansa. Ei voi kyllä kuin ihmetellä, kuinka näillä mustilla on niin rytmi veressä. 

Yritin ladata tähän videota, missä mies laulaa, mutta ylläripylläri se ei tainnut onnistua. Yritän saada viedon onnistumaan, joku toinen nettiaika kerta...

Hetki 4. Surffikurssi alkoi heti seuraavana päivänä kun olimme saapuneet J´bayhin. Lähdimme ihan alkeista ja itse en ollut surffannut koskaan aiemmin. Alussa ainut mitä teimme oli ottaa aalto kiinni. Aallon lähestyessä pitä alkaa padlata (eli kauhoa), aallon iskiessä viimeiset kolme padlausta ja sen jälkeen nostaa vain ylävartalo ylös, polvien ollessa vielä laudalla ja antaa aallon vain viedä rantaan saakka. Ensimmäistä kertaa kokeiltaessa jo vain tämä tuntui aivan mielettömältä. Kuten alussa mainitsin surffaus on myös yhtä tahtojen taistelua meren ja miehen välillä ja eräänäkin päivänä kun aallot oli ainakin kolmemetriset, tunsin todella olevani aivan liian pieni niin isoon mereen. Välillä aalto heitteli todella pahasti... Juuri kun ajattelit ottavasi seuraavan aallon haltuun, aallon iskeydyttyä se heittikin sinut laudan päältä pois, iski paineella pohjaan ja pystyit tuntemaan kuinka aalto kirjaimellisesti jyräsi päältä, maatessasi meren pohjassa. Äkkiä ylös ja voit nähdä uuden aallon tulevan päällesi. Hullua ja voimia vievää touhua, mutta niin... Niin kuin sanoin, se tunne kun sitten vihdoin onnistut. Muutaman päivän kuluttua laudan päällä seisominen ei enää ollut satunnaista, vaan aina onnistui, joko hyvin tai huonosti. Mutta silloin kuin onnistui hyvin, endorfiinipölly oli saada pään sekaisin. Näet hyvän aallon tulevan kohti, makaat laudan päällä ja alat padlaamaan. Aalto iskee, nostat itsesi ylös ja yht´äkkiä vain seisot laudan päällä ja tunnet kuinka lauta ratsastaa aallon harjan päällä, jyräten kovaa vauhtia eteenpäin. Edes yksi täydellinen aalto, voi pelastaa koko muuten meren kanssa taistelemasi päivän.

Hetki 5. Eräänä aamuna Sini tuli herättämään minut kuuden aikoihin aamulla katsomaan täydellistä auringon nousua ja toden totta se oli täydellinen. Aurinko nousi meren takaa (yllättävän nopeasti) maalaten taivaan punaiseksi  ja pian valaisten kaiken kirkkaudellaan. Istuimme minä, Sini ja ystävämme Filipo sekä TK penkillä, kaikki täysin hiljaisina ihmetellen aamun kauneutta. Teimme kaikki mustijäljet käteemme. Katsoimme auringonnousua tarkkaan, nipistimme tiettyä kohtaa kädestämme ja painoimme muistiin kaikki siihen hetkeen liittyvät aistimukset. Miltä se näytti, miltä kaikki tuntui ja miltä kaikki tuoksui. Myöhemmin nipistämällä samaa kohtaa voisi palata mielessä siihen hetkeen ja muistaa  ja tuntea kaikki ne aistimukset, mitä silloin koki.

Hetki 6. Koska meillä tosiaan oli vain pieni budjetti käytettävissämme Etelä-Afrikassa, ajattelimme alunperin viettävämme parisen viikoa pelkästään J´bayssä. Kaikki kuitenkin sanoivat meidän olevan hulluja jos emme kävisi Cape Townissa kun olimme kerran Etelä-Afrikkaan saakka tulleet. Lähdimme pienestä budjetistamme huolimatta katsomaan kaikkien kehumaa kaunista Cape Townia ja kehut eivät olleet turhia. Cape Town oli todella kaunis. Kauniiksi sen teki kaupungin vieressä kohoavat jylhät vuoret "Table-mountain" sekä "Lion-mountain" ja meren kimmellys kaupungin toisella laidalla. Muutoinkin tie J´baysta Cape Towniin oli uskomattoman kaunis. Reittiä nimetetäänkin Garden routeksi ja matka oli kuin olisi ollut keskellä ihmeellistä puutarhaa. Matkan varrella oli jylhiä maiseman vaihteluja ja kasvusto oli vehreää ja värikästä. Maasto vaihteli vuorista kanjoneihin sekä kauniisiin rantoihin. Matkan varrella näimme mm. maailman korkeimman sillalta tehtävän benji-hyppy paikan, jonka olisin todella halunnut tehdä, mutta rahat eivät olisi Tansanian viisumiin enää sen jälkeen riittäneet. Tulimme siihen tulokseen, että Etelä-Afrikasssa on niin paljon näkemistä ja kokemista, että sinne ei kannata tulla ensinnäkään lyhyellä ajalla saatika ohkaisella lompakolla. Moni reissaaja, jotka tapasimme oli esimerkkinä vuokrannut auton ja kierteli ympäri Etelä-Afrikkaa vähintään kuukauden ajan. Alkuperäisenä päätarkoituksenamme oli tulla surffileirille, eikä niinkään näkemään Etelä-Afrikkaa, mutta nähtyämme sen kauneuden ja mahdollisuudet päätimme, että ehdottomasti sinne pitää mennä takaisin joskus ajan kanssa ja lunastaa esimerkiksi se menetetty benji-hyppy.   

Cape Townissa ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen, pääsimme nauttimaan kunnollisesta kaupunkikulttuurista. Vaikka luulin, etten sitä niin ole kaivannutkaan, kuitenkin nyt kun sai olla keskellä kaupungin hälinää, katsella ihmisiä, kierrellä liikkeissä, istua katukahvilassa cafe lattella ja illalla mennä kiinalaiseen syömään nuudeliannoksen, huomasi sitä sittenkin kaivanneensa. Kävimme vierailemassa Cape pointissa, joka on Cape Townin eteläisin kohta, ja miltei Afrikan eteläisin. Minne katsoikin mykisti sen kauneus täysin. Maailma on täynnä niin kauniita paikkoja ja onnekseni sain taas nähdä yhden.

Hetki 7. Lähdin neljä päivää ennen Jeffryes baystä kuin Sini. Minun lentoni oli Johannesburgista ja Sinin oli Port Elisabethista. Jouduin viettämään muutaman päivän yksistäni Jo´burgissa, sillä juna kulki vain sunnuntaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin ja lentoni oli perjantaina. Yksin kulkeminen ja matkustaminen ei muutoin ole ongelma ja onhan sitä jo ennenkin tehty, mutta Johannesburg on tunnettu Etelä-Afrikan vaarallisimpana kaupunkina, jonne edes Etelä-Afrikan valkoiset eivät halua mennä sen vaarallisuudesta johtuen. Onnekseni olin J´bayssä tavannut Johannesburgista kotoisin olevan Siyan, joka lupasi näyttää minulle paikkoja ja pitää minulle seuraa J´burgissa. Lopunperin Johannesburg ei ollut niin paha kuin mikä kuva siitä annetaan, kun vain tietää mihin mennä siellä. Totta kuitenkin on, että jos et tiedä mihin mennä, voit joutua ammutuksi, joten varovaisuus on todella paikallaan. Etelä-Afrikkassa voi vielä erittäin hyvin nähdä rotuerottelua, eikä apartheidin aikakausi ole loppunutkin kuin vasta 1994. Kehitystä menneiseen voi siis nähdä, mutta matkaa tasavertaiseen yhteiskuntaan on vielä paljon. Etelä-Afrikka on hyvin kehittynyt, mutta tämä koskee lähinnä kaupunkeja, missä kaikki valkoiset asuvat sekä varakkaat mustat. Kaupunkien laitamilta löytyy townshipeiksi kutsutut mustien alueet eli ne kuuluisat ghetot, joka on pelkkää peltihökkelöä, aivan toistensa vierivieressä. Etteiväti ghetot pilaisi muutoin kaunista maisemakuvaa, on townshipien ympärille rakennettu aidat, joiden sisälle ei kunnolla näe. Elinolojen ollessa niin epävertaiset Etelä-Afrikassa, on rikollisuuden määrä huima. Köyhät ottavat rikkailta, kuten maailmanhistoriassa on aina mennyt. Niinpä valkoisena voit saada kuulan kalloosi vain menemällä townshipiin tai muulle huonolle alueelle, jonne valkoisena sinulla ei ole mitään asiaa.

Siya kavereineen elävät henkeen ja vereen hiphop-kulttuurista ja asiaan kuuluvasti hankkivat elantonsa vielä skeittiammattilaisina. Ajelimme ympäri Jo´burgia heidän autolla ja kuulema sinä päivänä sattui vielä olemaan maailmanlaajuinen R Kelly päivä... Totta kai oli :D! Kaikista parasta oli kuitenkin kuunnella poikien puhetta keskenään, sillä puhe oli juuri sitä mustien gangsteripuhetta "My nigga! Wats up? What is this shit ?! Motherfucker U are black, u should lissen hiphop and jazz. Is that cool. I tell u"... Kirosanoja tulee sieltä täältä, motherfuckeriksi kutsutaan parasta kaveriakin ja kaikki on "chilled" mutta se kaikki tarkoitetaan pelkästään hyvällä ja rakkaudella. Ajelimme ympäriinsä ja menimme katsomaan kun pojat skeittasivat. Pojat opettivat minulle mustien asennepuhetta ja en voinut kuin nauttia olostani. Niin kaukana kotoa ja koko ajan mielessäni oli vain " Moro oon Miikku Suomen Tikkakoskelta"  Poikia lainatakseni "fuck man, kuinka coolilta se sitten kuulostaakaan" ;D...

Hetki 8. Viimeiseksi halusin jättää tämän kaikista tärkeimmän hetken, joka kaikista upeista hetkistä kuitenkin nousee ykköseksi. Miksi rakastan matkustamista, on kaikki se uuden kokeminen ja näkeminen, mutta ennen kaikkea upeiden ihmisten tapaamista ympäri maailmaa. Meillä kävi vielä niin hyvä tuuri, että Jeffreys bayssa tapaamamme ihmiset kaikki olivat aivan mielettömiä. Muutoinkin matkallamme tapaamamme ihmiset ovat olleet uskomattomia persoonia. On ihana huomata vaikka kuinka eri olosuhteista tai eri puolilta maailmaa me tulemmekaan, lopunperin olemme kaikki kuitenkin niin samanlaisia. J´bayssa oli reissaajia ympäri maailmaa ja viikon jälkeen tuntui kuin olisimme yksi suuri, pieni perhe. Kun tapaa sellaisen ystävän, jonka kanssa vain heti klikkaa voi tunnetta verrata aivan kuin rakastumiseen. Sielujen sympatia ja ajatusten vaihto on huimaa ja sitä ei voi olla kuin erittäin kiitollinen ja onnellinen, että on saanut tavata tällaisia ihmisiä. Harmittavampi puoli tavata reissuilla ihania ihmisiä ympäri maailmaa on se, että tuleeko niitä näkemään enää koskaan. Onneksi maailmassa on kuitenkin olemassa niinkin fiksuja ihmisiä kuten Mark Zuckerberg ja hänen keksimä Facebook, joka auttaa kummasti pitämään yhteyttä eripuolilla maailmaa oleviin sielunsiskoihin -ja veljiin.

Kuitenkin matkalla tapaamistani sielunsiskoista -ja veljistä yksi on ollut ylitse muiden. Sini, Sinikka, Simba alias suolistobakteeri  Kupiainen (rakkaalla lapsella on monta nimeä) kiitos, että olit mukanani ja jaot kaikki nämä huikeat hetket. Ne hetket, kun soitit skittaa ja lauloi äänelläsi (joka on liian hyvä ollakseen totta) iltahämärässä, kaikkien kerääntyessä ympärille kuuntelmaan haltioituneina niin Mtwarassa kuin Zanzibarilla kuin nyt erityisesti Etelä-Afrikassa, oli se minulle etuoikeus, josta sain nauttia koko reissun ajan.  Ne hetket, joista läsnäolosi teki paljon helpompaa selviytyä ja ne hetket, joista läsnäolosi teki hetkistä vain niin paljon hauskempia. Asante Sini! Pamoja daima <3!

Moyo moja, upendo moja

Joululomalla Arushassa istuimme paikallisessa baarissa uusien ystäviemme kanssa. Puhuimme uskonnoista ja maailmankatsomuksesta. 19-vuotias lukiolaispoika kysyi minulta ja Siniltä "Miksi mustat on typerämpiä kuin valkoiset? Luoja on luonut meidät mustat tyhmemmiksi kuin teidät." Ihmettelimme miksi poika ajatteli näin ja hän perusteli, että valkoiset pärjäävät tässä maailmassa vain paljon paremmin kuin mustat." Minkä takia Jumala on luonut kaksi erilaista, mustat ja valkoiset?" Perustelimme, ettei tyhmyys riipu millään tapaa siitä, että Jumala tai evoluutio olisi luonut mustat typerimmiksi. Meidän koulutusjärjestelmämme sattuu olemaan maailman parasta ja meillä kaikilla on oikeus ja mahdollisuus käydä kouluja, tämä antaa meille kaikille mahdollisuuden menestykseen. Minkä takia on mustia ja valkoisia, johtuu ihan melaniinin määrästä ihossa. "Mutta jos te uskotte Jumalaan, kuinka te voitte uskoa evoluutioon. Te valkoiset  voitte tehdä mitä tahansa. Te voitte tulla tänne, koska te pystytte siihen, mutta me emme voi lähteä täältä noin vain pois. Siitä olen kiitollinen, että sillä, että te valkoiset olette tulleet tänne, te toitte mukananne Kristinuskon".

Tansaniassa harvemmin joutuu kohtaamaan  rotuerottelua, mutta silti sen huomaa jollain tasolla olevan läsnä. Tämä 19-vuotias poika ei millään tavoin vihamielisesti kertonut näkemyksiään, mutta tämän nuoren miehenalun puheesta ja katseesta kuulsi elämän epäreiluus. Niin, minkä takia me valkoiset tulemme tänne? Koske me vain voidaan.

Paikallisista ystävistäni melkein kaikki ovat menettäneet jonkun todella läheisen. Isän, äidin tai molemmat tai siskoja ja veljiä. Niin monen afrikkalaisen pojan ja tytön tarina on, että koulut on jäänyt kesken kun perheellä ei ole ollut enää varaa lapsen koulunkäyntiin. Pojat joutuvat lopettamaan koulut 14-vuoden ikäisinä tai jo aikaisemminkin ja menemään töihin , jotta perhe saa ruokaa. Tytöillä ei välttämättä ole ollut ollenkaan mahdollisuutta käydä edes koulua, sillä jonkun täytyy olla kotona auttamassa. Tytöt joutuvat usein jättämään koulut kesken vielä poikia useammin, kodin velvollisuuksista johtuen. Minun suurin ongelma neljätoistakesäisenä oli kotiintuloajat ja viikkorahan määrä. Elämäntarinoita kerrattaessa tajuaa taas kuinka erilaisista lähtökohdista me tulemmekaan.

Afrikassa köyhyydestä on vaikea ponnistaa pois. Jos on syntynyt köyhään perheeseen ja rahaa koulutukseen ei ole löytynyt, ei tietä köyhyydestä ulos ole, kun koulutusta paremman toimeentulon saamiseksi ole. Valkoinen iho täällä merkitsee rikkautta ja menestystä. Kaikki mzungut ovat rikkaita afrikkalaisten mielestä. Niinpä sponsorointia koulun käyntiin ja rahan antamista ruokaan tullaan koko ajan kysymään ja kun yritämme selittää, että itse asiassa ei meilläkään rahaa löydy, vastaukseksi tulee epäuskoinen naurahdus "eikö kaikilla mzunguilla muka ole rahaa?". 22-vuotias, vapaaehtoistyötä tekevä opiskelijatyttö kuitenkin painii ihan eri sarjassa kuin vaikka 30-vuotias, vakiotyössä oleva lääkäri, joka on tullut parin viikon lomalle Tansaniaan, mutta eiväthän nämä sitä ajattele. "Kaikilla mzunguilla on rahaa!". Kuitenkin jollain tapaa on hirveän ymmärrettävää, että nämä nuoret tytöt ja pojat tulevat silmiä häikäilettömästi kysymään suoraan rahaa heidän koulutuksen sponsorointiin ja lentolippua Eurooppaan. Monella motivaatiota koulun käytiin riittäisi, mutta rahaa koulutukseen ei.  Jos näillä mzunguilla on löytynyt niin paljon rahaa, että he ovat voineet lentää toiselta puolelta maapalloa katsomaan Afrikkaa ja käymään safareilla, miksei niillä riittäisi rahaa yhden afrikkalaispojan - tai tytön koulunkäynnin sponsorointiinkin?

Koulutuksen puutteen takia tytöillä on vielä harvemmin mahdollisuus ponnistaa itse köyhyydestä pois ja ainut mahdollisuus löytyy naimalla rikas mies. Vanhemmat rikkaat miehet lupaavat elatuksen, ostavansa kauniita Tanzanite-jalokiviä ja rakentavansa hienon talon. Ikäero monella pariskunnalla on helposti kaksikymmentä - kolmekymmentäkin vuotta ja vierestä katsovat eivät voi kuin ihmetellä kuinka nuori kaunis tyttö, on päätynyt vanhan lihavan miehen vaimoksi. Monesti tämä tapahtuu kuitenkin täysin vapaaehtoisesti, ilman naimakauppoja, sillä tytöt näkevät ainoan mahdollisuutensa "parempaan elämään" tätä kautta.  Moni tansanialainen ja erityisesti nuoret täällä toistelevatkin, että "täällä ei tunneta aitoa rakkautta. Jos olet köyhä, sinulla ei mitenkään voi olla rahaa tyttöystävään." Kaikessa aitoudessaan ja vilpittömyydessään nämä afrikkalaiset kuitenkin samalla paljon laskeskelevat ihmissuhteissaan hyötymisen määrän. Toisaalta jos suurin osa elämästä on ollut jo yhtä selviytymistaistelua, se on samalla vain yksi selviytymistapa, millä tavoin nämä ihmiset täällä taistelevat tiensä läpi.

Tapasimme tanskalaisia sairaanhoitajaopiskelijoita, jotka ovat tekemässä 3 kk työharjoitteluaan Keniassa. Vaihdoimme kokemuksia ja yksi opiskelijoista kysyi meiltä, että mitä me olisimme tehneet tilanteessa, jossa HIV positiivista sairastava äiti tulee pyytämään rahaa HIV-lääkkeisiinsä itselleen ja lapselleen. HIV-lääkkeet eivät maksa niin paljoa, ettei meillä nk. köyhillä opiskelijoillakin rahaa niiden ostamiseen riittäisi. Mutta jos tämän rahan tälle HIV:tä sairastavalle äidille antaisi, kuinka selität 50 seuraavalle HIV-lääkettään jonossa odottaville äideille, että rahaa heidän lääkkeisiinsä taas ei enää riitä. Niinpä on melkein pakko sanoa, ettei rahaa lääkkeiden ostoon edes tälle yhdelle äidille ja lapselle ole. Tanskalaiset sairaanhoito-opiskelijat kertoivat joutuneensa tämän tilanteen eteen harjoittelunsa aikana monet kerrat. Meillä samankaltaisia tilanteita on tullut myös monet kerrat vastaan, joten tilanteeseen oli helppo samaistua.  Täällä riittää niin paljon kodittomia ja köyhiä ihmisiä, jotka tulevat kadulla kysymään rahaa.

Moshissa yksi kokonainen katu oli täynnä rahaa kerjääviä mamoja. Joillain oli poliota, eivätkä pystyneet liikkumaan. Joillain taas kihti oli vienyt näön ja silmät tuijottivat vain lasittuneina eteenpäin. Kaikki näistä mamoista istuivat maassa ja ohi kulkiessamme pyysivät rahaa. Rahaa ei kuitenkaan voi antaa, sillä rahaa jonon viimeisimpänä olevalle mamalle ei riittäisi. Ja mitä sanoisi syyksi seuraavana päivänä kun mamat tulisivat taas kysymään rahaa, miksi annoin eilen, mutten tänään. Eräänä päivänä kuljimme samaa katua pitkin ja eräs mies tuli kysymään 500 shillinkiä. Hänellä oli käsi aivan turvoksissa ja kämmenessä oli avohaava. Kädestä näki, ellei hän pian saa apua hän saa verenmyrkytyksen. Annoin miehelle 500 shillinkiä ja sanoin, että käytät sitten nämä rahat kätesi hoidattamiseen. Mies vastasi, että jotta pääsisi näyttämään kättään lekurille hän tarvitsisi 1000 lisää. Tällöin huomasin, että kaikki kadulla olevat tuijottivat meitä. Kerjäävät mamat maassa ja muut ohikulkevat ihmiset. Panikoin ja sanoin miehelle, että hoida itsesi kuntoon ja lähdin nopeasti kävelemään kadulta pois, ennen kuin muut kerjäävät mamat olisivat tulleet pyytämään rahaa omiin vaivoihinsa. Mitä olisin sanonut heille? Miksi annoin tälle miehelle rahaa, mutta heille en voi? 500 shillinkiä on täällä noin 25 senttiä eli käytännössä raha eikä mikään, mutta vaikka niitä 25 senttisiä tekisi mieli antaa kaikille apua tarvitseville, tosiasia on, että silloin se on loputon suo. Jollain tapaa täällä on vain pakko välillä sulkea silmänsä, vaikka kuinka karulta  ja pahalta se tuntuu ja kuulostaa.

Elämä usealle täällä on yhtä selviytymistaistelua syntymästä saakka. Elämän epäreiluus lyö täällä usein kasvoille. Ihmisillä ei ole rahaa koulutukseen, terveydenhuoltoon tai ruokaan. Meillä kaikilla siihen on mahdollisuus ja jos ei, niin valtio pitää huolen. Täällä poliisikaan ei pidä huolta omistaan, "poliisi on ystävä" - sanontaa täällä ei tunnetta. Tosiasiassa poliisi ottaa niin paljon välistä kuin kerkeää. Korruptio on niin syvällä tässä yhteiskunnassa ja korruptiorahaa vaihdetaan kaikkialla. Niin toimistoissa kuin kadunvarsilla. Pääseekö tästä koskaan Afrikka eroon? Epäilen...

 Kyllä siis Suomen huolet alkaa tuntua aika mitättömältä täällä. Pari viime kesää kun itselläni kului ABC:n vihreissä ja kuumana puheenaiheena oli viime kesänä ABC- ketjun hävytön korruption harjoittaminen kun ABC:llä asioiville poliiseille annettiin ilmaiset korruptiokahvit. Kyllä on suuret huolet siis tasavallalla.

Ensimmäisellä Afrikan reissullani pelkäsin, että mitä jos maailman karu todellisuus lävähtääkin täällä kasvoille ja tulee kauheat maailmantuskat. Sitä ei tapahtunut. Päin vastoin huomasin, että elämä täällä ei todellakaan ole pelkkää nälänhätää ja kurjuutta, mitä media usein antaa julkisuuskuvaksi Afrikasta, mutta sitä tosiasiaa ei voi ohittaa, eikä siltä saa sulkea silmiään, että kyllähän nämä ihmiset elävät niin paljon vaikeampaa elämää. Olen maininnut tämän usein, mutta elämänasenne ratkaisee. Esimerkki tarinoideni perusteella nämä ihmiset kyllä tiedostavat elämän epäreiluuden, eikä vähään tyytyminen johdu vain tietämättömyydestä paremmasta.  Tansaniassa esimerkiksi Amerikkaa pidetään kaikkien pelastuksena ja rikkauden maana, samalla tapaa kuin mitä Suomessa 1900-luvun alussa. Kaipuuta pois ja parempaan siis on, mutta lopunperin, mikä täällä ratkaisee ihmisten onnellisuuden, on yhteisöllisyys ja se, että he eivät pistä turhan suuria odotuksia ja paineita itselleen tai toisilleen. Niin kuin vanha sanonta kuuluu, yhden tikun katkaiseminen on helppoa, mutta kun pistää monta tikkua yhteen, se on paljon hankalampaa. Elämä on epäreilua, mutta yhdessä  se ei välttämättä tunnu niin raskaalta. Ilmapiiri täällä on jollain tapaa kaikki hyväksyvä ja sama minne mekin menemme, tunnemme aina itsemme niin tervetulleiksi. Ystävällisyyden takana saattaa olla taka-ajatustakin, mutta ei sen voi lopunperin laittaa muun kuin inhimillisyyden piikkiin.

Niimpä näin ystävänpäivän jälkimainingeissa haluan sanoa, että jos voisimme vapautua liian suurista paineista ja odotuksista itseämme ja muita kohtaan, se helpottaisi huomattavasti elämisen taakkaa. Kun odotamme ja mietimme, miten ihmisten pitäisi meitä kohtaan käyttäytyä ja miten meidän itsemme muita kohtaan ja kun tämä ei toteudukaan, olemme surullisia ja pettyneitä. Jos pystyisimme olla asettamatta odotuksia ja suoristuspaineita, useammin voisimme löytää itsemme positiivisesti yllättyneinä esimerkkinä kun vanha ystävä ottaa yhteyttä pitkän ajan jälkeen, kuin että, olisimme kuluttaneet aikaamme miettien milloin ja miksei vanha ystävä soita ja pidä yhteyttä.

Ihan tosissaan. Meillä on kaikki niin hyvin meidän yhteiskunnassa, joten ei meillä lopunperin olisi syytä valittaa. Meillä kaikilla melkein poikkeuksetta on mahdollisuus vaikka mihin, usein kaikki on kiinni vain meistä itsestämme. Kun sanoin alussa, että me valkoiset mzungut tulemme tänne vain sillä koska me voidaan, kuitenkin sillä on myös hyvät puolensa. Se antaa mahdollisuuden kahden eri  maailman tulla hieman lähemmäs toisiaan. Me opimme heiltä ja he oppivat meiltä.

 Kehitysyhteistyötä tehdessäni olen ymmärtänyt, että jos täällä jotakuta olen onnistunut auttamaan, lähinnä se on itseäni. Olen saanut hieman uutta perspektiiviä elämään, mitä muutoin kotisohvalta liikkumattomana en olisi onnistunut saada. Kaiken kehitysyhteistyön tavoitteena olisi saada kestävää kehitystä ja niin, että lopunperin  tieto-taito, joka on tuotu, on niin hyvin heillä, että homma toimii ilman meitä. Monessa kehitysyhteistyön projektissa tämä on kuitenkin vielä suurena haasteena. Kuinka saada kehitys riippumattomaksi kehitysavusta? Toivon, että nämä murut täällä, joita olen opettanut ovat saaneet edes jonkinlaisen uimataidon ja hyviä liikunnallisia kokemuksia. Sen enempää en ole oikein pystynyt antamaan. Mutta mitä minä olen saanut, on sitä kuuluisaa elämänkokemusta. Nyt siis haluan jakaa teidän kanssa sen yhden tärkeimmän, minkä olen täällä oppinut: yhteisöllisyys ja toisiemme rakastaminen ja kunniottaminen sellaisina kuin olemme. ONE  HEART, ONE LOVE. Voinko hipimmin enää lopettaa? En ehkä... Mutta teen sen silti. Pidetään huolta toisistamme... Eiks juu (:? 

Hyvää ystävänpäivää! Suomi ja rakkaat siellä, ootte mielessä ja muutkin Suomen rajojen ulkopuolella <3 !