Hetkinen ei hektinen

Sadekausi on tullut pian paatokseen. Sateiden vaistyessa, ilma on viilentynyt kovastikin verrattuna helmi - maaliskuuhun, aikaa ennen sateiden alkua. Seuraavaa ajanjaksoa, kesa, - heina, -elokuuta voidaankin kutsua Zanzibarin talveksi.
Ilmasto on taas kuiva, paivalla tavalliseen tapaan lammin niin, etta tanne tulevat lomailijat kylla saavat kaipaamansa brunan hipiaansa, mutta aamuisin ja iltaisin pitaa paalle vetaa jo pitkahihaista lammikkeeksi, jotta tarkenee.

Tama vuodenaika on ilmastoltaan varmastikin nk. mzungu ystavallisinta aikaa. Etenkin mzunguille, jotka olemme kotoisin kylmasta pohjolasta, jossa suurimman osan vuodesta ollaan totuttu karvistelemaan kylmassa kuin hikoilemaan helteessa. Lampotilan voidaankin sanovan olevan nyt kuin Suomen kesan (20-35 asteen hujakoilla), mutta pimean tultua on selkeasti kylmempi kuin meidan Suomen suvessa. Ja kylman ilman hiipiessa tanne on minuunkin hiipinyt koti-ikavaksi kutsuttu tunne.

Koti-ikava on siita hassunmoinen tunne, etta jollain tasolla se on aina lasna, mutta sen voimakkuus vaihtelee. Talla reissulla olen kokenut ensimaista kertaa ihan erilaista koti-ikavaa. Sellaista orastavaa koti-ikavaa. Sellaista sydamen pohjaa kalvavaa koti-ikavaa. Sellaista koti-ikavaa, etta sen tietaa ajavan kotiin jossain kohtaa. Mutta sellaista koti-ikavaa kuitenkin, etta se on viela kompensoitavissa niilla positiivisilla tunteilla, joita koen paivittain elaessani elamaa taalla. Koti-ikava ja ne positiiviset tunteet elamaa taalla kohtaan, joita tunnen, kutsutaan niita nyt sitten vaikka tyytyvaisyydeksi, kulkevat erittain kasikadessa, mutta olen oppinut tarkean taidon, jolla saan pidettya orastavan koti-ikavan kurissa ja jota jostain syysta on taalla paljon helpompi toteuttaa kuin elaessa lansimaissa. Nimittain hetkessa elamisen taito ja taito nauttia juuri tasta hetkesta, "elamasta tassa ja nyt".
Voin muuten kertoa, etta sen oppimalla ja tajuamalla taman "hetkisyyden" (ei hektisyyden), olen ehka paassyt lahemmas sita mystista onnellisuuden lahdetta, mista nama etelaisen pallonpuoliskon ihmiset sita onnellista elamanasennettaan ammentavat, vaikka lansimaisella mittapuulla heilla ei ole juurikaan mitaan, mita me luokittelemme perustarpeiksi onnelliselle elamalle.

Missa me asumme on nk. puskaa. Poikaystavani rakentaa taloa harjanteen paalle, josta on ihana nakoala yli Mchegenin metsan ja horisontin paassa kimmeletaa Intian valtameri. Pihallamme meilla on yksi iso baobab-puu, johon on suunnitteilla rakentaa iso asuttava puumaja. Ja harjanteelta laskeuduttua vain noin kilometrin paassa kodistamme, sijaitsee mystiset koralliluolat, joihin turisteilta paasymaksu on n. 5 - 10 dollaria, mutta jonne paasee meidan takametsan kautta sniikkailtua ilmaiseksi. Lisaksi maallamme kasvaa banaani, - mango, -appelsiini, -papaija, - guava seka limepuita, joista saamme haettua tuoreet hedelmat paivittain. Kutsunkin kotiamme hedelmataivaaksi. Jo pikkutyttona haaveiltu haave, kasvattaa parvekkeella rypale - seka appelsiinipuita, kun viela uskoin Suomenkin kesan ja auringon olevan niin voimakas, etta mustikat voivat muuttua kesaisin rypaleiksi seka omenat appelsiineiksi, on nyt kaynyt toteen.

Harjanteen paalle ei ole eksynyt viela muita, joten se tarkoittaa, etta saamme olla kukkulan kuninkaina toistaisesti viela aivan keskenamme. Laania siis on mielin maarin, mista nauttia itseksemme. Ja positiivisiin asioihin puskassa elamiseen kuuluukin esim. iltapesut. Juoksevaa vetta kun ei ole, peseytyminen hoituu vanhan aikaisesti vetta saavista suoraan paalle kaatamalla. Paivalla aurinko on lammittanyt veden viela hieman kadenlampoista lampimammaksi, joten suihkua ottaessa, se tuntuu hieman viileassa ilmassa mukavan lampoiselta iholla (kuin menisi vesisateella uimaan- tyyppinen). Illan pimentyessa taivaalla loistavat miljoonat tahdet, jotka nakyvat niin selkeasti valojen puuttuessa lahistolta, etta voit nahda sen nk. milkwayn kulkevan lapi taivaan.
Ja koska mailla eika halmeilla ei asu muita, niin pikku perversilta kuin se kuullostaakin, se vapauden tunne kun voi alasti ottaa suihkua omalla pihalla, keskella "viidakkoa", tahtitaivaan alla, eika tarvitse yhtaan valittaa tai pelata etta joku nakisi.

Paikastamme on hyvat edellytykset tulla joku paiva ihana, "salainen" pakopaikka, pois lansimaiden kiireellista vilinaa seka todellisuutta, rauhoittumispaikka ja paikka palata takaisin perusasioiden aarelle. Todellinen stressin poistokeskus, minne me ja ystavamme, oikeastaan kuka tahansa, voi menna, kun tuntee tarvetta "paeta paratiisiin".
 Mutta viela rahan puuttuessa rakentaa sen suurempaa hyvinvointikeskusta taikka edes sita unelmien puutaloa siihen baobab-puuhun, elamme me keskeneraisessa talontekeleessa, joka rakentuu tansanialaisittain "pole pole", hitaasti hyva tulee.
Talossa on  valmiina jo kaksi huonetta, mutta niin vessa kuin esim keittiokin viela puuttuvat. Onneksi sita puskaa on ymparilla ja muut ihmiset kaukana, joten puska toimii viela toistaiseksi kirjaimellisesti ulkohuussina ja kokkaaminen tapahtuu ulkona avotulella.
Sahkoja ei ole ja ainut elektroninen laitteemme kotona on radio, joka tuo hieman eloa ja aanta puskaan, "viidakon" aanien lisaksi. Omasta lapparistani meni naytto rikki jo pari kuukautta tanne tuloni jalkeen, joten ennen iloa tuovat leffat ja sarjat, jota sai lapparilta katsoa, on nekin minulle muuttunut "lansimaiseksi ylellisyydeksi". (Sita lapparia ehka onkin eniten ikava, helpottaisi tata bloginkin paivittelya kun ei olisi riippuvainen hitaastikayvasta poytakoneesta tyopaikalla). Onneksi kuitenkin alypuhelin ja puhelimen netti toimii meidankin puskassamme kuin haka, joten edes jotain lansimaalaista luksusta saan viela yllapidettya bush baby- arjessani.

Mutta suoraa pajun koytta ja ihan taytta p*skapuhettahan mina teille syottaisin, jos sanoisin, etten muka ikavoisi niita suomi- elamaan kuuluvia perusasioita ja helppoutta kuten kunnon asuntoa sahkoineen, juoksevaa vetta, pyykinpesukonetta (!!!), televisiota, lamminta ja kotoista sohvaa, oman kodin sisustamista jne. Naita asioita ikavoin viikoittain. Joinain viikkoina/paivina enemman toisinaan taas vahemman. Erityisen paljon, olen kuitenkin ikavoinyt naita asioita kuluneella sadekaudella, jolloin katto vuosi ja heraat yolla siihen, etta saat vesipisaroita paallesi (onneksi nyt kuitenkin katto on fiksattu ja kestaa kovimmatkin rankkasateet) tai kun menneella viikolla sain pitkasta aikaa kovempaakin kovemman kuumetaudin, joka osottautui Dengue kuumeeksi, joka pahimmillaan saattaa olla tappava, mutta talla kertaa onneksi pysyi lievana vain oireillen kovana kuumeena seka hitvittavana lihassarkyna.
Kipeana olisin antanut mita vain tosin, jos olisin paassyt pitamaan sairastupaa kotiin Suomeen. Keittaen iisisti sahkoliedella kuumat mustaherukka-vitamiinipommi-mehut ja kapertyen viltteihin sohvan nurkkaan ja katsoen maratoonina leffoja. (Voi niita aikoja kun sairastaminen olikin niin yksinkertaista ja taudit olivat malarian ja dengue kuumeen sijasta perussimppeli influenssa tai poskiontelon tulehdus.) Ei huolta kuitenkaan! Poikaystavani O piti minusta sairastellessani parempaa viela parempaakin huolta ja nyt ollaan taas kaikissa sielun ja ruumiin voimissa!

Kun koti-ikava ja puskav*tutus alkaa kaymaan liian suureksi, on juuri tuo hetkeen palaamisen ja siita nauttimisen taito, ainut tapa jolla negatiiviset tunteet saa pidettya kurissa niin, ettei sita paluulippua takaisin Suomeen, kay heti akkipikaisuuksiltaan buukkaamassa. Kuinka sita sitten pystyy pitaytymaan siina "hetkessa" ja loytamaan ne positiiviset puolet on mm se, etta tiedan taman olevan ohimeneva ajanjakso elamassani ja siita johtuen, myoskin erittain ainutlaatuinen ajanjakso.
Puskaelamaa "viidakossa", jollon paasen kokemaan ja elamaan aivan erilaista elamaa kuin mihin olen tottunut ja tiedan, etta tama on kokemuksena erittain kasvattava. Kaikki nuo omasta maasta saadut hedelmat, iltapesut tahtitaivaan alla, yhdessaolo ja toisen seurasta nauttiminen ilman, etta siihen tarvittaisiin kauheasti jonkin nakoista teknistaharvelia ajankuluksi, jotta sen pystyisi tekemaan. Ihanteellinen unirytmi tallaiselle kukkujalle kuin mina yleensa olen, kun pimean tultua ei ole muuta tekemista klo. 10 nukkumaan meno ja aamuisin automaattinen (!) heraaminen auringon noustessa. Auringon laskut ja nousut ja taysikuun valon voimakkuuden ihmetteleminen aina kerran kuussa, pimean tultua ovat asioita, joita saan kokea ainoastaan taalla.

Tiedan, etta naita asioita tulen kaipaamaan taas Suomessa. Nama ovat niita ainutlaatuisia asioita, jotka tekevat "hetkista" mukavia ja nautittavia, jos niista vain osaa napata kiinni. Jos en osaa nyt naista asioista nauttia, niissa hetkissa, en niita myoskaan tule saamaan takaisin ja elaminen taalla, tavalla jolla nyt elamme, kavisi liian tuskalliseksi.

Myoskin reaaliteettien hakeminen ei ole hankalaa. Mina tiedan, etta elama tassa muodossa on elamaa vain - tassa ja nyt. Suomeen palatessa saan takaisin kaiken "lansimaisen luxeryn" ja jos tanne tulevaisuudessa taas takaisin muutamme niin talon rakennus on edennyt jo siihen vaiheeseen, etta ainakin on jo juokseva vesi ja sahko seka luultavasti muutoinkin kunnollinen, asuttava talo.
Mutta meidan naapurimme Kiwengwan kylassa, heidan elama siita tuskin koskaan miksikaan muuttuu. Kun ei ole koulutusta, ei ole mahdollisuutta parempi palkkaiseen tyohon, kun ei ole rahaa, ei ole varaa koulutukseen. Oravanpyora on selva ja koyhyyden jatkumoa on vaikea katkaista, joka kiertaa perheissa ja suvuissa tai muuttaa elemaa, jota ihmiset Afrikan kylissa elavat.
Mina otan puskaelaman taytena seikkailuna, oman elamani "survivors"- ohjelmana. Naille ihmisille elama tallaisena on kuitenkin totisinta totta, joka tuskin koskaan tulee muuttumaan. Se meidan naapuri mama Fatuma ja kaikki hanen 4 lastansa tulevat kasvamaan isoiksi, siita pienesta bandasta, joka heilla siita heinasta ja mudasta on rakennettu. Mies lahtee paivittain pusikkoon hakemaan eraan tietyn puun oksia, jotka ovat erityisen hyvia polttopuiksi, silla ne palavat tuntikausia, ja naita myy sitten kylalla polttopuina, joista paivan paatteena on saanut raavittua kasaan ehka 10 000 shillingia, joka euroina on 5 euroa. Tasta pitaisi yrittaa saada tarjotuksi ruoka 6 henkiselle perheelle. Joka kylla tuo paivallisen poytaan tuona  paivana, mutta tilanne on taas sama huomenna. Paivittain se sama paine, mista saada rahaa ruokaan perheelle saatika lapsien koulun kayntiin...

Muistan kuinka ensimmaisen kerran vuonna 2010, vapaaehtoisjaksoni paatyttya olin saapunut Zanzibarille, Kendwan rannalle ja ihmettelin kuinka voi edes olla olemassa niin kaunista rantaa, missa veden vari on allistyttavan turkoosia ja hiekka niin hienoa, etta se on aivan maidon valkoista. Ihailin nakymaa ja tokaisin paikalliselle , johon olin tutustunut " U are so lucky to live in and born in such a paradise". Johon paikallinen ystavani vastasi sanoin, jotka ymmarran nykyaan paremmin kuin koskaaan ennen. " This is paradise for you but not for us".

Sita se todellakin on. Zanzibar, tama pieni paratiisi saari. Saari, jossa voin povata olevan mailman kauneimmat rannat. Tanne me mzungut saamme tulla viettamaan paratiisilomaamme, pakoon lansimaista kiiretta ja todellisuutta. Sellaista paikkaahan minakin unelmoin joku paiva kodistamme saavan ja sellainen paikka tama tietyssa mielessa minulle jo on...
Mutta paikallisille, elama paratiisisaarella on kaukana paratiisista ja koyhyys on syvalla tassa yhteiskunnassa. Joka monesti jaakin kaiken niiden 5 tahden hotellien mainoskuvien hekuman alle.
Tahan asiaan palaan viela uudelleen toisen blogitekstin yhteydessa, silla tasta aiheesta kun aloittaa, siita voisi jatkaa vaikka milla mitalla.
Mutta totuus on, etta vaikka elama on helvetin paljon hankalampaa taalla kuin meilla lansimaissa niin henkisen hyvinvoinnin puoli nayttaa silti olevan heilla paremmassa kondiksessa kuin meilla.

Miksi? Havainnointini mukaan, ihmiset osaavat paremmin loytaa positiiviset puolet hetkista. Nauraa sydamensa kyllyydesta (aikuisetkin) jollekin aivan pienelle asialle, loytaa aikaa aina kuulumisten vaihtamiselle vastaan tulevan kanssa, tarjota ruokaa, seuraa, mita vain oikeastaan vieraille, siita omasta vahasta ja luukuttaa bongo flavaa, reggaeta, musiikkia aamusta aina iltaan ja tanssia ja laulaa keskella tietakin kavellessa itsekseen, jos silta tuntuu.

Nousee kysymys? Onko heilla sitten muita vaihtoehtoja, ettei elama kavisi liian raskaaksi?

Ehka ei. Jos ei sita naista asioista osaisi repia iloa irti niin ehka sita voisi alkaa v*tuttamaan niin, etta itsemurhatilastot olisivat taalla samaa luokkaa kuin meilla Suomessa. Lisaksi jos tanne lisattaisiin se 30 miinusastetta niin meininki varmasti olisi eri. Mutta kun katse ei ole liiaksi koko ajan kohti tulevaisuutta ja focus siina, mita meilla ei ole, tuo meidat takaisin perusasioiden aarelle ja tien sydameemme ja sita kautta onnellisuuteen.

Mainitsin alussa, etta koti-ikava, jota olen talla kertaa kokenut on ollut erilaista kuin aikaisemmin. Tiedan taysin, mitka ovat syyt sille taustalla.
Yksi syy sille on tama, jo erittain paikalliseksi afrikkalaiseksi elamantyyliksi kutsuttava elama, jota taalla elamme. Mutta suurin syy kaikista, se "kuningassyy" on ikava kaikkia rakkaita kohtaan Suomessa.
On ollut yllattavaa huomata kuinka ystavien saaminen onkin ollut odotettua hankalampaa taalla. Kavereita loytyisi vaikka joka kadunkulmasta, silla jokaikinen kadunmies on kylla ystavallinen seka tuttavallinen, jos niikseen tulee, mutta todellisia sydanystavia tai ystavia viettaa aikaa ei poikaystavani lisaksi ole. Paikalliset ystavat ovat ihania, mutta lopunperin on erittain hankalaa saada luotua heihin sen syvempi kontakti kuin mita ystavyydelta odotan ja haluan. Muihin lankkareihin en ole oikeastaan tutustunut, silla suurin osa tulee vain lomalle ja viipyy taalla sen maaran x- viikkoa ja muut "maahanmuuttajat" oleskelevat Stone Townissa.

Mutta koska Zanzibarin talvi ei kuitenkaan ole niin kova, etta vanhan sananlaskun mukaan voisi sanoa "roudan ajavan porsaan kotiin", niin voinkin sanoa, etta sen roudan sijasta, mika sinne kotiin ajaa, onkin ystavat seka perhe, jotka ovatkin huippua huipunpia siella koto-Suomessa ja taalla ollessa ammenankin voimaa niista yhteisista HETKISTA, joita lammolla muistelen teidan kanssa viettaneeni.

Maya Angeloun sanoin "I have learned that people will forget what you said, people will forget what you did, but people will never forget how you made them feel."
Tama toimii molempiin suuntiin. Ystavat seka perhe, "the way you make me feel, brings me always back home". Tansania (Afrikka) se mystinen tunne ja ilo, joka taalla ollessani, saa minut rakastamaan maailmaa ja elamaa  -tassa ja nyt, "brings me always back here" <3.

Tama teksti on omistettu kaikille rakkaille kotona. Elakaa tama kesa, juhannus, tuleva syksy ja talvikin -tassa hetkessa. Paastakaa irti turhasta. Laula ja tanssi, kun silta tuntuu. Mene vesisateella uimaan. Tunne ilman viileys, mutta veden lampoisyys. Naura sydamesi pohjasta. Ela ja nauti. Ela - tassa ja nyt.

And that is how you can make the most of it <3...