lauantai 3. syyskuuta 2011

2.12.2010 Jäähyväiset Matowaaralle


Tänään on sitten viimeinen päivä Mtwarassa. Viimeinen pari viikkoa on ollut itsensä valmistamista lähtöön kun ensimmäisenä Mtwaran jättivät Salla ja Mikko ja sen jälkeen Timo ja Anna-Sofia ( he kuitenkin vain joululoman ajaksi), joten omankin lähdön on tajunnut koko ajan lähestyvän enemmän ja enemmän. Lähinnä ajatuksen on halunnut vain lykätä tuonnemmaksi, pois mielestä ja nauttia viimeisistä hetkistä Matowaaran kaupungissa. Vaikka ns. honeymoon ajan voinkin sanoneen olleen ohi Tansaniassa ehkä jo hetki sitten, silti en olisi ihan vielä valmis lähtemään pois täältä. Lähinnä sillä, että näiden parin kuukauden aikana tuntuu, että vihdoin oli alkanut pääsemään sisälle kunnolla niin kulttuuriin kuin kieleen ja juuri silloin matkan pitääkin tulla päätökseen. Mielellään sitä olisi vielä vaikka muutamat pari kuukautta täällä viettänyt, mutta toisaalta kotiin palaaminenkin on aina ihanaa! Täytyyhän se tunnustaa, että mielessä onkin jo pyörinyt ja kutitellut joka ikinen päivä ruisleipä ja rasvaton maitokupillinen, kun uppopaistetut ruoat yksinkertaisesti alkavat tulla jo korvistakin pihalle ja sen vaikutukset pian myös vaatteista! Lisäksi hellettä alkaa olla täällä jo sen verran, että suihkussa ollessakin hikoilee, joten -20 astetta voi vaihteen vuoksi tuntua hetken aikaan ihan hyvältä :D !



Ikävä kuitenkin tulee Intian valtamerta sadan metrin päästä kodista, iltaisia ajeluja bajaajilla, iltoja rannalla merestä ja tähtitaivaasta nauttien, pienen kaupungin hektisyyttä, joka kuitenkin pystyyn samalla olemaan niin hakuna matata, ettei kellään ole kiirettä minnekään sekä ihmisten lämpöä ja avoimuutta.








Huomenna otan bussin kohti Dar es Salaamia, josta matkaan Bagamoyon kaupunkiin ja sieltä sunnuntaina Zanzibarille, josta torstaina takaisin Dariin ja perjantaina lento Lontoon kautta takaisin Suomeen. Tuntuupa hassulta! Jos kaikki menee niin kuin pitää (josta ei kyllä koskaan tiedä täällä, bussien mennessä rikki n. joka toinen päivä ja julkisten yhteyksien ollessa muutenkin niin epävarmoja) toppapukuun, villasukkiin, pipoon ja tumppuihin saisi pukeutua jo ensi lauantaina… Hui!
Nyt meikku lähtee viettämään ”syyslomaansa” ja keräämään vielä kaiken mahdollisen auringon mikä saatavissa vain on, pimeän ja kylmän talven varalle. Nähdään ensi viikon jälkeen ja Tansania, sinut tulen näkemään varmasti vielä joku päivä uudelleen (: <3 !

29.11.2010 Töitä


Vähiin se käy ennen kuin loppuu… Ajan ollessa melkein lopussa täällä, ajattelin vielä näin loppuun kertoa mitä siis täällä pääasiassa kuitenkin joka päivä tein (kaikkien muiden kokemuksien ja tapahtumien rinnalla, mistä täälläkin olen kertonut…)eli töistäni (:.              
Niin kutsuttuna päätehtäväni oli täällä olla mukana Moms & Daughters -projektissa, ohjaten mamoille ja tyttärille liikuntaa. Moms & Daughters on LiiKe ry:n tuorein projekti, jonka tarkoituksena on saada äidit ja tyttäret kiinnostumaan yhteisestä liikunnasta ja suunnittelemaan tulevaisuutta yhdessä. Projekti ei ole pyörinyt kuin vasta vuoden vaihteesta alkaen, joten vajaan vuoden verran ja on edelleen ns. kokeiluasteella. Mtwarassa toimii tällä hetkellä kaksi Moms & Daughters yhdistystä, joissa toisessa ryhmässä on tyttäriä jopa noin kolmenkymmenen päälle ja mamoja noin viisitoista. Toinen ryhmä on taas muodostunut täysin mamojen omaksi sosiaaliseksi ryhmäksi, sillä tässä ryhmässä ei ole parinkymmenen maman lisäksi kuin muutama tytär mukana ja hekin ovat iältään kahdenkymmenen päälle. Tapaamiset ovat kerran viikossa kummallakin ryhmällä ja tapaamiset muodostuvat puolen tunnin keskustelutuokiosta, jonka jälkeen on noin puolentunnin liikuntaosio. Yhtenä hankkeen tarkoituksena on ollut kouluttaa äitejä ja vanhempia tyttäriä mm. liikunnanohjaajiksi sekä nuorten naisten ja tyttöjen yhteyshenkilöiksi. Tämän takia keskustelun aiheet ovatkin enimmäkseen valistavia ja naisten elämää koskettavia asioita, joista pyritään puhumaan avoimesti, jakaen tietoutta naisten kesken sekä oppien tuntemaan ja tietämään paremmin oma arvonsa. Aiheina ovat mm. olleet aikaiset raskaudet, sukupuolitaudit, päihteet sekä äidin ja tyttären väliset suhteet. 
Mamat urheilemassa
                                     
Teimme Sallan ja Mikon kanssa evaluointia LiiKe ry:lle sekä opinnäyteyötäni varten Moms & Daughters-projektin kulusta, sen vaikutuksista, onnistumisista ja miten hanketta voisi edelleen kehittää. Kyselyssä kävi selväksi, että hanke on todella tuottanut tulosta ja naiset sekä tytöt todella ovat tunteneet sen vaikutuksen elämässään sekä vaikuttanut osalla jopa tulevaisuuden suunnitelmiin. Tärkeimmiksi aiheiksi nousivat mm. aikaiset raskaudet, etenkin tyttöjen keskuudessa, mutta niin myös äitien. Aikaiset raskaudet ovat hyvin yleisiä Afrikassa ja naisten ja miesten väliset erot ovat valtavan suuret edelleen. Usein tarina menee niin, että vanhemmat miehet lupaavat nuorille tytöille seksin vastikkeeksi jotain, mitä nuori tyttö tai nainen tietää, ettei muutoin sitä koskaan saisi (jotain luksusta). Suostuu ”tarjoukseen” ja myöhemmin huomaakin olevansa raskaana. Tansaniassa lähemmäs puolet väestöstä ovat muslimeita, joten moniavioisuus on maassa myös hyvin yleistä. Esimerkiksi muutama minun ikäiseni tyttö, jonka olen tavannut, on menossa toiseksi vaimoksi 50- miehelle. Nykypäivänä kuulemma kyseessä ei ole enää samanlaista pakkonaittamista kuten ennen, mutta tällaisissakin tapauksissa, jos tyttö on lupautunut vaimoksi kun mies on tarjonnut täyden elatuksen sekä opintojen maksamisen, on avioliitolle useimmiten motiivina enneminkin taloudellinen hyöty sekä turvallisen tulevaisuuden takaaminen kuin rakkaus. Hieman erilaiselta kuulostaa täällä siis monen nuoren tulevaisuuden suunnitelmat, verrattuna esimerkiksi omiini. Toiseksi tärkeäksi aiheeksi nousi suhteet äitien ja tyttärien välillä ja moni kertoikin, että pystyy puhumaan nykyään asioista suoraan ja avoimesti, tyttäret äitien kuin äidit tyttärienkin kanssa.
Kyselyssämme halusimme myös tietää saisivatko naiset tietoa, jonka saavat tapaamisissa jostain muualta, vastasi eräs tyttö erittäin hyvin ja suoraan, että ”Saa. Perheeltä ja yhteiskunnalta sen jälkeen kuin on tehnyt virheen.” ja näin se täällä yleensä menee. Siinä kohtaa kun nuori tyttö huomaa olevansa raskaana, annetaan kyllä neuvoja ja valistusta miten olisi pitänyt toimia. Raskauden ja häpeän seuraamuksena pahimmassa tapauksessa niin yhteiskunta kuin perhe hylkää lapsen, jonka jälkeen 14-vuotias tytär päätyy yksin kadulle lapsen kanssa, ilman mitään.




Onneksi tarina ei kuitenkaan aina mene äsköisellä kuvaamallani tavalla ja länsimaihin verrattuna tansanialainen perheyhteisö on todellakin paljon yhteisöllisempää kuin meillä (niin hyvässä kuin pahassa). Kuolema on paljon lähempänä ja arkipäiväisempi asia täällä, sillä melkein kaikki jotka tunnen, ovat menettäneet jonkun todella läheisen esim. vanhemmat tai siskon tai veljen. Monesti siis lapset asuvat isovanhempiensa luona tai perheeseen kuuluu edes menneen siskon tai veljen lapsia jne. Sukulaisista pidetään huolta kuin omista lapsista, sama kuinka läheistä tai kaukaista sukua olisivatkin. Toisaalta omista pidetään siis huoli, vaikka mikä olisi, mutta toisaalta jos sen nähdään tuottavan häpeää, voidaan takki kääntää myös noin vain. Monessa asiassa tansanialainen kulttuuri onkin loppupelin hyvin kaksinaismoralistista.  

Ihana on ollut kuitenkin huomata kuinka näistä ryhmistä on hioutunut ja muodostunut todella vahvat sosiaaliset ryhmät näille naisille, joissa he kokevat saavansa koulutusta ja tietoa ja missä pääsevät jakamaan kokemuksia ja näkökantojaan. He ovat myös saaneet oman pienen ”yritystoiminnan” pyörimään ja yhteistuumin myyvätkin tekemiään käsitöitään yms. Todella toivoisi vain tämän kaiken jatkuvan heidän omasta aloitteestaan, vielä projektin päätyttyäkin.

Opetamme maanantaista torstaihin kahdella ala-asteella liikuntaa aamuisin. Englannin kielen taito ja opetus on kaikissa valtion kouluissa todella huonoa, joten tueksi tarvitsee aina ”tulkin”, joka yleensä on joku SDA:n työntekijöistä. Yleensä lapsia on yhdessä luokassa n. 40 mutta välillä määrä voikin tuplaantua tai välillä jopa triplaantua, jolloin välillä ulos on luokasta juossut reilu 100 lasta. Extempore suunnittelua ja improvisointia on kyllä tullut harjaannutettua täällä todellakin, kun koskaan ei tiedä minkä kokoiselle ryhmälle tuntia pitää. Vaikka lapset ovat täällä aivan yhtä villejä ja todella eläväisiä, silti ryhmänhallinta onnistuu aivan eritavalla sadan afrikkalaisen lapsen kanssa, kuin miten se onnistuu sadan suomalaisen lapsen. Nimittäin vanhemman kunnioitus on täällä aivan erilaista ja lapset kuuntelevat hiljaa, mutta innoissaan mitä ohjaajalla on sanottavana, vaikkeivät ymmärrä sanaakaan mitä heille puhun :D! Kaikki lapset ovatkin täällä niin helluisia ja sympaattisia, että ne vievät aivan sydämen mennessään! Melkein kyllä tekisi mieli viedä kotiin yhden, mutta rinkassa ei taida olla tilaa… Höh!



Marraskuun alussa järjestimme Amer Sport Dayn Mtwara regionin Tandahimbassa, joka oli yhtä aikaa koulujen liikuntapäivä sekä samalla valittiin vuoden 2011 FC-Vito joukkue. AMER Sports –päivän tarkoituksena on kerätä kaikki koululaiset koulun urheilukentälle harrastamaan liikuntaa yhdessä opettajien ja kyläläisten kanssa. Samalla opettajat pitävät erilaisia tietoiskuja mm. terveellisistä elämäntavoista ja tasa-arvosta. AMER Sports lahjoittaa kouluille erilaisia palloja yms. kiitokseksi hyvin menneestä kouluvuodesta. Kaksi päivää kestäneessä Amer Sport päivässä nähtiin liikunnan riemua ja tulevia tansanialaisia jalkapalloilija lupauksia, kun saimme nauttia koulujen välisistä matseista sekä liikuntaleikeistä. Sekä otimmepa jopa itsekin turpaan ystävyysottelussa erityisluokkaa vastaan, joka osoittautuikin erittäin hyväksi erityisluokaksi! 


Uudet nappikset
Tapahtuman lopussa julkaistiin uudet FC-Vito joukkuelaisten nimet, jotka tulevana vuonna ovat vuorostaan tyttöjä. LiiKe ry. lahjoitti tytöille peli- ja treeniasut sekä nappikset.  Niin tyynen viileästi tytöt asian ottivat ja rauhallisina ja hieman hämillään kokeilivat uusia nappiksia ja pelivaatteitaan, että tuntui, etteivät he aivan vielä olleet ymmärtäneet mitä pääseminen FC-Vito joukkueeseen tarkoitti ja että todella he tulevat matkustamaan Suomessa kesällä pidettävään Helsinki Cupiin. FC Vito on koottu eri koulujen parhaista 11-vuotiaista pelaajista, jotka harjoittelevat ja pelaavat yhdessä noin puoli vuotta ennen kuin pääsevät pelaamaan Helsinki Cupiin ja palatessaan takaisin kouluihinsa muutkin oppilaat saavat tietää, millaista jalkapallon pelaaminen Suomessa on. Yhtenä hankkeen tarkoituksena ja tavoitteena on ollut parantaa joukkueen pelaajien koulumenestystä, sekä lisätä ja parantaa koulutustilannetta.
Kylän lapsia seuraamassa Amer Sports päivää

perjantai 2. syyskuuta 2011

23.11.2010 Malaria

Vaikka hyttysverkot oli hommattu sängyn päälle, estolääke "Lariamia" popsittu joka torstai ja hyttysmyrkkyä sumutettu iltaisin jalkoihin, ei siltä voitu sittenkään välttyä… Nimittäin malarialta. Onnekseni malaria ei iskenyt kuitenkaan niin pahana kuin mitä olisi voinut olla, koska Suomessa sairastaessani olen ollut monesti paljon kipeämpi. Ottaen huomioon kuitenkin sen, kuinka paha malaria voi olla, sillä malaria on edelleen yksi suurin kuolleisuuden syy Afrikan maissa.  Sen verran estolääkkeet siis saattoivat auttaa, että malaria tuli paljon lievempänä kuin mitä se olisi saattanut olla ilman estolääkkeitä. 
Oireetkin tulivat aivan puskista… En ollut tuntenut oloani edes yhtään kipeäksi tai huonoksi, ennen kuin aloin tuntemaan oloni viluiseksi vaikka ulkona oli yli kolmekymmentä astetta lämmintä. Seuraava yö todistikin malarian tulleen vierailemaan, kun olo oli todella sekava ja seuraavana aamuna heti sängystä noustessa olin aivan kylmässä hiessä, huimasi ja oli todella huono olo. Niinpä päätin kävellä heti aamusta suosiolla malariatestiin…                            
Taas kerran sairaalassa tuli tahtomattani itselleni hieman kiusallinen tilanne, kun ihonväri osoittautuikin taas valttikortiksi ja oikeutti etulyöntiasemaan… Sairaala, jossa kävin, on hyvin pieni, mutta Mtwaran yksi parhaimpia, joihin kaikilla paikallisilla ei todellakaan ole varaa. Sairaalassa sattui onnekseni ottamaan vastaan saksalainen lääkäri, sillä swahilin kielentaitoni ei vielä ylly sille tasolle, että osaisin kuvata oireitani. Moskiittojen paljoudesta johtuen kesän alku on ilmeisesti hyvin malariaherkkää aikaa, sillä sairaalassa oli moni muukin jonottamassa päästäkseen malariatestiin. Testin saatuani jonotin vielä uudemman kerran lääkärille, jotta saisin varmistuksen ja ohjeet malarianhoitoon. Vielä ennen minua oli monta muuta odottamassa pääsyään lääkärille, mutta kun lääkäri tuli ulos huoneestaan ja näki taaskin kerran, ainoan valkoisen naamani odottamassa muiden joukossa käytävällä, pääsyä hänen luokseen, käveli hän suoraan luokseni, katsoi testiäni ja totesi ”Pole sana!” (=Sori paljon!) ja ohjasi hakemaan lääkkeitä sairaalan omasta lääkkeidenjakopisteestä. Noin vaan pääsin siis ohittamaan varmaan 10 edeltävää ihmistä ja vähäeleisesti yritin kävellä hakemaan lääkkeeni, tuntien kaikkien niiden 10 ihmisen katseet niskassani, jotka olin juuri tahtomattani ohittanut. 
Useimmiten länsimaalaiset, valkoihoiset saavat täällä hieman parempaa palvelua paikoissa ja jotkin paikat ovat selkeästi tarkoitettu vain valkoisille ja niille mustille, joilla niihin on varaa esim. jotkut paikalliset ravintolat… Usein ne kyllä ovatkin jonkun länkkärin omistamia paikkoja. Niinpä tahtomatta joutuu niihin tilanteisiin, joissa mukamas olisi parempi kuin paikalliset täällä, vaikkei itse niin ajattelisi… Tässäkin asiassa olin toisaalta kiitollinen lääkärille, ettei minun tarvinnut odottaa enää toista tuntia putkeen, mutta toisaalta tunsin piston omassatunnossa, sillä olisin hyvin vielä jaksanut odottaa omaa vuoroani ja moni edellä oleva näytti olevan paljon huonommassa kunnossa kuin mitä itse olin…
 Anyways, jotta sairaalaan pääsi sisälle, täytyi maksaa 1500 shillinkiä eli n. 70 senttiä ja malarialääkkeistä piti maksaa lisää 500 shillinkiä eli kokonaiskustannukseksi tuli 2000 shillinkiä eli n. euron verran.  Ottaen huomioon siis sen, että tämä oli vielä hieman parempi ja kalliimpi sairaala, joilla kaikilla paikallisilla ei ole edes varaa, vaikka hinta oli euron luokkaa… Tällaisten asioiden tullessa vastaan todella taas konkretisoituu se, kuinka köyhiä ihmiset täällä voivat olla. Moni jääkin malariassa ilman hoitoa, koska heillä ei ole varaa maksaa edes tuota euroa tai vähemmän lääkkeistä ja hoidosta. Yleisimmin kaikista köyhimmät asuvat puskissa, niin kuin täällä sanotaan, eli kylissä kauempana kaupungeista ja sairaaloista. Kun matka on liian pitkä käveltäväksi ja ainoa kulkuvaihtoehto on esim. dalladalla, josta pitäisi maksaa 2000 shillinkiä lisää, ei rahaa riitä edes matkaan, saatikka lääkkeisiin tai hoitoon.


 Paikallisilla on oma luontainen vastustuskykynsä malariaan, jota meillä mzunguilla ei ole, mutta siitä huolimatta moni sairastaa malarian ainakin pari kertaa vuodessa. Hoidettuna se ei siis tule välttämättä pahaksi, mutta kuulemma monesti paikalliset vähättelevät oireitaan ja hoitoon hakeutumista lykätään, jolloin parasiitit (eli loiset, joita malariassa tulee vereen) ovat kerenneet lisääntymään veressä jo monin kertaisiksi ja malaria on äitinyt niin pahaksi sekä vaikea hoitoiseksi, että hoitoon hakeuduttaessa on liian jo myöhäistä, vaikka varaa hoitoon olisi alun perin voinutkin olla… Näin myös paremmin toimeentulevatkin saattavat kuolla malariaan.
Malarian tyyppejä on erilaisia ja riippuen tyypistäkin se voi olla joko pahempi tai lauhkeampi. Anna-Sofia ja Timo olivat sairastaneet muutamaa viikkoa ennen minua malarian ja he olivat olleet todella kipeinä. Malaria oli ollut paha, mutta oli mennyt kolmessa- neljässä päivässä ohi. Minulla oli paljon lauhkeampi ja luulenkin näin olleen kyseessä eri kannankin, mutta olo olikin hyvin vaihtelevaa ja toipuminen on kestänyt jo reilun viikon verran. Välillä voi olla jo aivan normaali olo, mutta pian olo onkin todella heikko ja muuta ei pysty tekemään kuin makaamaan. Lääkekuuri kesti kolme päivää, napsien keltaisia nappeja neljästi aamuisin ja iltaisin, jotka lisäsivät huonoa oloa ja huimausta vielä entisestään. Toisaalta malarian voisi sanoa olleen ”mukava tauti” siinä mielessä, että kun olotilat menivät niin aaltoina, niin normaalin olon ollessa pysty kuitenkin toimimaan ihan normaalisti ja olo oli kuin terveellä ennekuin huono olo taas iski ja pakotti takaisin vaaka-asentoon. Ruokahalun malaria vei kuitenkin ihan menneessään ja edelleen reilun viikonkin jälkeen se on jossain hakoteillä. Ilmeisesti samainen malariamoskiitto oli päässyt apajille, sillä Sallalla tuli malaria muutamaa päivää myöhemmin, täysin samanlaisena kuin minulla. Tosin Sallalle tämä oli huonolla tuurilla jo toinen kerta malariassa täällä olon aikana.
 Näin ollen, melkein sata euroa maksavat malarianestolääkkeet eivät ole siis täysin vakuuttaneet tehokkuudellaan, joten pidemmän aikaa reissussa oleville en ainakaan lähtisi suosittelemaan itsensä kipeäksi maksamista malarian estolääkkeistä kun se luultavasti niistäkin huolimattakin tulee…


14.11.2010 Sukelluksia


Eli sukelluskurssi tuli aloitetuksi ja kahden teoriapainotteisen tunnin jälkeen, jonka aikana olimme harjoitelleet erilaisia taitoja kuten miten käyttää BCD:tä (tasapainotusliiviä) sekä poikkeustilanteita, joita veden alla saattaa tulla vastaan kuten hapen loppuminen, maskin tippuminen yms. oli vuorossa kunnolliset ensimmäiset sukellukset. Muuta ei voi sanoa kuin, että ”vitsi, mikä kokemus!”… Sukeltamisen tietää olevan mahtavaa, ja vedenalainen elämä, jota on tätä ennen päässyt näkemään vain television Discovery Channelilta, on nähnyt ja on pystynyt kuvittelemaan upeaksi, mutta kun sen pääsi näkemään omin silmin tajusi, ettei sitä ole voinut edes tajuta kuinka mahtavaa se ihan oikeasti on! 
Paikat, joihin pääsimme vielä sukeltamaan olivat erityisen hyviä, sillä vähäinen turismi tällä alueella, on taannut koralliriutoille paremman koskemattomuuden kuin mitä esim. kuulemma Thaimaassa on suuren turismin vuoksi. Ensimmäisen kunnollisen sukelluksemme teimme Fish marketin eli kalasataman Cryptomanialla.  Noin puoli vuotta sitten oli kalasataman läheisyydessä tapahtunut veneonnettomuus, jossa ihmisiä oli kuollut. Niinpä moneen kuukauteen Cryptomanialla ei ollut saanut sukeltaa, ennen kuin oltiin varmoja, että kaikki ruumiit oli saatu nostetuksi pois vedestä. Tällaisen jännitystarinan pohjustamana lähdimme siis sukeltamaan, toivoen näkevämme mieluummin ihania värikkäitä kaloja, kuin veden alla puolta vuotta lillunutta ruumista. Näkyvyys ei ollut kovinkaan hyvä Cryptomanialla vain n. 4-5 metriä, joten kun yht´äkkiä oikealle katsoessa huomasinkin vieressä kohoavan koralliriutan, täynnä erilaisia kasveja ja kaloja olin aivan äimistynyt.
                                        
Sukeltaa ei saa koskaan yksin, vaan aina käytetään Buddy systeemiä, tämä ihan jo vain turvallisuuden vuoksi sekä jos näki veden alla jotain siistiä, pystyi näyttämään sen myös käden mitan päässä olevalle kaverille. Jonny oli jakanut meidät niin, että minä ja Salla olimme buddyt ja Jonny ja Mikko olivat buddyt. Heti sukelluksemme alussa Jonny viittoi meidät kaikki katsomaan jotain hiekanväristä kalaa, joka ei minun silmääni näyttänyt kummoiseltakaan. Sen sijaan nähdessäni ensimmäisen Nemoa muistuttavan kalan, joita löytyikin enemmän kuin vain yksi, olivat ne mielestäni paljon mielenkiintoisempia! Kasvit elivät rauhallisina veden virtausten mukana ja niiden ympärillä eli tuhansia pikkuisia kaloja. Koska vesi oli aika sumeaa, värejä ei päässyt näkemään aivan kunnolla, mutta siitä huolimatta elämäni ensimmäinen omin silmin nähty koralli oli mielestäni upea! Joskin, jos minulla olisi ollut hajukaan siitä, mitä seuraava päivä toisi tullessaan, olisin tiennyt, etten ollut nähnyt oikeastaan vielä paljon mitään… 
Päästyämme pintaan Jonny oli aivan tohkeissaan näyttämästään kalastaan ja sanoi ettemme voineet arvatakaan kuinka harvinaisen kalan juuri olimme nähneet! Kyseessä oli kuulemma ollut harvinainen frogfish, jonka näkee kuulemma arviolta sadasta sukelluskerrasta noin kahdella ja meillä oli käynyt niin hyvä tuuri, että olimme nähneet sen jo heti ensimmäisellä. Minun meribiologian tuntemuksella kun hädin tuskin tunnistan edes suomen vesistöissä silakkaa ja ahventa toisistaan, ei frogfish paljonkaan hetkauttanut vaan paljon kiinnostavampia olivat värikkäät nemot kavereineen, joita näkee kuulemma joka sukelluskerralla. Tosin Jonnyn antaman infon jälkeen alkoi ruma frogfishkin kuulostaa paljon kiinnostavammalta :D !

Seuraavana päivänä teimme kaksi sukellusta ensin samaiselle Cryptomanialle, harjoittelimme vielä muutamia harjoitteita ja sen jälkeen lähdimme veneellä keskelle merta Hulls Rocks nimiselle paikalle, josta pudottauduimme James Bond tyyppisesti takaperin veneestä veteen ja lähdimme laskeutumaan aina 18 metriin saakka. Näkyvyys oli todella hyvä n.12-15 metriä joten vesi oli aivan kirkasta ja näky mikä avautui ympärille pohjaan laskeuduttaessa oli henkeäsalpaava ! Koralliriuttaa oli silmänkantamattomiin ja koska näkyvyys oli nyt niin hyvä kaikki värit ja pienet yksityiskohdatkin näkyi todella hyvin. Lähdimme uimaan riuttaa eteenpäin, kunnes riutta lähtikin viettämään jyrkästi alaspäin ja yht’äkkiä eteen avautui vain kilometreittäin merta. Taaksensa käännyttyä näki koralliriutan loppuneen melkein kuin seinään ja viettävän pystysuorana seinämänä alas. Samanlaisia harvinaisuuksia emme nähneet tällä kertaa kuin mitä frogfish kuulemma oli ollut, mutta jatkoinkin itse mieluummin ihanien värikalojen bongailua (:… Sanonta; olla kuin kärpäsenä katossa, tarkastelemassa tapahtumia, kuvaa mielestäni hyvin sukeltamista, sillä vähän sellainen fiilis tuli itselleni veden alla. Mihinkään kun ei mennyt koskemaan tai muulla tavalla häiritsemään, antoi mahdollisuuden rauhassa tarkkailla kalojen ja muiden merenelävien elämää upeassa ympäristössään. Vaikka sukelluskursseilla on hintaa voin kyllä suositella jokaiselle sen käymistä… Yhtään ei nimittäin jäänyt sukelluksien jälkeen sellaista fiilistä, etteikö olisi saanut rahoilleen vastinetta… Päinvastoin tuntui, että oli päässyt kurkistamaan jotain niin ainutlaatuista, mitä ei moni ehkä koskaan pääse näkemään omin silmin, että kokemusta ei kannata edes mitata rahan arvossa…

Koska Open Water Diver kurssilla, jokaisella sukelluksella piti harjoitella vielä erityisiä taitoja ja joista itse en henk. kohtaisesti niin paljon pitänyt, vaikka tärkeitä olivatkin :D päätimme mennä vielä muutaman viikon päästä uudelleen sukeltamaan, nyt kun luvan ja taidot siihen olimme hankkineet. Muutaman viikon jälkeen kurssin suorittamisesta menimmekin uudelleen sukeltamaan uusille koralliriutoille ja tämä kerta oli vielä nautittavampi, kun sai keskittyä ihan siihen itseensä eli sukeltamiseen! Näyt olivat taas aivan uskomattomia ja vaikka näkyvyys ei tälle kertaa ollutkaan niin hyvä, kuin mitä oli ollut edellisellä kerralla, näimme silti vaikka mitä, joiden kauneutta ei voinut kuin vain ihmetellä! Kävi selväksi, että sukeltaminen on todella aika koukuttava harrastus, sillä seuraava sukelluskerta polttelee taas jo kovasti mielessä… (: Harmiksi en saanut vedenalaista kameraa käyttööni, joten valitettavasti en pysty jakamaan ja havainnollistamaan upeaa kokemustani mitenkään muutoin kuin näillä tylsillä maakuvilla :D :/...

18.10-24.10.2010 Arkea ja hupia


Ettei kenellekään jäänyt mielikuvaksi viime postauksen perusteella, että Tansaniassa olisi vain aivan hirvittävää ruokaa, jota syömällä saa aina ruokamyrkytyksen, kerron siitä nyt tarkemmin ja korjaan väärinkäsitykset sen saman tien… Ennen tänne tuloani, mielikuvani tansanialaisesta ruoasta oli, että se olisi hyvin pitkälle nk. raaka ruokaa ja hyvin luomua. Luomu piti todella paikkansa, mutta kevyttä raakaravintoa harva ruoka täällä on… Melkein kaikki ruoat uppopaistetaan, tai niiden valmistukseen käytetään muutoin hyvin paljon rasvaa. Laihtumaan täällä ei siis tainnut päästäkään… Shit (: ! 
Kevyisiin ja vähärasvaisiin ruoka-aineisiin – sekä tuotteisiin tottuneena, välillä kyllä ällöttää käytetyn rasvan määrä sekä älytön hiilaripöhnä, mikä täällä on koko ajan päällä… Leipä on kuin pullaa ilman sokeria ja pastat, riisit yms. eivät ole täysjyvää nähneetkään. Mutta mitä rakastan täkäläisessä ruuassa on, että kuinka se on niin tuoretta ja miten se tulee suoraan pöytään, ilman, että kulkisi monien eri välivaiheiden kautta, kuten meillä Suomessa. Kasvikset ja hedelmät ovat aina tuoreita ja kala (jota syödään, ymmärrettävästä syystä paljon, meren ollessa niin lähellä) haetaan suoraan meren rannassa sijaitsevasta ”fish marketista”, johon kalastajat tuovat aamulla kalastamansa tuoreet kalat ja ihmiset myyvät niitä rannassa pitkin päivää, kalastajien kalastaessa samalla lisää… 

Ruoka valmistetaan ja tehdään ulkona hiilien päällä. Kanoja löytyy melkein joka taloudesta ja meilläkin kotona on oma kanala ja tipula, josta haetaan aamulla kananmunat pöytään. Kotona meillä on hyvät ruoat ja heti alussa minut jo totutettiin syömään paikallisten tapojen mukaan, eli haarukat ja veitset unohtaen ja käyttäen oikeaa kättä syömiseen. Joskus saan joihinkin ruokiin avuksi haarukan tai lusikan, mutta suurimmaksi osaksi ruoat ovat sellaisia, että käsillä syömiseen totuttua, se on jopa helpompaa kuin veitsen ja haarukan käyttäminen. Kuten aikaisemmin mainitsin; oikea käsi on syömistä varten ja vasen käsi on vessassa käyntiä varten. Vasen käsi on siis saastainen käsi ja sillä ei saa koskea ruokaan. Koska ruoka syödään käsillä, pestään kädet aina ennen ruokailua, mutta olen huomannut monen täällä pesevän vain heidän oikean kätensä. Aluksi tuotin hieman pahennusta kun unohdin vasemman käden ”saastaisuuden” ja autoin vasemmalla kädellä ottamaan ruokaa… Vaikka mielestäni ”maassa, maan tavalla” on erittäin hyvä sanonta ja ohjenuora, olen kuitenkin vasemman käden tarkoituksen vessassa asioidessa jättänyt ja käyttänyt edelleen vessapaperia. Itselläni siis vasemmalla kädellä auttaminen ei ole niin paha juttu, mutta silti oikealla kädellä syömiseen olen kiinnittänyt huomiota ja alan pikkuhiljaa handlaamaan sen jo ihan hyvin, kuulemma mamankin mielestä (:…



Viime viikolla Salla muutti meidän perheeseen asumaan… Salla ja Mikko, jotka molemmat opiskelevat HUMAK:ssa ja ovat luokkakavereita, mutta joiden (ennen totuuden paljastumista) on luultu olevan jo naimisissa paikallisten mielestä ja Suomen päässä ainakin seurustelevan, oli pistetty samaan perheeseen, samaan huoneeseen, samaan 120 cm leveään sänkyyn nukkumaan yhdessä kolmen kuukauden ajaksi. Aluksi tämä väärinkäsitys oli vissiin vain ihan hauska juttu, mutta kuuden viikon jälkeen samassa 120 senttimetrisessä sängyssä nukkuen, alkoi huone kuin sänkykin tuntua hieman liian ahtaalta, kun kyseessä ei ollut edes oikea pari :D. Niinpä Salla muutti meille, meillä kun oli vielä yksi huone sekä iso sänky vapaana… 


Perjantaina teimme synttäreideni kunniaksi Sallan kanssa so called "finnish finnish foodia" perheellemme. Niin kuin aikaisemmin mainitsin, tulevat kaikki raaka-aineet suoraan luonnosta, joten kun esim. valmiiksi paloiteltuja kananpaloja hunaja marinadissa ei ollut tarjolla, kuten ei myöskään valmista jauhelihaa, josta olisi saanut pyöräytettyä kaipaamani lihapullat, olivatkin (muka ihan suhkot hyvänä pitämäni) kokintaitomme hieman koetuksella. Niinpä raaka-aineiden mukaan täytyi hieman soveltaa ”finnish finnish foodiamme” ja tehdä jotain sellaista mitä oli tarjolla… Päädyimme siis kinkkupastaan, jossa oli paprikaa, tomaattia, sipulia, kinkkua, spagettia, kananmunaa ja kerman puututtua (sitäkään kun täällä ei tunneta ja kinkkukin löytyi tuurilla puolalaisnaisen pitämästä kaupasta, josta saa joitakin hieman länsimaalaisempia tuotteita) korvasimme sen kookosmaidolla. Aivan sen makuista ruuasta ei tullut kuin mitä sen olisi pitänyt olla, mutta syötävää kuitenkin. Jälkiruuaksi onnistuimme kuitenkin taikomaan jo hyvinkin ”finnish finnish foodia” kun tarjoilimme köyhiä ritareita jäätelöllä ja hillolla. Pullaakaan ei täällä tunnetta, mutta käytimme pullamössöiset paahtoleivät siihen tarkoitukseen, kastamalla ne vain munamaidossa ja lisäämällä hieman sokeria sekaan. Loppupelin kaikki onnistui, vaikka ruuanlaiton tiimellyksessä onnistuin polttaa naamani chilillä, ensin leikattuani sitä ja sen jälkeen pyyhittyäni naamaa samalla kädellä ja pyytäessämme vispilää ”whisk” oli mama kuullut viski ”whisky” ja ihmetteli ” what u gonna do if you need whisky and milk?!?” ja toi viskipullon käteemme samalla ihmetellen ”outoja” raaka-aineitamme :D ! Pieniä erehdyksiä ja väärinymmärryksiä täällä sattuu kielen kanssa enemmän tai vähemmän päivittäin (:…

Mtwarasta löytyy meidän kuuden suomalaisen lisäksi ehkä noin kymmenkunta muuta valkoista (suurin osa ovat joitakin öljy-yhtiöillä työskenteleviä ihmisiä). Vaikka 93 000 ihmisen asuttamassa Mtwaran regionissa näkee minusta suhteellisen paljon valkoisia, verraten siihen, että 4 miljoonan ihmisen asuttamassa Dar es Salaamissa en nähnyt yhden yhtäkään muuta itseni lisäksi, jaksaa paikalliset siitä huolimatta ihmetellä ja tuijottaa meitä, mikä tuntuu niin hassulta. Paikallisena tapana on, että tervehditään aina vastaantulevaa, joten joka puolelta kuuluu ulkona liikkuessa ”mambo vipi ?! ” (=mitä kuuluu?) johon aina huudetaan vastaukseksi, ”Poa!” (=hyvää), sama vaikkei ole hajuakaan kuka kysyy tai miten menee ja jatketaan taas matkaa. Erityisen innostuneita ihmiset ovat kuitenkin puhumaan valkoisille, riippumatta iästä tai sukupuolesta, että välillä jatkuva noin joka toiselta vastaantulevalta henkilöltä kuuluva ”Hey sister! How are u?” tai ”Mambo” tai ”Good morning, I love you!” alkaa jo hieman puuduttaa, vaikka huvittavaa ja hyvällä tarkoitettua onkin.              
    
 ”Mzungu” on swahilin kielinen nimitys valkoihoiselle, erityisesti eurooppalaiselle ihmiselle. Erityisen huvittavia ja hellusia ovat pienet lapset, jotka innostuvat aina aivan hirvittävästi ja huutavat sekä kiljuvat ”mzungu,mzungu” lähtien samalla juoksemaan perään, hulluna heiluttaen käsiään, nähdessään meidän kulkevan heidän ohi :D… Mzungun huutelu lapsilta on täysin ymmärrettävää ja tuijottaminen ja innostuminen nähdessä ihmeellisen valkonaaman on sama asia, jonka itse varmaan tekisin afrikkalaisena pikkulapsena. Harmittavan usein kuitenkin ”mzungua” kuulee huudettavan täysin aikuistenkin ihmisten suusta ohi kulkiessa, jolloin merkitys on vähän eri, tarkoittaen tällöin vähän samaa asiaa, kun meillä huudeltaisiin mustalle perään ”neekeri!”.

 Vaikka paikalliset ovat ihanan ystävällisiä ja aina valmiina auttamaan, surullista mutta totta on, että useimmiten aina siihen liittyy myös joitain taka-ajatuksia. Kaupungilla liikuttaessa meitä ollaan huijaamassa ihonväristä johtuen aivan koko ajan! Nyt kun paikalliset hinnat on oppinut jo hieman tietämään ja tuntemaan, osaa jo vähän tunnistaa milloin meinaa tulla huijatuksi ja milloin ei. Esimerkiksi Darista lähdettyäni bussilla Mtwaraan täytyi minun maksaa 5000 shillinkiä eli n. 2,5 euroa, että sain pistää rinkkani bussin ruumaan. Mtwaraan päästyäni bussikuski pyysi toista 5000 shillinkiä siitä, että ottaa toisen laukkuni pois bussin ruumasta. Kerroin hänelle että olin maksanut jo kertaalleen 5000 shillinkiä Darissa siitä, että saan laittaa matkatavarani ruumaan, joten en aikonutkaan maksaa toista kertaa samaa summaa siitä, että saisin otettua matkatavarani ulos sieltä. Mikko ja Chris, jotka olivat tulleet hakemaan minua bussiasemalta, yrittivät auttaa selvittämään asiaa, kunnes Chris ja bussikuski alkoivat huutaa tosilleen ja loppupelissä bussikuski repi toisen laukkuni irti Chrisin kädestä ja heitti laukun takaisin bussin ruumaan, pisti luukun kiinni ja ei suostunut antamaan laukkua ennekuin maksaisin hänelle 5000 shillinkiä. Menimme bussiyhtiön toimistoon selvittämään asiaa ennekuin bussi kerkeäsi rämistellä pois toinen laukkuni mukanaan… Siellä asiaa selviteltyämme kävi ilmi, etten ollut maksanut oikealle henkilölle 5000 shillinkiä vaan kaveri jolle olin maksanut hinnan, jotta pistää laukkuni bussiin, oli ollut vain joku random, joka esitti olevansa bussikuski. Darissa oltuani ei mielessäni ollut edes käynyt, etteikö kaveri olisi ollut oikea työntekijä, sillä niin muinamiehinä hän laukkuni heitti bussiin ja laittoi vielä sen sellaiseen paikkaan, mistä sitä ei kuulemma varmasti varastettaisi. Hetken kiivaan swahiliksi käydyn keskustelun jälkeen, jonka aikana minä ja Mikko katsoimme vain hölmistyneinä toisiamme, ymmärtämättä yhtään mistä oli kysymys, sain loppuen lopuksi onneksi laukkuni takaisin, ilman minkäänlaisten lisäsummien maksamista.  
                                                                                                                                                                                                             Ainainen epäilys höynäytetyksi tulemisesta, on saanut kyllä periaatteesta johtuen itseni tarkaksi maksanko esimerkiksi 500 vai 1000 shillinkiä, vaikka erotuksena euroina summien välillä on vain 25 senttiä. Harvoin suomessa lähtisin tappelemaan 25 sentin vuoksi yhtään mistään asiasta, mutta täällä jos bajaajikyyti maksaa 1000 shillinkiä kun oikeasti se olisi 500 en varmasti hyppää kyytiin, vaikka toista bajaajikyytiä etsiessä ja huonolla tuurilla sen takia kolmanneksen matkasta kävellessä, tajuaa siinä kohtaa, että hinta josta on tappelemassa on naurettavat 25 senttiä euroissa. Sellainen summa siis jonka takia Suomessa, ei välttämättä viitsi edes vaivautua nostamaan sitä kadulta, jos sellaisen näkisi… Mutta maassa maan tavalla :D !
Sukelluskurssi on ollut yksi ehdoton top vitoseen kuuluvana asia, mitä olen halunnut ja aikonut Tansaniassa tehdä… Sopivasti saimme ensimmäisen sukelluksen sovittua (nelipäiväisestä kurssista) jo lauantaille ja hyvällä omallatunnolla sain kustantaa sukelluskurssin itselleni synttärilahjaksi (: ! . Mikindanissa n. 10 km päästä Mtwaran keskustasta on kahden brittiläisen pitämä ECO2-sukelluskoulu, joiden ohjaajiin olimme tutustuneet jo aikaisemmin, joten päivät ja ajat sukelluksille oli helppo sopia ja sumplia työmme lomaan. Alkuun meille iskettiin reilu parisataa sivuset Open Water Diver manuaalit käteen ja siitä alkoi sukelluksen teorioiden oppiminen. Ensimmäiset kaksi päivää on teoriaa ja käytännönharjoittelua vedessä ja viimeiset kaksi päivää ovat kunnollisia sukelluspäiviä. 
Siitä huolimatta, vaikka ensimmäisinä kahtena päivänä emme menneet kuin n. neljän metrin syvyyteen syvimmillään, oli ensikosketus sukeltamiseen aivan mahtava ja niin mukanaan vievä! Vaikka veden ollessa rantavesistössä hyvin sumeaa, josta johtuen ei mitään oikeastaan pystynyt edes näkemään, oli fiilis aika makea, kun tottui hengittämään regulaattoriin ja luottamaan koko hengityksen ylläpitävään välineistöön, sillä veden alla kun pääsee olemaan niin omassa maailmassaan, pois ja irti aivan kaikesta muusta… Rantavesistö, jossa harjoittelimme oli aivan täynnä pieniä meduusoja, jotka lilluivat ja möllöttivät alkeellisen näköisinä vedessä ja uivat aina näkökentän eteen, että niitä sai oikein työkseen työntää pois tieltä… Onneksi nämä olivat kuitenkin sen lajisia meduusoja, etteivät ne polttaneet vaikka niihin koski. Tämän takia alku kuluikin jellyfish war:n  merkeissä, johon sukellusohjaajamme Jonny yllytti, heittämällä aina meduusalla päähän, jos ei kuunnellut häntä tai muuten vain huvikseen :D…Joten meduusat tuli nähtyä, koettua ja tutustuttua niihin jopa enemmän kuin tarpeeksi. Tulevana viikonloppuna koittaa kunnon sukelluspäivät, jolloin menemme kirkkaampaan veteen, reilun 12 m syvyyteen koralliriutoille, toivoen ja luullen näkevämme siellä muitakin kuin meduusoja, joten sitä odotellessa (:… Badae!


15.10-17.10.2010 Kilwa Masoko ja ruokamyrkytys

 14.10 vietettiin Tansanian ensimmäisen presidentin Julius Kambarage Nyereren muistopäivää (jota voidaan verrata meidän itsenäisyyspäivän juhlaan) ja tämän vuoksi torstai oli vapaa niin kouluissa kuin töissäkin, joka toimi myös hyvänä tekosyynä perjantain vapaalle. Kiitos siis Nyereren, loppui meidänkin työviikkomme jo keskiviikkoon ja nelipäiväisen loman kunniaksi päätimme ottaa suunnan pois Mtwarasta… Punnittuamme hetken eri matkavaihtoehtoja, kuitenkin hyvän ja helpon matkan päästä Mtwarasta, päätimme ottaa suunnan kohti Kilwa Masokoa, joka sijaitsee puolessa välissä Mtwaraa ja Daria.

Maanantaista torstaihin käymme aina aamuisin opettamassa kouluissa liikuntaa yhdeksästä kymmeneen. Keskiviikko aamuna tapamme mukaan odottelimme Rahaleon koululla Chrisin saapuvaksi pallojen ym. kanssa, voidaksemme aloittaa tunnin, mutta myöhästymisen ollessa täällä ihmisten tyyli ja tapa, ei Chrisin kymmenen minuutin myöhästyminen vielä kovinkaan paljon ihmetyttänyt. Kellon käännyttyä kuitenkin jo kaksikymmentä yli, aloimme jo tosissamme ihmetellä ja ärsyyntymään Chrisin myöhästelyä, kun saimme Maijalta puhelun, että Chris oli joutunut onnettomuuteen matkalla koululle ja on sairaalassa. Mistään hengenvaarasta ei ollut kuitenkaan kyse ja ohjeeksi annettiin, että saimme itse päättää pidämmekö tunnin vai emme. Päätimme pitää kuitenkin tunnin tapahtuneesta huolimatta ja sen jälkeen lähdimme toimistolle ottamaan selvää, mitä aamulla oli oikein tapahtunut ja kuinka Chris voi… Chris oli ajanut moottoripyörällänsä auton kanssa yhteen ja hänellä oli vasemmasta jalasta polvi murtunut ja sivuristisiteet menneet sekä ranne vääntynyt. Nämä kaikki kolhut, vaikka olivatkin isoja, oli kuitenkin vain helpotus kuulla, sillä Chris ei koskaan käytä ajaessa kypärää (kuten ei moni muukaan täällä) joten onni onnettomuudessa, ettei hän ollut saanut päähänsä mitään iskua tai vammaa. Sairaalasta päästyään Chris päätettiin viedä project houselle (SDA:n talolle, jossa asuu SDA:n työntekijät Limu ja Chigo sekä Maija) toipumaan ja asumaan parantumisensa ajaksi. Limu ja Chigo lähtevät kuitenkin aina viikonlopuiksi pois Mtwarasta perheidensä luo Lindiin ja Dandaan, joten muiden lähdettyä talosta ja Chrisin jäädessä sinne täysin liikuntakyvyttömänä, koko vasen jalka paketoituna lantiosta aina varpaanpäihin saakka, täytyi Maijan jäädä hoitamaan ja auttamaan häntä ja skipata minilomamme.
Vaikka Chrisin onnettomuus ja Maijan pois jäänti reissulta toki vei hieman lomafiilistä, päätimme kuitenkin toteuttaa lomasuunnitelmat kaikesta huolimatta, sillä emme olisi kuitenkaan Mtwaraan jäämällä voineet mitenkään helpottaa tai parantaa asiaa sen enempää. Niinpä torstai-aamuna lähdimme kahdeksan aikaan ensin dalladallalla Lindiin, jossa vaihdoimme minibussin hieman isompaan ja jatkoimme sillä Kilwaan saakka. Dalladalloissa on yleensä noin 15 paikkaa, mutta kyydissä on aina vähintään parikymmentä ihmistä, loppujen lopuksi meidänkin dalladallassamme oli 24 ihmistä laskujeni mukaan, seisten käytävillä ja välillä roikkuen puoliksi ulos bussista. Nämä ihmiset ovat vielä jotenkin niin taskukokoisia, että he mahtuvat ja vääntyvät aivan ihmeellisiin tiloihin ja asentoihin, että kahdenkymmenenneljän ihmisen ahtautuminen minibussiin ei ollut edes vaikeaa, kunhan vain meillä isommilla valkoisilla oli omat istumapaikat :D ! 

Kilwa Masoko on keskikokoinen afrikkalainen kylä, joka ei itsessään ollut kovinkaan kummoinen, mutta tarjosi aivan uskomattoman kauniit rannat sekä turisteja vetävän hipposafarin. Majoituimme New Mjaka guest houseen, jossa oli bandasiksikutsuttuja olkikattoisia mökkejä, alkaen 7000 shillinkiä per yö eli n. 3,5 euroa.  Hintaan nähden huoneet olivat kuitenkin hyvät, vaikka mökkien ominaishajun voikin sanoa olevan nk. ihan sitä itseään. On hassua huomata, kuinka nopeasti sitä sopeutuu paikallisiin elinoloihin ja mukautuu tilanteisiin… Rehellisesti voin sanoa, että suomessa tuskin olisin jäänyt sellaiseen murjuun, mikä hostellimme oli, mutta nyt sitä vain ajatteli et ”no onhan tää ihan jees”.  Vierailu hostellissa, missä huoneista ei löytynyt edes ovia, ennen New Mjakan löytymistä saattoi kyllä vaikuttaa hieman asiaan… Täällä kun ei tarvitse muuta kuin katsoa ympärilleen ja osaa aina suhteuttaa asioita. Niinpä jäimme ihan tyytyväisinä p***alta haisevaan bandasiimme ja lähdimme katselemaan paikkoja sekä syömään ja ottamaan selvää seuraavan päivän ohjelmaan kuuluvasta hipposafarista.


Illalla olimme istuskelemassa paikallisessa ”baarissa” kun aloin ensimmäisen kerran tuntea vatsani puhuvan minulle tavallista kovempaa. Olen tietoisesti yrittänyt välttää syömistä ulkona täällä, sillä paikallisten ravintoloiden hygieniatason voisi kuvailla olevan terveystarkastajan painajainen.  Suurimassa osassa ruokia pidetään lämpimissä vitriineissä tunti kaupalla ja tarjoillaan suoraan sieltä ottaen ja hieman lämmittäen. Pakon sanelemana Kilwassa jouduttuamme syömään ulkona, yritimme vielä valita paikan, jossa ruoka olisi edes hieman hygieenisempää ja menusta yritin valita sellaista jonka vatsani sulattaisi. Tämä ei kuitenkaan asiaa loppupelin auttanut…

Seuraavana aamuna me vanhanliiton hippoklubilaiset lähdimme hipposafarille, minä sormet ristissä pitäen, ettei mitään tulisi enää ulos, yön vietettyäni vessassa ravaten. Hipposafari alkoi Kilwan rannasta, jossa hyppäsimme MV Christopher-nimisen puisen moottoroidun veneen selkään ja ajoimme luodolle katsomaan hippoja. Hippojen asuinpaikalle saavuttuamme sammutimme moottorin ja jäimme odottamaan hippoja näkyväksi. Pian ensimmäinen virtahepo nostikin päätään noin parinkymmenen metrin päästä, pyöritteli korviaan ja vajosi takaisin syvyyksiin. Hippojen päät ovat todella isoja, mutta mitään muuta niistä en oikein osaa sitten kertoakaan, sillä tunnin verran mitä vietimme hippoja katsellessa, he tarjosivat meille hauskutuksena muutaman sekunnin ilmestymisen aina pintaan, muutamat korvien pyöräytykset, ison epämääräisen töräysmäisen äänen sieraimista ja siihen loppui se esitys. Viisi hippoa näimme yhteensä tunnin aikana ja tätä samaa esitystä he vuorottelivat toistensa kesken, välillä jopa kolme yhtä aikaa näyttäytyen.  Nopeasti oli siis hipot nähty, vaikka mahtavaahan se olikin! Hippojen noustessa pintaan aina muutaman kymmenen metrin päästä siellä täällä, muistelimme me omia hippoklubilaisaikoja, hippohiihtoja yms. joihin varmaan joka toinen lapsi yhdeksänkymmentä luvulla osallistui tai oli ainakin jäsen :D !




Hipposafarin jälkeen menimme Kilwan upealle Masoko Pwani nimiselle rannalle, joka oli silmin kantamattomiin täynnä valkoista pehmeää hiekkaa, meri avautui eteen ihanan turkoosinsinisenä ja rantaviivaa värittivät sinisiset bungalovit. Mtwarassa rakastan myös sitä, että meri on aivan vieressä, mutta huonona puolena on, että täällä joutuu aina arpomaan lasku – ja nousuvesien kanssa. Vuorovedet riippuvat jotenkin kuun liikkeistä, joten riippuen päivästä tai viikosta meri on tai ei ole rannalla kun sinne menee. Meidän tuurillamme meri ei tietystikään ollut ylhäällä kun saavuimme Masoko Pwani-rannalle, ja jos vettä olisi lähtenyt etsimään, olisi saanut kävellä monta sataa metriä, ennekuin olisi tavoittanut kunnolla meren. Jäimme kuitenkin rannalle ja menimme rannalla sijaitsevaan ravintolaan/baariin syömään ja päätimme tulla seuraavana aamuna kokeilemaan, josko silloin pääsisimme uimaan… Ilmeisesti ei tämänkään ravintolan ruoat sopineet minulle, sillä hetki syömisen jälkeen edellispäiväinen huono olo tuli tuplasti pahempana takaisin. Ilmeisesti sekin johtui ruoasta, sillä pian myös Anna-Sofia alkoi voimaan yhtä huonosti kuin minä… Niinpä myös perjantai-ilta meni torstaisen illan kaavan mukaan; posliinin kanssa tuttavuutta tehden…






Seuraavana aamuna päätin raahautua rannalle, vaikka olo ei ollut edellisiltaa paljonkaan parempi, mutta jääminen pahalta haisevaan hotellihuoneeseen ei hirveästi houkuttanut, joten katsoin meri-ilman olevan parempi vaihtoehto. Tällä kertaa meri oli pikkuhiljaa tuloillaan rantaa kohden ja uiminen onnistui menemällä makaamaan selälleen tai uimalla käsipohjaa, mutta toimi hyvänä auringonottoalustana ja viilentäjänä kuumalle päivälle. Rannalla ollessani unohdin hetkeksi jo kokonaan huonon olon, ennen kuin se taas yllätti täysin ja monen tunnin oleilu auringossa ei ollut tainnut auttaa asiaa entisestään. Suunnitelmanamme oli lähteä vierailemaan Kilwa Kisiwani-nimisellä saarella, jossa on Unescon maailmanperintökohteeksi nimetyt rauniot. Kahden päivän syömättömyys ja kuumuus alkoi kuitenkin heikottaa niin paljon, että kiertely oppaan mukana (jota ilman rauniolle ei päässyt) ei enää houkuttanut. Ongelmana koko tilanteessa oli se, että sama mitä söin, mikään ei pysynyt sisällä, joten tilannetta ei pystynyt oikein helpottamaan millään ja heikotukseen ei auttanut muu kuin makaaminen paikallaan. Muiden lähtiessä raunioille jäin minä puutumaan ja haaveilemaan suomalaisesta, ei uppopaistetuista ruoista hostellihuoneessa.
Seuraavana päivänä lähdimme jo kuuden aikaan aamulla takaisin bussilla Mtwaraan. Olin saanut tsempattua itseni niin, että luulin/tiesin selviytyväni töyssyisestä bussimatkasta ilman, että laatoitan koko bussin. Bussissa istuimme kuitenkin kaiken varalta Anna-Sofia kanssa ikkunoiden vieressä, oksennuspussit valmiina, jos sattuu, että töyssy onkin liian voimakas :D ! Bussissa istuessani voin sanoa, että ensimmäisen kerran iski nk. kunnollinen Tansania ketutus. Mitään nyt sen enempää hienostelematta; koko viikonlopun joka tuutista paskottuani, syötyäni paskaa ruokaa, josta johtui paska ruokamyrkytys, jonka takia jouduin viettämään aikaa paskalta haisevassa hotellihuoneessa, istuin nyt paskaisessa bussissa, missä vieressä istuva mieskin onnistui vielä haisemaan aivan paskalle, tai sitten se olin vain minä ja kaiken kruunasi paskan värinen neste, jota tippui hattuhyllyltä niskaamme… Siinä kohtaa, kun vatsa tyhjänä (viimeksi syötyäni kunnolla torstaina) ja nuutuneena ruokamyrkytyksen jäljiltä, olisin antanut mitä tahansa, jos olisin edes vaikka tunniksi päässyt takaisin Suomeen, syömään lihapullat perunamuusilla ja tullut sitten kylläisenä ja onnellisena takaisin Tansaniaan.
Kuitenkin iltaan mennessä ja kotiin takaisin päästyäni, onnistuttuani suoriutumaan kunnialla läpi bussimatkasta ja ensimmäisten ruokien pysyttyä sisälläni sitten neljään päivään, rakastin taas Afrikkaa… (: