Pohjoismaiden juntti sekä sosiaalinen matkaaja

Jos joku minulta kysyisi, miten maarittelisin itseani. Vastaisin, etta olen matkaaja.

Otin matkaajan osaksi identiteettiani suunnilleen silloin kun olin 19. Lukion jalkeen olin lahtenyt opiskelemaan urheiluopistoon ja kolmen vuoden ajan mahdutin elamani urheilukassiin. 

Asuimme asuntolassa, jota kaytettiin myoskin opistolle tulevien urheilijoiden majoittamiseen viikonloppuisin. Tarkoittaen, etta maanantaista perjantaihin asuntola oli meidan, perjantaista sunnuntaihin se oli joidenkin muiden. Koska Ritolan asuntolan ensimmainen huone oikealla, heti tuulikaapin jalkeen ei ollut yksinoikeudella vain minun ja kamppikseni, ei viikonlopuksi saanut jattaa mitaan merkkeja siita, millainen tyyppi huonetta asutti viikkoisin. Kamat kerattiin perjantaina kassiin, ylimaaraiset lukolliseen kaappiin ja maanantaina palattiin viikonloppukassin kanssa (usein suoraan pyykkaamaan) takaisin kodiksi kutsuttuun asuntolaamme, huomataksemme usein viikonloppuvieraiden jattaneen kylla meille jalkiaan. 

"Missa asut?". "En asu oikein missaan", vastasin esimerkiksi minut pysayttaneelle poliisille, joka torui ylinopeudesta ja halusi kirjoittaa sakon.

Tama oli totta.Viikonloppuisin palasin usein kotikonnuilleni Jyvaskylaan, mutta valilla saattoi menna reilut kuukauden paivat, jolloin olisin kaynyt kotona. Se, etta minulla oli mahdollisuus seka pakko, joka viikonloppu ottaa viikonloppukassi olalle ja paattaa mihin pain Suomea suuntaan taksi viikonlopuksi teki juurettomaksi. Se oli ihanan vapaata, vaikka valilla se ottikin jumalattomasti pannuun. 

Kodin maaritelma siis muuttui. Koti ei enaa perustunut vain sille, etta se on paikka missa ovessa lukee nimeni ja minne posti loytaa perille. 

Tukikohta oli tietysti aina olemassa ja se oli oma lapsuuden kotini Tikkakoskella, niin kuin se on edelleen. Mutta nuori tarvitsee itsenaistyakseen myos mielikuvan siita "omasta kodista". 

Minulla kun sita ei ollut paatin, etta koti voi olla kaikkialla, missa vain tuntuu hyvalta. Juuret voisin juurruttaa moneen paikkaan ja jattaa palan sydantani sailoon, minne haluan. 

Kun ei ollut oikeastaan mitaan, sen kummempaa maallista omaisuutta taakkana tuntui, etta voi irtautua laiturista milloin tahansa, kun aaltojen voimakkuus kavi liplatusta voimakkaammaksi ja tuli tunne "nyt on mentava". Tama kepeys sai myos askeleeni lennokkaammiksi ja siita lahtien ne ovat menneet. Pysahtyneet aina valilla, levanneet, viipyneet paikoillaan valilla pidempaankin, mutta sitten taas lahteneet liikkeelle.

Olen aina ollut kiinnostunut matkustamisesta ja erilaisista kulttuureista. Ylaasteen ja lukion valisen kesan taitteessa kiersimme autolla perheeni kanssa lapi Eurooppaa. Oma henkilokohtainen suosikkini oli Ranska, vaikka viivyimmekin siella vain paivan. 

Rakastin sita boheemiutta mika huokui ranskalaisista ihmisista seka kaupunkien tunnelmasta. Paatin, etta opiskelen ranskaa ja lukion jalkeen voin muuttaa Pariisiin, patonki seka espresso aamupaloille, istua jouteettomana kahviloissa samalla kun palkka juoksee tyostaessani samalla jotain luovaa (mita se olisi ollut, en ollut sen tarkemmin suunnitelmaani maaritellyt, mutta jotain mista olisi maksettu ja olisin voinut sita kutsua tyoksi) pikku kahvilan kulmapoydassa. 

Suunnitelma oli toimiva siihen saakka kunnes aloitin ranskan kielen opiskelut ja tajusin, etta ei perkele, ei mun kieli taitu noihin kurkku arrrrriin, vaikka kuinka ranskan pienryhman henki kannustikin yrittamaan ja opettelemaan, samalla kun kanssaopiskelijat nauroivat partaansa meikalaisen "sulosoinnukkaille" ranskan aantamisyrityksille.

Yksi kesa meni ja olin unohtanut melkein kaiken alkeista kielioppiin. Paatin "Fuck it ranskasta". Ranskaa edelleen rakastin, mutta suunnitelmiin tuli muutos. Joko minusta ei  Pariisitarta tule ollenkaan tai sitten ainakin muina keinoilla kuin koulun penkilla kielta opiskellen. 

Urheiluopistossa suuntasin vaihtoon Norjaan, ymmartaakseni siella, etta Suomi on Pohjoismaiden junttila. 

Niin monessa asiassa tulemme viela muita Pohjoismaita jaljessa ja pohjoisten maiden sisaanpain kaantyneisyys kulminoituu ennenkaikkea suomalaisiin verratessa pohjoismaisiin naapureihin. Norjalaiset olivat ensi alkuun viileita siina missa suomalaiset, mutta alkukankeuden jalkeen jokin erotti heidat meista. Enempi yhteisollisyys, jykeva ylpeys kohti kaunista kotimaataan, mutta ilman ristileijonamaista uhoa ja "tanne ei tarvi muiden tulla"-puhetta. 

Espanjassa ihmiset kohtasivat vieraan tervehtien poskisuukoilla, jonka jalkeen halusivat paasta lahelle kyselemalla tuhottoman monta kysymysta huonolla englannilla, aantaen vahvasti espanjalaisittain, naantalin auringon kokoinen hymy kasvoilla. Kielitaidon huonouden kylla joka kerta myonsivat, mutteivat osanneet sita haveta. Tama lammitti pohjoista sydanta. 

Afrikassa ensimmaista kertaa en ollut enaa vain vierasmaalainen. Olin erilainen. 

Enaa ei ollut vain kieli, joka olisi erottanut minut paikallisista. Erona oli ihon vari, kulttuuritaustat, elintavat, olosuhteet. 

Kaksi aivan erilaista maailmaa. 

Tunsin ensimmaista kertaa olevani erilainen, ulkopuolinen. 

Ihmiset tuijottivat minua kadulla, osoittelivat, puhuivat valkoisesta muukalaisesta toisilleen, kielella jota en ymmartanyt. Mittailivat katseilla paasta varpaisiin. Katseet olivat tutkailevia, eleet haikailemattoman selvia kohdistuen erilaisuuteeni. Mutta outoudestani huolimatta, poikkeuksetta, he tulivat ja kohtasivat.

Ja kohtaamiset olivat poikkeuksetta mukavia.

Ensi alkuun jannitti. Jannitti erilaisuus, minun ja heidan. 

Mutta he ottivat vastaan erilaisuuteni suopeasti, uteliaasti, kysellen ja paljon nauraen. 

Valilla toki muukalaista, tuota mzunguksi kutsuttua valkoihoista kokeillen, irtoaisiko silta vaikka rahaa, kun kerta Euroopasta saakka on ollut tanne varaa matkustaa. Mutta selkean ei:n jalkeen, he lopettivat. Kunnioittavasti, ilman vihapuheita, kiitellen ja toivottaen hyvaa paivanjatkoa heittamalla ylafemmat.

Pian tutustuin heidan vieraanvaraisuuteensa, henkeen jossa kaikki jaetaan, yhteisollisyyteen, jossa bussiin tulevalta aidilta otetaan kysymatta lapsi syliin ja pidetaan se siina koko matkan ajan, jos vaikka aidilla on viela pienempi lapsi huolehdittavana. Tulin mukautuneeksi ja rakastamaan ihmisten valitonta kosketusta, joka vaihtuu paivan aikana useita kertoja. Ruuhka bussissa, ihmisten ollessa liimautuneina toisiinsa kiinni. Yhden jalan mennessa omien jalkojesi valista melkein sinut kaataen, seuraavan pitaessa olkapaistasi kiinni kun muualta ei tukea saa ja kolmannen kyynarpaan hakatessa naamaasi joka toyssyssa, bussin hypahtaessa. Voisin verrata twisterin peluuseen. 

Hyvan jutun kertoessasi, saat ymparoivilta ihmisilta ryopyssa ylavitosen heitot kasilla ja sita myos tarjoat ojennetulle kadelle, kun jutun kertoja itse on todennut ansaitsevansa jutustaan lapaytysten vaihdot. Tervehdyksissa niin ystavien kuin tuntemattomienkin kesken, tarjotaan joko lamminta sylia, alaheitot, peukut samalla napsakasti yhteen napauttaen tai nyrkin iskut vieden siita suoraan rinnalle, sydamen paalle. 

Kaikesta erilaisuudestani ja ennakkoluuloista huolimatta, ihmiset ottivat lahelle. Antoivat mahdollisuuden ja todettuaan "mukiin menevaksi", ottivat omakseen. Muukalaisen, mzungun, jonka rotu on maailman historiassa pitkaan sortanut heidan tummaa rotuaan ja jonka puolesta (ainakin kun historian kirjoja katsoo) voisi ajatella heilla olevan enemman oikeutta vihapuheille seka ennakkoluuloille meita kohtaan, kuin meilla heita. Mita hyvin hyvin harvoin, olen kuitenkaan koskaan kohdannut...

Jokaisen tulisi kokea olla maahanmuuttajana, jossain muualla, missa kotikenttaetu ei enaa padekkaan. 

Olen ollut onnekas matkaaja. Minut on aina otettu hyvin vastaan. 

Joka on pistanytkin miettimaan, millainen kokemus Suomesta jaa ulkomaalaiselle? 

Millainen on Suomi sinne matkanneen tai (sen viela syvemman olemuksen nahneen) maahanmuuttajan silmin?

Mina ehka tiedan....

Ei niin paljon pahaa kuin, etta olisi jotain hyvaakin. Hyvia asioita myos on, mutta nostaakseni suurimman kehityskohtamme esille, se mika meidat erottaa muista, on miten me otamme muukalaiset vastaan, verrattuna muihin. 

Hammentava tekija on se, etta suomalaisista kuulee AINA vain positiivisia tarinoita ulkomailla, paikallisten suusta. Suomalaisia kehutaan sosiaalisiksi matkaajiksi, paikallisesta kulttuurista kiinnostuneiksi ja sita kunnioittaviksi seka aarimmaisen mukaviksi seka ystavallisiksi (ehka kaikkialla muualla kuin Tallinnassa) reissatessaan tai ollessaan lomamatkoilla.

On ylpeys olla suomalainen kun saamme kantaa vastaavaa mukavan ja sosiaalisen matkaajan viittaa harteillamme. On mukava kuulla, etta meita pidetaan siisteina tyyppeina maailmalla, ihan vain ihmisten kohtaamisten perusteella tavattuaan suomalaisia matkaajia. 

Afrikan mamani kerran jopa sanoi, minua paljon mietittymaan jaaneilla seka koskettaneilla sanoilla, "Teissa suomalaisissa on jotain erilaista kuin muissa mzunguissa. Aluksi ehka olette hieman vaikeita, mutta pohjimmiltaan ja sydameltaan olette kuin afrikkalaiset."

Mita siis tapahtuu kaikille niille mukaville ja sosiaalisille matkaajille Suomessa? Miksi emme ole kotimaassamme tunnettuja mukavan ja sosiaalisen isannan- roolista?

En jaksaisi uskoa, etta vain ja ainoastaan kaikki mukavat ja sosiaaliset naiset ja miehet Suomesta, olisivat eksyneet maailmalle, levittamaan ja kerryttamaan tuota "hyvan tyypin"-nimea ja mainetta. 

Eras (myos paljon reissannut) ystavani kerran tokaisi, etta "on niin paljon helpompaa olla sosiaalinen, avoin ja "heittaytyja-tyyppi" ulkomailla ollessa kuin Suomessa".

Mutta miksi?

Jos meista kuitenkin loytyy tuo irroittelija, sosiaalinen, ystavallinen, aina apuaan tarjoava "hyva tyyppi" ulkomailla, miksi emme voi yllapitaa sita myos Suomessa ja olla sita toisillemme seka kotimaahamme tuleville ulkomaalaisille?

Mika on siina, etta me osaamme kasitella erilaisuutta ulkomailla ollessamme esimerkillisesti, mutta omassa kotimaassamme emme?

Ruotsalainen Helsinkiin muuttanut ystavani kertoi olleensa taajamajunassa ja vanhan tutun, uuden junamallin sijasta hypannyt silla kertaa vanhaan junaan. Junan pysahdyttya hanen pysakilleen, ei raukka tiennyt mista ovet vanhassa mallissa saa avautumaan. Uudessa kun ne olivat aina automaattisesti avautuneet, joka pysakilla. Ystavani oli ensin odottanut, tajuttuaan etteivat ovet avaudu, etsinyt katsellaan nappulaa, junan lahdettya liikkeelle paniikissa hakannut jo ovia avautumaan, niiden kuitenkaan avautumatta. 

Samassa junan avoimessa tilassa oli ollut viisi muuta henkiloa, jotka eivat olleet tehneet elettakaan, auttaakseen painamalla yhta nappia, jolla ovet olisi saatu avautumaan ja ystavani olisi kerennyt ajoissa toihin. Taman sijasta, suomalaiseen tapaan he olivat hiljaisina seuranneet vieresta, kuitenkin osaamalla esittaa, kuinka eivat olisi koko tilanetta edes huomanneet. 

"Ennen Suomeen muuttoani luulin etta me ruotsalaiset olemme maailman epaystavallisin ja sisaanpain kaantynein kansa, mutta te suomalaiset viette sen ihan uudelle tasolle"... rayhasi ystavani kertoessaan tapahtunutta. 

Ja en voi vaittaa vastaan. Tilanne on valitettavan tuttu, "ollaan kun ei huomattaiskaan"-mentaliteettia, mita valittavan usein sovellamme kun naemme arkitilanteissa jonkun (ehka) tarvitsen apua. 

Siina missa jokapaivaisissa arjen tilanteissa, suomalainen super individualismi ja "jokainen auttokoot taalla itseaan"-henki vie voiton, on myos meidan asenteemme ulkomaalaisia ja erilaisuutta kohtaan usein lievasti sanottuna ennakkoluuloa tihkuva. 

Siina missa suomalainen muuten mukautuu pysyttelemaan hiljaa ja pitamaan tiedot itsellaan, kokee han jokamiehen oikeudekseen avata sanaisen arkkunsa, kun kyse on jostain erilaisesta.
Erilaisuudesta, mista ei niinkaan tiedeta, jonka takia sita ehka jannitetaan. Jannityksesta johtuen, asiaa ei valttamatta koskaan kohdata ja anneta sille mahdollisuutta, vaan tyonnetaan se ennakkoluuloilla pois (vrt. tasavertainen avioliittolaki).

Kerrottuani Suomessa poikaystavani olevan afrikkalainen, olen saanut mita eriskummallisia vastauksia osakseni, jopa ihmisilta joita tuskin tunnen.
Oikeammin ennakkoluuloja. En vastauksia.

-Niin, se on siis musta ihoinen?

-Eiko se olis sun paljon helpompaa lahettaa sille vaikka paivittain rahaa ruokaan, ku yrittaa tuoda sita tanne?

-Koen velvollisuudekseni varoittaa sinua, tiedathan millaisia ne afrikkalaiset miehet yleensa ovat. Olen huolissani sinusta. 

-Ehhehhee, ei helvetti! No mites se teidan suhde sitten toimii? Elatatko sa sita sun ukkoas vai kuinka?

Ja ainut mita mainitsin oli mista han on kotoisin. Afrikasta. Kyse ei ollut tuloistamme, kyse ei ollut siita mita han tekee, kyse oli vain hanen kansalaisuudestaan.

Nailta kommentoijilta, olisin halunnut kysya vain yhden kysymyksen.

-Milta sinusta tuntuisi, jos kohdentaisin samat argumentoinnit seka kysymykset sinun parisuhteeseesi? Pitaisitko kysymyksia seka mielipiteita puolituntemattomalta oikeutettuna? Loukkaisiko se?

... Niin. Minuakin se loukkaa...

En ole missaan muualla kokenut vastaavanlaista ennakkoluuloisuutta erilaisuuttani kohtaan kuin omassa

kotimaassani Suomessa. En edes siella missa olin oikeasti muista poikkeava, erilainen. 

Ja ainut minut erilaiseksi tekeva tekija on se, etta parisuhteeni on monikulttuurinen. Etta poikaystavani on afrikkalainen, ei supisuomalainen Sami tai Pekka.

Uudelleen minua jannittaa erilaisuus. Mutta tallakertaa minua jannittaa omassa, tutussa kotimaassani meidan erilaisuutemme, minun ja hanen.
Puolituntemattomien huulen heitot osaan ottaa yhta vahapatoisesti, kuin mita otan sen suustaan paastaneen ihmisenkin. Mutta omat sukulaiset, kaverit, ihmiset joiden mielipiteilla on valia, se jannittaa... Eika edes oikeastaan heidan mielipiteensa, mutta vastaanotto seka hyvaksynta, joka vaikuttaa matkaajan kokemukseen tervetulleena, uudessa ymparistossa seka maassa.

Se, etta talta pallonpuoliskolta ylipaansa kukaan paasisi lahtemaan ja saisi kutsuaan itseaan matkaajaksi, on lannen instituutio tehnyt prosessin niin vaikeaksi, etta siihen harvalla on mahdollisuus.
Siina missa mina, jalkojen kuumotellessa lahtemaan taas matkalle, voin varata lentoliput, astua koneeseen, perilla maksaa viisumin ja saada leiman passiini. Taytyy etelaisten ihmisen kayda lapi lomake -seka asiakirjatayteinen uuvuttava prosessi, seka aina tuntea lantisesta matkakohteestaan jonkun, joka voi kirjoittaa kutsukirjeen suurlahetystoon omalle vieraalleen, vakuuttaakseen, etta matkaaja on hanen vastuullaan. Ja viela silloinkaan ei ole varmuutta edes pelkan turistiviisumin saamiseksi.
En muista kertaa jolloin mina olisin tuntenut matkakohteestani jonkun jo etukateen.
Tulisiko meistakin sosiaalisempia jos myos meilta vaadittaisiin maasta maahan matkustamiseen kutsukirje tuntemaltamme maankansalaiselta, jotta saisimme viisumin?

Olen miettinyt mita kertoa, miten valmistaa poikaystavaa siihen, etta kohtaamiset suomalaisten kanssa, eivat ehka ole yhta avoimia ja mukavia kuin mita mina olen esimerkiksi saanut vastaani taalla. Itseasiassa niita kohtaamisia voi olla valilla jopa vaikea saada synnytettya, silla suomalaiset Suomessa, eivat pida ventovieraille puhumisesta, eivatka pida oma-aloitteisuudesta kohtaamisten synnyttamiseksi.

Mutta olen paattanyt pysya hiljaa. Olla sanomatta mitaan ja ajatellut, etta aika nayttaa mita tulee vastaan.

Hiljaa mielessani kuitenkin toivoen rakkaan kotimaani, edes pikku hiljaa muuttuvan siita Pohjoismaiden junttilasta hieman globaalimmaksi seka suvaitsevammaksi kansaksi, missa erilaisuus ei koeta riskina, vaan rikkautena.

Meilla on kaikki tekijat olla niita mukavia seka sosiaalisia-isantia, joina meidat matkaajina maailmalla tunnetaan. Meilla on kielitaitoa puhua (toisin kuin espanjalaisilla), jos vain uskaltaisimme sita kayttaa. Meilla on kaunis, monille muualta tuleville hyvinkin eksoottinen luonto, mista voimme olla ylpeita kuten norjalaiset omastaan. Ja meilla on mamani sanoin alla pinnan, "sydan kuin afrikkalaisella". Mukava, aito, ystavallinen seka lammin, kun emme vain antaisi Suomessa painostavan super individualismin seka yleisen alalkuloisuuden ottaa meista valtaa ja uuvuttaa ilmapiirimme.

Me suomalaiset teemme Suomesta Suomen, ja se on vain meista itsestamme kiinni, onko ennakkoluulottomuus, suvaitsevaisuus seka sosiaalisuus osa suomalaisuutta.

Minusta ei ehka tullut sita aamunsa croisantilla seka hillolla aloittavaa Pariisitarta. Minusta tuli Zanzibarilla elava mzungu, joka aloittaa aamunsa chapatilla ja banaanilla. Jonka sydan on aina suomalainen, mutta allekirjoittaa sen, etta pinnan alta, meista kaikista loytyy palanen afrikkalaisuutta, jos vain haluamme loytaa sen... Seka toivoo, etta tulevaisuudessa jokainen saa kutsua itseaan matkaajaksi, jos niin haluaa...

Millainen olisi sinun Suomesi?

-Miia-

Sosiaalinen hierarkia; johtaja, mies, lehma, mina?

Uudet tyokuvioni Zanzibarilla satuin saamaan (Afrikalle tyypillisesti) erityisen loogisten mutkien seka sattuman summien kautta.
Ensinnakin oma "haku paalla" ja sukeltaminen Tansanian tyomarkkinoille ei tapahtunut parhaimpaan mahdolliseen aikaan. Ensimmaiset kolme kuukautta vietimme reissaten milloin minnekin. Joulukuu - Arusha, Moshi, Rombo, tammikuu- Pemba- helmikuu- Leenan vierailu, maaliskuu- Malawi.
Maaliskuussa palattuamme kotiin, purettuamme laukut ja asetettuamme Zanzibarille oli jo low-season koputtelemassa ovea.

Saari, jonka paaelinkeino on turismi, on paaosin taloudelllisesti riippuvainen ulkopuolelta tulevista turistien rahoista. Kun low-season on paalla, saarella itketaan. Raha ei virtaa eika sita ole. Monet hotellit seka ravintolat sulkevat muutamaksi kuukaudeksi ovensa, putiikit ovat tyhjillaan ja turistivirtojen sijasta ainoastaan sade rummuttaa ikkunoita ja ovia. Niimpa suurimmasta osasta paikkoihin, joihin hain, tarjottiin "ei-oota".
-Tule sitten kesa- heinakuussa kyselemaan kun high season on taas aluillaan.
-Mutta kun mina tarvisin niita toita _NYT_!!!

Ensimmaisen kolmen reissukuukauteni aikana, olin satunnaisesti heitellyt eri paikkoihin tyohakemuksia seka kyselyita liikunnanohjaajan paikoista mm. Zanzibar International School, Paje -Kite Surfing, mutta vastaukseksi tuli, ettei heilla valitettavasti ole talla hetkella resursseja palkata ketaan.
Kun kavi selvaksi, ettei liikunnanohjaajan hommia saarelta loytyisi, muita kuin satunnaisia tunteja pidettavana hotelleilla (mika ei valitettavasti kuitekaan viela tuo leipaa poytaan), seuraavaksi lahimpana ammattiani ja patevyyttani hain toihin kylpyloihin. Hyvinvointia, asiakaspalvelua, hierontoja seka mahdollisia joogatunteja kuullosti jo silta, etta sita voisi ihan mielellaan puurtaa paivittain elantonsa eteen.
Sain paikan Cinnamon Spa:sta Stone Townista.

Ensimmaisena tyopaivana paikan johtaja kuitenkin ilmoitti minulle, etta hanen miehensa haluaa tavata minut. Selvisikin, etta Cinnamon Spa ei ollut ainut yritys, jonka Jefferjin perhe Zanzibarilla omistivat vaan, etta heidan yrityksiaan ovat mm. Zanzibar Gallery -gift shop, Book Cafe - kirjakauppa/kahvila, Jafferji house & spa - 5 tahden boutique-hotelli Stone Townin sydamessa, Lemon Grass -thai restaurant, Cafe Miwa, Gallery Tours & Safari seka ZG-Design- markkinointi seka kirjakustantamo. (Nain perusteellisesti siis minakin olin ottanut etukateen selvaa uudesta tyoantajastani... heheh).

Mies kertoi, etta ZG-Design on julkaisemassa kirjaa, tana vuonna 50-vuotis juhlaansa viettavasta Unionista Tanganyikan ja Zanzibarin valilla. " Photographic Journey - 50 Years of the United Republic of Tanzania"- kirja on tarkoitettu nk. kahvipoytakirjaksi ja kertoo paaasiallisesti kuvin Unionin historian, kolonismin lopusta 1964 aina tahan paivaan saakka. Kirjan loppussa on "Pride of Tanzania"-osio, johon haetaan osallisiksi Tansanian parhaimpia ja nimekkaimpia yrityksia (markkinoimaan itseaan seka samalla tukevat kirjan kustannuksia). Tiimiin tarvittiin tyyppi, joka matkustaisi Zanzibar- Dar Es Salaam valia ja yrittaisi saada nama Tansanian parhaat yritykset 50-vuotis kirjaan mukaan.
Nain minut siis palkattiin toihin ZG-Designille.
Markkinointialan koulutusta ei sen kummemmin kyselty, ainut kysymys, liittyen patevyyteeni oli "Tuntuuko, etta voisit handlata homman?".
Mottona kun on, etta "tartu aina haastesiin", niin minahan suostuin.
Ja itseasiassa eihan nama markkinointihommat nyt olekaan niin erilaista kuin liikunnanohjaajan arki. Samalla lailla pitaa pystya laittamaan itsensa likoon, esiintymaan ja edustamaan itseaan ja yritystaan, kertomaan selkeasti mista hommassa on kyse (pilkkomaan puhe osiin) ja viela hoitaa homma himaan alusta-loppuun saakka varmasti ja vakuuttavasti. Eli onhan mulla koulutus tahan!

Sukeltaminen Tansanian tyo - seka "business-maailmaan" on taas nayttanyt uuden ulottuvuutensa taman maan jarjestelmasta, asenne -ja arvokasityksista seka sosiaalisesta hierarkiasta.

ZG-Design tyotiimi on nuorehkoa. Tyotiimiin kuuluu graaffiset suunnittelijat seka markkinoijat. Tyohenki on hyva ja kaikki auttavat toisiaan.
Mutta sitten tyopaikalle tuli uudeksi markkinointipaallikoksi Mies.
Mies on hieman vanhempi kuin me muut. Mies pukeutuu toihin joka paiva pukuun. Isoilla kengillaan Mies astelee kuuluviin askelin huoneesta toiseen. Miehella on elintasomahaa. Mies vaittaa, etta han on opiskellut ja asunut 7 vuotta Briteissa, mutta hanen englantinsa on siihen nahden erittain heikkoa. Mies tahtoisi hoitaa kaiken, muttei ota neuvoja vastaan eika paremmin myoskaan kysykaan niita. Kun Mies tekee virheen han syyttaa muita. Erityisesti alussa Miesta vaivasi, etta hanen kaksi markkinointikolleegaansa ovat naisia. Mies haluaa olla pomo, ja kun me naiset kerromme hanelle, ettei hanen asemansa yrityksessa ole olla meidan esimies han nauraa paskaisesti. Mies on sanonut suoraan, ettei voi ottaa vakavissaan neuvoja ja ohjeita meilta naisilta, koska katsoo meidan olevan kuin tyttariaan.

Mies on nayttanyt minulle osuvan esimerkin siita, kuinka vahvasti naisten ja miesten valinen tasa-arvo on pielessa ja miten perinteikkaat roolijakaumat maarittelevat minne kukakin kuuluu. Naisten katsotaan kuuluvan tyopaikan sijasta kotiin, lieden aarelle hoyrimaan, kuin toimistoon, paatoksia tekemaan.

Tansanialaisessa yhteiskunnassa, ihmisten kayttaytymis - seka ajattelumallien taustalla huomaa vahvasti vaikuttavan sosiaalisen hierarkian mallit.

Sosiaalisen hierarkian voidaan maaritella olevan ajatus siita, etta ylempia tasoja pitaa kunnioittaa. Viela hieman pidemmalle vietyna tama ajatus muuttuu muotoon, jossa ylempi taso on yksinkertaisesti "parempi" kuin alempi taso.

Ei tarvitse olla sen kummempi sosiologi, jotta huomaa naiden valtasuhteiden seka sosiaalisen asemien lasnaolon seka naiden luomat rajat seka rajojen sisailla pelailun ja rajojen testaamista, ihmisten jokapaivaisessa kanssakaymisessa afrikkalaisessa elamassa.
Naisten toiden ja miesten toiden valille tehdaan selkea ero ja roolijakauma, joiden rajoja harvoin nakee ylitettavan tai rikottavan.
Naisen asema on selkeasti heikompi kuin miehen monessakin suhteessa. Naisen velvollisuuksiin katsotaan kuuluvan perheesta seka kodista huolehtiminen. Aikaa kodin ulkopuolisille toille ja oman tienestin hankkimiselle ei jaa, joka tekee naiset taysin taloudellisesti riippuvaisiksi miehistaan. Useimmiten myos pojat ovat etulyonti-asemassa koulutuksen suhteen, silla tyttojen pitaa jaada poikia useammin kotiin avuksi.

Sosiaalinen hierarkia ei kuitenkaan pade vain miesten ja naisten valisiin suhteisiin, silla hierarkia on vahvasti lasna myos sukupolvien valisissa suhteissa. Vanhempaa ihmista kunnioitetaan nakyvasti huomioonottavalla kaytoksella.
Nama kaksi sosiaalisen hierarkian vastakkainasetelmaa nakyvat katukuvassa, kaupassa, bussissa, kotona, toissa, kaikkialla.

Tyoskentely aikaisemmin tansanialais-suomalaisessa kansalaisyhdistyksessa ei viela nayttanyt hierarkian lasnaolon kasvoja paivittaisessa tyoelemassa. Sport Development Aidin toimiston tyotavat olivatkin loytaneet muotonsa ja vuosien varrella muovautuneet jotain valilla -afrikkalainen/suomalainen. Mutta nyt astuttuani sisaan afrikkalaiseen 'business'-maailmaan, huomaan eri sosiaalisisten hierarkioiden olevan lasna kaikkialla.

Sosiaalinen hierarkia ei kuitenkaan aina ole paha juttu. Sosiaalisen hierarkian mudoista pidan vastakkain astelmasta vanhojen seka nuorten valilla.
Pidan siita, miten taalla kunnioitetaan vahempia ihmisia. Ihmisen ei tarvitse siis olla VANHA saadakseen kunnioitusta, vaan aina nuorempi ihminen osoittaa kunnioitusta itseaan vanhempaa ihmista kohtaa. Lapset antavat paikkansa itseaan vanhemmille bussissa, oli ika mika hyvansa. Vanhempia ihmisia tervehditaan aina kunniotusta osoittavalla tervehdyksella "Shikamoo", johon vanhempi henkilo vastaa "Marahaba". Vanhusten kantamukset kannetaan kysymatta ja yksinkertaisesti huomiota osoitetaan. Niin myos lapset vanhemmilleen.

Ennen reissua kavin moikkaamassa mummoani Pohjanmaalla. Mumma kertoi minulle tarinan 15-vuotiaasta Miiasta.
Joka syksy muinoin menimme perunannostoon Pohjanmaalle. Tana 15-vuotis syksyna en ollut kuitenkaan halunnut tulla millaan mukaan. Minut oli "pakotettu" ja mielenosoituksena kun muut lahtivat aamulla pellolle perunoita nostamaan (mukaanlukien myos 7-vuotiaat pikkuveljet ja 10-vuotias pikkusiskoni), jai tama teini peiton alle nukkumaan.
Siihen saakka, jolloin mummani oli todennut, etta "tammoinen peli ei vetele" ja tuli nostamaan teinin ylos ja toihin, muiden mukaan.
Kylla havetti kuunnella.
Itse en tietysti tata kyseista tapausta edes muistanut, mutta olisi varmaan tehnyt hyvaa lahettaa jo tuolloin teini-Miia Afrikkaan hieman oppimaan vanhempiensa kunnioittamista.
Parempi kuitenkin myohaan kun ei milloinkaan, vain miten se meni...

Mita tulee naisten ja miesten valiseen sosiaaliseen hierarkiaan, oman lisayksensa Zanzibarilla tuo viela enemmisto vaeston vahva Islamin usko.

Koraani sanoo seuraavaa naisten ja miesten valisesta tasa-arvosta: "Sukupuolten valilla ei ole minkaanlaista erottelua. Islam saa ihmisen ymmartamaan, etta naisten ja miesten potentiaaliset kyvyt omilla aloillaan eli heidan velvollisuutensa ovat yhtatarkeat vaikka eivat samanlaiset. Miesten ja naisten roolit taydentavat toisiaan."

Nain siis koraani maarittelee tasa-arvon miesten ja naisten kesken. Miehet ja naiset ovat samanarvoisia, mutta Islam tekee eron siina, mita tulee heidan erityisiin tehtaviinsa elamassa. Ja nain me paasemme asian seka "ongelman" ytimeen...

"Seurauksena tasta perustavanlaatuisesta erosta heidan tehtavissaan ja paamaarassaan, voimme havaita miehen ja naisen kehittyneen niin erilaisiksi seka mieleltaan etta ruumiiltaan, etta kumpikin on varustettu silla, mista hanelle on eniten hyotya kummankin ensisijaisten tehtavien suorittamisessa. Nainen on enemmalti emotionaalinen (sopii aitiydelle). Mies ei tarvitse emotionaalista luonnetta elamantehtavissaan, senpa takia mies on rakennetty alylliseksi."

Nain siis Islamissa ja paaasiassa Zanzibarilla lapsia kasvatetaan seka opetetaan.
Ei siis miesten ja naisten valiseen eri tasa-arvoisuuteen, mutta eri elamantehtaviin miesten ja naisten valilla. 

Tyttoja puetaan pienesta saakka prinsessa mekkoihin ja opetetaan tarkeita naisen "emotionaaliselle luonteelle" sopivia seka naisen "elamantehtavaan" kuuluvia taitoja, kuten kodista huolehtimista, kokkailua, lasten hoitoa etc.

Pojat ovat nuoresta saakka miesten kanssa toissa. Auttavat kaupalla, lahtevat isan mukaan metsalle, kalaan, rakennuksille. Oppivat tyon puurtamisen taidon, joka sopii miesten tyypilliselle "alykkaalle-luonnolle" seka tietavat velvollisuutensa myohemmin, perheen elannon takaajina.

Sukupuolineutraalikasvatus.... Hmm. Mika se on?
Ei ihan polttele tuo puheenaihe taalla kahvipoytakeskusteluissa...

Suomalaiselle, perustason feministille (niinkuin vaitan kaikkien suomalaisten naisten olevan) tama kaikki "naisen elamantehtava ja emotionaalinen luonne vs. miehen elamantehtava ja alyllinen luonne" tietysti sarahtaa korvaan, vaikka ei ole niinkaan pitka aika kun Suomessakin viela vallitsi vahvasti nama perinteikkaat roolijakaumat.

Valilla ison kuilun tekeminen miesten ja naisten valille ottaa rankastikin paahan ja yksi haaste Zanzibarilla elaessa onkin vahva Islamin uskonto ja pahkaily omien asenteidensa seka periaatteidensa ilmaisussa, jotta pystyisi valttymaan kulttuurillisilta yhteentormayksilta, samalla kun punnitsee, etta mihin saakka on ok tuoda omaa nakokantaansa seka asenteitaan esiin.
Tama myos selittaa osiltaan sita, miksi naiden swahili (muslimi) -naisten kanssa on hankala paasta taysin samoille aaltopituuksille ja luoda sen syvempia kontakteja.
Meidat nyt yksinkertaisesti on kasvatettu aivan eri mallilla seka mentaliteetilla.

Ilokseni olen kuitenkin uudessa tyossani nahnyt myos paljon naisia johtavilla asemilla.
Nuoria fiksuja naisia, joilla on vahvat visiot seka selkeat paamaarat.
Ehka siis pikkuhiljaa aletaan siirtymaan taallakin pois miesdominoivasta yhteiskunnasta, kun uusi, tasa-arvon tiedostava ja sita ajava naissukupolvi on nousemassa johtopaikoille seka maan hallitukseen.
Mutta sen voin sanoa varmasti, etta viela pitkaan, business-maailmassa kahlailu naisille, ei tassa maassa ole tehty helpoksi...

Loppuhuipennukseksi, tapaus taalta aamulta. Heraan huomatakseni, etta olen nukkunut pommiin.
6 minuutissa aamupesut, vaatteet paalle, talosta ulos.
Taloltamme on noin reilun kilometrin matka tielle. Juoksu jalkaa polkua pitkin, jotta kerkean bussiin.
Kunnes matkan pysayttaa helvetin isokokoinen LEHMA ja lehman tissista juova vasikka.

- Hush, sanon mina ja yritan huitoa lehmaa tieltani pois useaan otteeseen.
-MUUUUUUUUU, kajauttaa lehma aanekkaasti ja katsoo minua totisena, kaantaen samalla paataan niin, etta naan sen isojen sarvien osoittavan minua uhkaavasti.

Hip hei, ei muuta vaihtoehtoa kuin sukeltaa tiheaan pusikkoon ja kahlata sielta lapi, kiertaakseni lehman ja vasikan ja paastakseni takasin polulle.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ennatin kisajuoksuni, puskasukeltelujeni  ja lehmaepisodin jalkeen tielle, juuri niin etta jahtaamani bussi oli jo melkein viuhahtamassa ohi. Loppu spurtti bussin vieressa juosten ja armotonta huutamista ja kaden heiluttelua ja bussi pysahtyi, otti kyytiinsa ja mina ehdin toihin ajoissa...

Mika sitten oli minun ja lehman sosiaalinen hierarkia? Niin.... Sita minakin mietin...

Hetkinen ei hektinen

Sadekausi on tullut pian paatokseen. Sateiden vaistyessa, ilma on viilentynyt kovastikin verrattuna helmi - maaliskuuhun, aikaa ennen sateiden alkua. Seuraavaa ajanjaksoa, kesa, - heina, -elokuuta voidaankin kutsua Zanzibarin talveksi.
Ilmasto on taas kuiva, paivalla tavalliseen tapaan lammin niin, etta tanne tulevat lomailijat kylla saavat kaipaamansa brunan hipiaansa, mutta aamuisin ja iltaisin pitaa paalle vetaa jo pitkahihaista lammikkeeksi, jotta tarkenee.

Tama vuodenaika on ilmastoltaan varmastikin nk. mzungu ystavallisinta aikaa. Etenkin mzunguille, jotka olemme kotoisin kylmasta pohjolasta, jossa suurimman osan vuodesta ollaan totuttu karvistelemaan kylmassa kuin hikoilemaan helteessa. Lampotilan voidaankin sanovan olevan nyt kuin Suomen kesan (20-35 asteen hujakoilla), mutta pimean tultua on selkeasti kylmempi kuin meidan Suomen suvessa. Ja kylman ilman hiipiessa tanne on minuunkin hiipinyt koti-ikavaksi kutsuttu tunne.

Koti-ikava on siita hassunmoinen tunne, etta jollain tasolla se on aina lasna, mutta sen voimakkuus vaihtelee. Talla reissulla olen kokenut ensimaista kertaa ihan erilaista koti-ikavaa. Sellaista orastavaa koti-ikavaa. Sellaista sydamen pohjaa kalvavaa koti-ikavaa. Sellaista koti-ikavaa, etta sen tietaa ajavan kotiin jossain kohtaa. Mutta sellaista koti-ikavaa kuitenkin, etta se on viela kompensoitavissa niilla positiivisilla tunteilla, joita koen paivittain elaessani elamaa taalla. Koti-ikava ja ne positiiviset tunteet elamaa taalla kohtaan, joita tunnen, kutsutaan niita nyt sitten vaikka tyytyvaisyydeksi, kulkevat erittain kasikadessa, mutta olen oppinut tarkean taidon, jolla saan pidettya orastavan koti-ikavan kurissa ja jota jostain syysta on taalla paljon helpompi toteuttaa kuin elaessa lansimaissa. Nimittain hetkessa elamisen taito ja taito nauttia juuri tasta hetkesta, "elamasta tassa ja nyt".
Voin muuten kertoa, etta sen oppimalla ja tajuamalla taman "hetkisyyden" (ei hektisyyden), olen ehka paassyt lahemmas sita mystista onnellisuuden lahdetta, mista nama etelaisen pallonpuoliskon ihmiset sita onnellista elamanasennettaan ammentavat, vaikka lansimaisella mittapuulla heilla ei ole juurikaan mitaan, mita me luokittelemme perustarpeiksi onnelliselle elamalle.

Missa me asumme on nk. puskaa. Poikaystavani rakentaa taloa harjanteen paalle, josta on ihana nakoala yli Mchegenin metsan ja horisontin paassa kimmeletaa Intian valtameri. Pihallamme meilla on yksi iso baobab-puu, johon on suunnitteilla rakentaa iso asuttava puumaja. Ja harjanteelta laskeuduttua vain noin kilometrin paassa kodistamme, sijaitsee mystiset koralliluolat, joihin turisteilta paasymaksu on n. 5 - 10 dollaria, mutta jonne paasee meidan takametsan kautta sniikkailtua ilmaiseksi. Lisaksi maallamme kasvaa banaani, - mango, -appelsiini, -papaija, - guava seka limepuita, joista saamme haettua tuoreet hedelmat paivittain. Kutsunkin kotiamme hedelmataivaaksi. Jo pikkutyttona haaveiltu haave, kasvattaa parvekkeella rypale - seka appelsiinipuita, kun viela uskoin Suomenkin kesan ja auringon olevan niin voimakas, etta mustikat voivat muuttua kesaisin rypaleiksi seka omenat appelsiineiksi, on nyt kaynyt toteen.

Harjanteen paalle ei ole eksynyt viela muita, joten se tarkoittaa, etta saamme olla kukkulan kuninkaina toistaisesti viela aivan keskenamme. Laania siis on mielin maarin, mista nauttia itseksemme. Ja positiivisiin asioihin puskassa elamiseen kuuluukin esim. iltapesut. Juoksevaa vetta kun ei ole, peseytyminen hoituu vanhan aikaisesti vetta saavista suoraan paalle kaatamalla. Paivalla aurinko on lammittanyt veden viela hieman kadenlampoista lampimammaksi, joten suihkua ottaessa, se tuntuu hieman viileassa ilmassa mukavan lampoiselta iholla (kuin menisi vesisateella uimaan- tyyppinen). Illan pimentyessa taivaalla loistavat miljoonat tahdet, jotka nakyvat niin selkeasti valojen puuttuessa lahistolta, etta voit nahda sen nk. milkwayn kulkevan lapi taivaan.
Ja koska mailla eika halmeilla ei asu muita, niin pikku perversilta kuin se kuullostaakin, se vapauden tunne kun voi alasti ottaa suihkua omalla pihalla, keskella "viidakkoa", tahtitaivaan alla, eika tarvitse yhtaan valittaa tai pelata etta joku nakisi.

Paikastamme on hyvat edellytykset tulla joku paiva ihana, "salainen" pakopaikka, pois lansimaiden kiireellista vilinaa seka todellisuutta, rauhoittumispaikka ja paikka palata takaisin perusasioiden aarelle. Todellinen stressin poistokeskus, minne me ja ystavamme, oikeastaan kuka tahansa, voi menna, kun tuntee tarvetta "paeta paratiisiin".
 Mutta viela rahan puuttuessa rakentaa sen suurempaa hyvinvointikeskusta taikka edes sita unelmien puutaloa siihen baobab-puuhun, elamme me keskeneraisessa talontekeleessa, joka rakentuu tansanialaisittain "pole pole", hitaasti hyva tulee.
Talossa on  valmiina jo kaksi huonetta, mutta niin vessa kuin esim keittiokin viela puuttuvat. Onneksi sita puskaa on ymparilla ja muut ihmiset kaukana, joten puska toimii viela toistaiseksi kirjaimellisesti ulkohuussina ja kokkaaminen tapahtuu ulkona avotulella.
Sahkoja ei ole ja ainut elektroninen laitteemme kotona on radio, joka tuo hieman eloa ja aanta puskaan, "viidakon" aanien lisaksi. Omasta lapparistani meni naytto rikki jo pari kuukautta tanne tuloni jalkeen, joten ennen iloa tuovat leffat ja sarjat, jota sai lapparilta katsoa, on nekin minulle muuttunut "lansimaiseksi ylellisyydeksi". (Sita lapparia ehka onkin eniten ikava, helpottaisi tata bloginkin paivittelya kun ei olisi riippuvainen hitaastikayvasta poytakoneesta tyopaikalla). Onneksi kuitenkin alypuhelin ja puhelimen netti toimii meidankin puskassamme kuin haka, joten edes jotain lansimaalaista luksusta saan viela yllapidettya bush baby- arjessani.

Mutta suoraa pajun koytta ja ihan taytta p*skapuhettahan mina teille syottaisin, jos sanoisin, etten muka ikavoisi niita suomi- elamaan kuuluvia perusasioita ja helppoutta kuten kunnon asuntoa sahkoineen, juoksevaa vetta, pyykinpesukonetta (!!!), televisiota, lamminta ja kotoista sohvaa, oman kodin sisustamista jne. Naita asioita ikavoin viikoittain. Joinain viikkoina/paivina enemman toisinaan taas vahemman. Erityisen paljon, olen kuitenkin ikavoinyt naita asioita kuluneella sadekaudella, jolloin katto vuosi ja heraat yolla siihen, etta saat vesipisaroita paallesi (onneksi nyt kuitenkin katto on fiksattu ja kestaa kovimmatkin rankkasateet) tai kun menneella viikolla sain pitkasta aikaa kovempaakin kovemman kuumetaudin, joka osottautui Dengue kuumeeksi, joka pahimmillaan saattaa olla tappava, mutta talla kertaa onneksi pysyi lievana vain oireillen kovana kuumeena seka hitvittavana lihassarkyna.
Kipeana olisin antanut mita vain tosin, jos olisin paassyt pitamaan sairastupaa kotiin Suomeen. Keittaen iisisti sahkoliedella kuumat mustaherukka-vitamiinipommi-mehut ja kapertyen viltteihin sohvan nurkkaan ja katsoen maratoonina leffoja. (Voi niita aikoja kun sairastaminen olikin niin yksinkertaista ja taudit olivat malarian ja dengue kuumeen sijasta perussimppeli influenssa tai poskiontelon tulehdus.) Ei huolta kuitenkaan! Poikaystavani O piti minusta sairastellessani parempaa viela parempaakin huolta ja nyt ollaan taas kaikissa sielun ja ruumiin voimissa!

Kun koti-ikava ja puskav*tutus alkaa kaymaan liian suureksi, on juuri tuo hetkeen palaamisen ja siita nauttimisen taito, ainut tapa jolla negatiiviset tunteet saa pidettya kurissa niin, ettei sita paluulippua takaisin Suomeen, kay heti akkipikaisuuksiltaan buukkaamassa. Kuinka sita sitten pystyy pitaytymaan siina "hetkessa" ja loytamaan ne positiiviset puolet on mm se, etta tiedan taman olevan ohimeneva ajanjakso elamassani ja siita johtuen, myoskin erittain ainutlaatuinen ajanjakso.
Puskaelamaa "viidakossa", jollon paasen kokemaan ja elamaan aivan erilaista elamaa kuin mihin olen tottunut ja tiedan, etta tama on kokemuksena erittain kasvattava. Kaikki nuo omasta maasta saadut hedelmat, iltapesut tahtitaivaan alla, yhdessaolo ja toisen seurasta nauttiminen ilman, etta siihen tarvittaisiin kauheasti jonkin nakoista teknistaharvelia ajankuluksi, jotta sen pystyisi tekemaan. Ihanteellinen unirytmi tallaiselle kukkujalle kuin mina yleensa olen, kun pimean tultua ei ole muuta tekemista klo. 10 nukkumaan meno ja aamuisin automaattinen (!) heraaminen auringon noustessa. Auringon laskut ja nousut ja taysikuun valon voimakkuuden ihmetteleminen aina kerran kuussa, pimean tultua ovat asioita, joita saan kokea ainoastaan taalla.

Tiedan, etta naita asioita tulen kaipaamaan taas Suomessa. Nama ovat niita ainutlaatuisia asioita, jotka tekevat "hetkista" mukavia ja nautittavia, jos niista vain osaa napata kiinni. Jos en osaa nyt naista asioista nauttia, niissa hetkissa, en niita myoskaan tule saamaan takaisin ja elaminen taalla, tavalla jolla nyt elamme, kavisi liian tuskalliseksi.

Myoskin reaaliteettien hakeminen ei ole hankalaa. Mina tiedan, etta elama tassa muodossa on elamaa vain - tassa ja nyt. Suomeen palatessa saan takaisin kaiken "lansimaisen luxeryn" ja jos tanne tulevaisuudessa taas takaisin muutamme niin talon rakennus on edennyt jo siihen vaiheeseen, etta ainakin on jo juokseva vesi ja sahko seka luultavasti muutoinkin kunnollinen, asuttava talo.
Mutta meidan naapurimme Kiwengwan kylassa, heidan elama siita tuskin koskaan miksikaan muuttuu. Kun ei ole koulutusta, ei ole mahdollisuutta parempi palkkaiseen tyohon, kun ei ole rahaa, ei ole varaa koulutukseen. Oravanpyora on selva ja koyhyyden jatkumoa on vaikea katkaista, joka kiertaa perheissa ja suvuissa tai muuttaa elemaa, jota ihmiset Afrikan kylissa elavat.
Mina otan puskaelaman taytena seikkailuna, oman elamani "survivors"- ohjelmana. Naille ihmisille elama tallaisena on kuitenkin totisinta totta, joka tuskin koskaan tulee muuttumaan. Se meidan naapuri mama Fatuma ja kaikki hanen 4 lastansa tulevat kasvamaan isoiksi, siita pienesta bandasta, joka heilla siita heinasta ja mudasta on rakennettu. Mies lahtee paivittain pusikkoon hakemaan eraan tietyn puun oksia, jotka ovat erityisen hyvia polttopuiksi, silla ne palavat tuntikausia, ja naita myy sitten kylalla polttopuina, joista paivan paatteena on saanut raavittua kasaan ehka 10 000 shillingia, joka euroina on 5 euroa. Tasta pitaisi yrittaa saada tarjotuksi ruoka 6 henkiselle perheelle. Joka kylla tuo paivallisen poytaan tuona  paivana, mutta tilanne on taas sama huomenna. Paivittain se sama paine, mista saada rahaa ruokaan perheelle saatika lapsien koulun kayntiin...

Muistan kuinka ensimmaisen kerran vuonna 2010, vapaaehtoisjaksoni paatyttya olin saapunut Zanzibarille, Kendwan rannalle ja ihmettelin kuinka voi edes olla olemassa niin kaunista rantaa, missa veden vari on allistyttavan turkoosia ja hiekka niin hienoa, etta se on aivan maidon valkoista. Ihailin nakymaa ja tokaisin paikalliselle , johon olin tutustunut " U are so lucky to live in and born in such a paradise". Johon paikallinen ystavani vastasi sanoin, jotka ymmarran nykyaan paremmin kuin koskaaan ennen. " This is paradise for you but not for us".

Sita se todellakin on. Zanzibar, tama pieni paratiisi saari. Saari, jossa voin povata olevan mailman kauneimmat rannat. Tanne me mzungut saamme tulla viettamaan paratiisilomaamme, pakoon lansimaista kiiretta ja todellisuutta. Sellaista paikkaahan minakin unelmoin joku paiva kodistamme saavan ja sellainen paikka tama tietyssa mielessa minulle jo on...
Mutta paikallisille, elama paratiisisaarella on kaukana paratiisista ja koyhyys on syvalla tassa yhteiskunnassa. Joka monesti jaakin kaiken niiden 5 tahden hotellien mainoskuvien hekuman alle.
Tahan asiaan palaan viela uudelleen toisen blogitekstin yhteydessa, silla tasta aiheesta kun aloittaa, siita voisi jatkaa vaikka milla mitalla.
Mutta totuus on, etta vaikka elama on helvetin paljon hankalampaa taalla kuin meilla lansimaissa niin henkisen hyvinvoinnin puoli nayttaa silti olevan heilla paremmassa kondiksessa kuin meilla.

Miksi? Havainnointini mukaan, ihmiset osaavat paremmin loytaa positiiviset puolet hetkista. Nauraa sydamensa kyllyydesta (aikuisetkin) jollekin aivan pienelle asialle, loytaa aikaa aina kuulumisten vaihtamiselle vastaan tulevan kanssa, tarjota ruokaa, seuraa, mita vain oikeastaan vieraille, siita omasta vahasta ja luukuttaa bongo flavaa, reggaeta, musiikkia aamusta aina iltaan ja tanssia ja laulaa keskella tietakin kavellessa itsekseen, jos silta tuntuu.

Nousee kysymys? Onko heilla sitten muita vaihtoehtoja, ettei elama kavisi liian raskaaksi?

Ehka ei. Jos ei sita naista asioista osaisi repia iloa irti niin ehka sita voisi alkaa v*tuttamaan niin, etta itsemurhatilastot olisivat taalla samaa luokkaa kuin meilla Suomessa. Lisaksi jos tanne lisattaisiin se 30 miinusastetta niin meininki varmasti olisi eri. Mutta kun katse ei ole liiaksi koko ajan kohti tulevaisuutta ja focus siina, mita meilla ei ole, tuo meidat takaisin perusasioiden aarelle ja tien sydameemme ja sita kautta onnellisuuteen.

Mainitsin alussa, etta koti-ikava, jota olen talla kertaa kokenut on ollut erilaista kuin aikaisemmin. Tiedan taysin, mitka ovat syyt sille taustalla.
Yksi syy sille on tama, jo erittain paikalliseksi afrikkalaiseksi elamantyyliksi kutsuttava elama, jota taalla elamme. Mutta suurin syy kaikista, se "kuningassyy" on ikava kaikkia rakkaita kohtaan Suomessa.
On ollut yllattavaa huomata kuinka ystavien saaminen onkin ollut odotettua hankalampaa taalla. Kavereita loytyisi vaikka joka kadunkulmasta, silla jokaikinen kadunmies on kylla ystavallinen seka tuttavallinen, jos niikseen tulee, mutta todellisia sydanystavia tai ystavia viettaa aikaa ei poikaystavani lisaksi ole. Paikalliset ystavat ovat ihania, mutta lopunperin on erittain hankalaa saada luotua heihin sen syvempi kontakti kuin mita ystavyydelta odotan ja haluan. Muihin lankkareihin en ole oikeastaan tutustunut, silla suurin osa tulee vain lomalle ja viipyy taalla sen maaran x- viikkoa ja muut "maahanmuuttajat" oleskelevat Stone Townissa.

Mutta koska Zanzibarin talvi ei kuitenkaan ole niin kova, etta vanhan sananlaskun mukaan voisi sanoa "roudan ajavan porsaan kotiin", niin voinkin sanoa, etta sen roudan sijasta, mika sinne kotiin ajaa, onkin ystavat seka perhe, jotka ovatkin huippua huipunpia siella koto-Suomessa ja taalla ollessa ammenankin voimaa niista yhteisista HETKISTA, joita lammolla muistelen teidan kanssa viettaneeni.

Maya Angeloun sanoin "I have learned that people will forget what you said, people will forget what you did, but people will never forget how you made them feel."
Tama toimii molempiin suuntiin. Ystavat seka perhe, "the way you make me feel, brings me always back home". Tansania (Afrikka) se mystinen tunne ja ilo, joka taalla ollessani, saa minut rakastamaan maailmaa ja elamaa  -tassa ja nyt, "brings me always back here" <3.

Tama teksti on omistettu kaikille rakkaille kotona. Elakaa tama kesa, juhannus, tuleva syksy ja talvikin -tassa hetkessa. Paastakaa irti turhasta. Laula ja tanssi, kun silta tuntuu. Mene vesisateella uimaan. Tunne ilman viileys, mutta veden lampoisyys. Naura sydamesi pohjasta. Ela ja nauti. Ela - tassa ja nyt.

And that is how you can make the most of it <3...

Kulttuurimatkalla

Itsensa ulkopain tarkastelu on aina haasteellista.Tiedamme silti, etta se on usein ainut tapa ottaa uutta nakokantaa asioihin.

Kuplasta pois astuminen ja oman itsensa seka elinymparistonsa tarkastelu kuin vieraan silmin, vaatii aina jonkun ravistelevan tekijan, etta ihminen on ylipaataan kyvykas tekemaan sen.
Se saattaa olla elamassa tapahtunut kriisi, joka pistaa tutun ja turvallisen elaman hyrskyn myrskyn tai se saattaa olla kaikessa yksinkertaisuudessaan matkustaminen.
Matkustaminen kirjaimellisesti pois tuosta oman mukavan, tutun elaman comfort zonesta ja haastaa itseaan yli omien rajojen.

Joka tapauksessa, kuplasta pois astuminen on aina kasvattava kokemus, joka saa meidat nakemaan ymparoivan maailmamme hieman uudessa valossa.

Kuinka helposti me tulemme sokeiksi monille itseamme ymparoiville asioille. Hyvana esimerkkina on HS:n Nyt-liitteessa lauantaina 3.5 ( halleluja, verkkolehdet!) julkaistu teksti Jehovan Todistajista, jotka viimeiseen saakka uskovat omaan asiaansa, seka neuvovat viela sulkemaan korvansa ja silmansa muulta ymparoivalta maailmalta seka muilta totuuksilta. Uskoisin, etta moni meista "maallisista", kuten he meita uskontokuntaan kuulumattomia kutsuvat, varmasti lukivat tekstia hammennyksen seka epauskon vallassa. Kuka voi ensialkuun a) uskoa moiseen totuuteen seka b) kuinka vaikuttavasti he ovat tyonsa tehneet, etta yhteiso ja usko heidan asiaansa on muodostunut niin vahvaksi, etta se ajaa jopa kaikista lahimpien perhesuhteiden edelle. Jopa niin radikaalilla tavalla, etta kerran erotettuun tai omasta halusta eronneeseen henkiloon, ei saa pitaa mitaan yhteyksia, vaikka kyseessa olisi oma poika. Ja kuulaasti oppikirjan seka uskonlahkon vanhimpien kaskysta, he tata noudattavat.

Toki Jehovan Todistajat omana ryhmanaan ovat erittain aaripaan esimerkki, kuinka ihmiset voivat olla niin vahvasti imettyna yhteison seka kayttaytymismallien sisalle, ettei sielta ole edes mahdollisuutta nahda tai ajatella laatikon ulkopuolelle. Mutta samanlaista kapeakatseisuutta seka "pienen piirin pyorimista" on havaittavissa kansakuntien, kaupunkien, kylien sisalla, joista ihmiset eivat ole koskaan irtautuneet. Maailmaa ei ole nahty ja maailmankatsomus on luotu paikallisen kylan Siwan ja K-marketin valiin, seka sen valilla pyoriviin ihmisiin.

Me emme tieda mihin maailma vie meidat, mutta on hyva valilla kiskaista itsensa irti siita, jo kuopalle kuluneesta kotisohvasta ja lahtea sinne missa nk. kotiruoka ei enaa tuoksu.

Se ei ole ainoastaan hyvaksi, se on myos terveellista.

Matkaan lahtemisen ei aina tarvitse tarkoittaa matkustamista pallon toiselta puolelta toiselle. Keskelle Afrikan savannia, pieneen savimajaan, jotta maailma avautuisi edessasi ja nakisit seka kohtaisit erilaisia ihmisia ja kayttaytymisen malleja. Reissaaminen jo Suomessa idasta etelaan, etelasta pohjoiseen, pohjoisesta lanteen, osoittaa kuinka varikas kansa me olemme jo vain Suomen sisalla. Miettiessani omia reittejani Suomessa, Keski-Suomen tyttona Pohjanmaan Kuortaneelle opiskelemaan ja siita myohemmin Helsinkiin toihin. Opetti, etta pohojanmaalaiset erovat tietyissa asioissa keskisuomalaisista ja aidot stadilaiset nyt olivatkin asia erikseen.

Minne kotiruoka ei enaa tuoksu, opettaa ihmisista seka heidan asenteistaan ja ajattelumalleistaan aina uutta. Samalla myos meista itsestamme.

Joskin haluamalla oppia uutta kulttuureista seka ihmisista ympari maailman, on lahdettava reissuun hieman pidemmalle kuin Savvoon tai Tampereelle. Pakata kerralla hieman isompi laukku mukaan ja kerata rohkeus lahtea ylittamaan Suomen rajat. Talloin asiat avautuvat viela kirkkaampina silmiesi edessa, kun kohtaat erilaisista kulttuureista seka taustoista tulevia ihmisia. Havannoit heidan kayttaytymis - seka ajatusmallejaan ja vertailet havannoimaasi omaan kayttaytymiseesi. Vertailessasi huomaat, kuinka paljon kayttaytymisemme lopun perin onkaan, kulttuuriin sidonnainen. Kulttuuriin johon olemme syntyneet ja missa olemme kasvaneet.

Voin vannoa useiden ahaa-elamyksien tulvivan virtana, kun emme enaa tiirailekaan maailmaa  tutun Suomi-kuplan sisalta, vaalean punaisten kakkuloiden lapi, nakokentta seka vastaanotto sensorit tukossa.

On ollut mielenkiintoista huomioida seka vertailla taalla asuessa tansanialaisen (swahilikulttuurin) seka suomalaisen kulttuurien eroja. Samalla kun opin joka paiva uusia asioita paikallisesta kulttuurista, opin myos uusia asioita omasta kulttuuristani. Ja herattavaa on ollut huomata KUINKA PALJON kayttaytymisemme, ajattelumme on sidoksissa kulttuuriin, johon olemme kasvaneet.

Kaytannon esimerkkeja:

Suomalaiset ovat tunnetusti varustettu huonolla itsetunnolla. Huonoon itsetuntoon loytyy paljon taustasyita kasvatuksesta. Esimerkkina. Lasta ei saa kehua liikaa, ettei tule ylimieliseksi. Lapsen tulee tietaa, ettei ole hyva tuoda itseaan liian paljon naytille. Ole hiljaa ja vaatimaton niin ihmiset pitavat sinusta. Onneksi nama "kultaiset nyrkkisaannot" ovat olleet jo muutaman sukupolven verran vaistymassa ja korvattu hieman terveemman itsetunnon tuovilla menetelmilla.
Siita huolimatta, nama ovat usein huomattavissa vaikuttavan edelleen vanhoina perisynteina, toimintaamme seka ajatteluumme.

Kuten kaikkialla maailmassa, koulumaailma seka lapset ovat aina raakoja. Monet saavat kouluainakaan elinikaisia traumoja koulukiusaamisesta. Koulukiusaajien haukuttua isopaaksi, horokorvaksi taikka laskiksi. Mita naita kaikkia nyt on.
Nama ovat asioita, joita kukaan ei halua kuulla ja ennenkaikkea, kenenkaan ei tarvitse naita asioita kuunnella.

Mutta ajatuksena; voisiko niiden satuttavuus ja traumoja aiheuttava vaikutus sittenkin olla kulttuuristamme kiinni? Kultuurista, mihin me olemme ehdollistuneet niin, etta naita sanomalla ja naita asioita kuulemalla ihmiset tietavat, etta nyt ei ollu hyva juttu ja tasta pitaa loukkaantua.
Voiko kulttuuriin sidonnaiset mallit, saadella jopa niinkin arkoja tunteita kuin loukaantumista ja oman tunnon arvoa? Onko nama tunteet peraisin kulttuurista vai meista itsestamme?

Mita jos meidan kulttuuriin kuuluisikin nk. lempea suorasukaisuus, jolloin isokorvaista kaveria, satutaan kutsumaan isokorvaksi silla, koska hanella on isot korvat. Simple fact as that.
Ilman, etta tarkoituksena olisi satuttaa ketaan tai saattaa naurun alaiseksi.
Mita jos ymparoiva ilmapiiri sallisisi sen, eika kukaan pitaisi sita millaan lailla paheksuttavana, saatika asiaakoskevat pitaisi kutsumanimea loukkaavana.
Olisimme jo lapsuudessamme oppineet siihen, etta asioista puhutaan niiden oikeilla nimilla, eika kenenkaan tarvitse loukkaantua, jos on syntynyt isopaiseksi ja sen takia kutsumanimesi on "paa".

Nain nimittain asiat ovat tansanialaisessa kulttuurissa.

Kaveri, joka on isompi, on yleiselta kutsumanimeltaan seka kavereiden kesken "ponge"= laski tai "bigi". Kaveri, jolla on iso paa on nimeltaan "kichwa"=paa ja kaveri, jolla on isot silmat on "macho"=silma.
Ja siita huolimatta nailla ihmisilla ei ole huonoa itsetuntoa!

Vaikka kadulla kavellessasi kuulisit vieraan ihmisen kutsuvan sinua "ponge","kichwa","macho" se ei ole loukkaus tai solvaus. Se on asia minka kanssa olet syntynyt ja mika tulee ihmisilla ensimmaisena meieleen ulkonaostasi. Tasta johtuen se on kutsumanimesi.
Se on nimesi, eika sita kukaan ota pahalla tai vastavuoroisesti sano tarkoituksenaan loukata.
Meidan kulttuurissamme, tama ei kuitenkaan tulisi kuuloonkaan ja jos sinua yleisesti kutsuttaisiin "pongeksi" luokitellaan se silloin kiusaamiseksi.

Mutta mita jos meidan egomme ei olisikaan saanut kolauksia noista pienista sanoista, kun ymparoiva kulttuurimme olisikin ehdollistanut meidat ottamaan sen vastaan taysin normaalina asiana, yhtena monista ominaisuuksistamme. Siina ei olisi vihaa, siina ei olisi epakunnioitusta, siina ei olisi sita kaikkea negatiivisuutta taustalla, mita silla on meidan kulttuurissamme.

Koska asioista puhutaan taalla niiden oikeilla nimilla, olen minakin saanut siita oman osani.
-Miia! You have started to become mia mbili! You are not mia moja anymore!.
"Mia moja" tarkoittaa swahiliksi 100 ja "mia mbili" tarkoittaa 200. Yleinen vitsi nimestani johtuen on, etta olen "Mia moja". Nyt kuitenkin painoa on ilmeisesti ihmisten puheista paatellen tullut hieman lisaa, ja saman tien olen "Mia mbili". Ja tasta kutsumanimesta on turha vetaa hernemaissipaprikoita nenaansa, silla silloin olisin vain naurettava, herkkahipiainen mzungu.

Toinen valittoman palautteen esimerkki:

Puhuessani swahilia paikalliset monesti toistavat kaikuna, juuri sanomani lauseen, suuren naurunremakan saattelemana. Tasta hammentyneena kysyn, sanoinko jotain vaarin. Ja edelleen naureskellen he vastaavat, etta " ei ei, oikein se meni!" ja taman jalkeen kysylevat kuinka kauan olen ollut taalla, missa olen opiskellut swahilia jne.

"Perkele! Jos se kerta meni oikein, niin mita siina sitten matkit ja naurat minulle?? Ainaskin yritin!" on ensireaktioni aina, jonka saan kuitenkin nieleskelemalla muutamaan otteeseen pidettya sisallani ja samassa tunnepuuskassani tajuan, etteivat he tarkoita tata millaan pahalla.
Egoni, ehdollistuneena kuitenkin suomalaisille normeille, on opettanut, etta meidan kulttuurissamme maahanmuuttajan yritykselle puhua paikallista kielta, hanelle ei pain naamaa naureta vaikka suusta tulisi mita.
Mutta erona onkin. Jos me tekisimme nain Suomessa, meilla se usein on taytta rasismia ja nauru tarkoitetaankin toista loukkaavaksi toimeksi.

Mutta kuten kaikilla, on myos nailla lepposilla etelan ihmisilla omat herkat kohtansa. Joihin koskemalla, pienesta saattaa tulla hetkessa suurta ja kerran riitauduttuessa, ollaankin sitten asioissa erittain ehdottomia.

Tapaus viime viikolta toista.

Tyosahkopostini ei toiminut ja menin kertomaan asiasta toimistomme ATK-vastaavalle. Samassa huoneessa hanen kanssaan oli myos pomomme, joka huoneeseen tultuani kyseli minulta kuulumisiani seka kuinka tyot sujuvat. Vastasin, etta hyvin, mutta toita hidastaa se, ettei tyosahkopostini ota vastaan viesteja ja samalla pyysin ATK-henkiloamme tulemaan katsomaan mika oli vikana, jahka olisi vapaa.

Myohemmin han tuli ja oli erittain tuohtunut. "Next time you can come straight to me before you go and tell to our bos. Now you made me to look bad and he thinks that I dont do my work probly!"
Olin aimistynyt ja yritin selittaa tyokaverilleni, etten missaan nimessa ollut tehnyt sita siina tarkoituksessa ja etta eihan sahkopostin toimimattomuus hanesta johdu ja siita, ettei han olisi hoitanut toitaan kunnolla.
Kuin olisi kuuroille korville puhunut ja koko menneen viikon olenkin saanut tuntea nahoissani hanen kylmakiskoisen kohtelunsa.

Lesson learned. Ilmeisesti hierarkia on taalla niin kova, etta oli case mika hyvansa, jos se vain sisaltaa sanan "ongelma", sita ei esiteta pomosi kuulevien korvien alla toiselle tyokaverillesi. Piste.

Toinen saman tyyppinen tapaus, tapahtui vapaaehtoisaikanamme vuonna 2010 Mtwarassa.
Olimme kaikkia vapaaehtoiset lopettelemassa toitamme ja tasta johtuen jarjestimme illanistujaiset laksarien hengessa, ensimmaisille lahteville. Mamani oli hoitanut afrikkalaisen ruokapuolen ja rakas vapaaehtoisystavani oli leiponut kanelipullia jalkiruoaksi. Paikalle olimme kutsuneet paikallisia ystaviamme seka tyokaverimme.
Ruokailun alkaessa paikallinen ystavamme kokosi lautaselleen pinon afrikan herkkuja ja saman lautasen syrjaan, otti han suomalaisen kanelipullan. Astettui paikalleen ja mausteriisin, chipsien seka salaatin seassa, haukkasi aina valista palasen pullasta.
Mehan tietysti koimme taman erittain hauskana ja tilannekoomisena asiana. Ystavani meni lautasen luo ja osoitti sormella puoliksi syotya pullaa, muiden soosien vieressa ja me kaikki nauroimme. Se ei ollut pahaa naurua, mutta se oli naurua sen tilannekomiikkansa vuoksi.
Tilannekomiikaksi paikallinen ystavamme ei kuitenkaan tilannetta kokenut vaan tunsi, etta ystavani tulemalla hanen lautaselleen ja tekemalla pullasta numeron, oli saattanut hanet naurunalaiseksi ja tata han ei tulisi antamaan anteeksi. Eika antanut.

Summa summarum. Jokaisessa kulttuurissa on omat ehdollistetut kipupisteet, mitka ovat rakennettu ihmisten sisalle niin, etta niihin koskemalla, oli tarkoituspera mika hyvansa, niista loukkaudutaan ja niiden kuuleminen satuttaa.

Samoja ihmisia me lopun perin olemme, mutta maailma ja kulttuurimme on muovannut meidan ajatteluamme seka asenteitamme erilaisiksi.

Ajattelun eli mielensisallon sanotaankin olevan "tietenkin menneisyyden eli kotikasvatuksen, kulttuurin, perhetausta ym. ehdollistama. Mielen toiminnan sisainen ydin rakentuu tietyista, mita voimallisinta samaistumista aiheuttavista, toistuvista ja sitkeista ajatuksista ja reaktiomalleista. Tama kokonaisuus on ego."

Suosittelenkin kaikkia astumaan edes hetkeksi siita tutusta ymparoivasta Suomi-kuplasta, johon me kaikki olemme ehdollistuneet.
Voin luvata sen olevan mielenkiintoinen tutkimusmatka ajattelun, - seka kayttaytymismalliemme sopukoihin seka uuden oppimisen paikka tuosta meidan "tuhansien jarvien seka metsien"- egostamme. Suomeen palattaessa, niin mieli kuin sydankin on usein hitusen viisaampi seka avoimempi ;)...

Love <3.

Mzungun matkassa taas...

Sormet ovat syyhynneet paastakseen kirjoittamaan tata tekstia. Reilun tunnin kestavilla tyomatkoilla dalladallalla (dalladalllaa-lallallaa... sais muuten hyvan laulun!) ajankulukseni olen pyoritellyt paassani blogi-teksteja. Niin kauheasti olisi asiaa kerrottavana, muttei ketaan muuta mzungua jakamassa ja ihmettelemassa taman pienen paratiisisaaren elamaa ja eroavaisuuksia.

Ensi alkuun ajattelin, etta tassa sita ollaan reilun kolmen vuoden Tansania-Suomi valia matkustettaessa, matkattu itsekkin jonnekin puoli tiehen, valille Suomi ja Tansania. Taman maan ihmetykset ja eroavaisuudet eivat enaa tunnu niin kummallisilta ja oudoilta kuin neitsytmatkalla Tansaniaan syksylla 2010. Jolloin silloinen 20-vuotias, Jyvaskylan perinurkilta Tikkakoskelta lahtoisin oleva meikapirkko lahti suorittamaan tyoharjoitteluaan Tansanian Mtwaraan ja silloin mitaan aavistamatta, sille tielle jai.

Mita tapahtui ja miksi niin tapahtui?

Mina tunsin loytaneeni kodin Afrikasta. Ennen kaikkea mina tunsin loytaneeni itseni Afrikasta.

Reilu kolmevuotinen taipale ja tuttavuuteni Afrikan mantereen kanssa on antanut paljon. Se on ollut matka kohti aikuisuutta. Muovannut nuorta naista itsenaiseksi, opettanut elamasta ja etenkin omista arvoista. Se oli matka tuntemattomaan, mutta tietamattani tuolloin se oli ennen kaikkea myos matka itseeni, joka jatkuu edelleen.

Nyt Zanzibar on koti. Se on ollut koti taas viime joulukuusta lahtien. Elama saarella ja Tansaniassa on jo tuttua. Olen siina sisalla ja se on jo osa minua. Silla sita ei olisikaan osannut arvata kuinka paljon sita kuitenkin joka paiva oppii uutta sen kulttuurista ja kielesta, jotka poikkeavat taysin, ainakin kulttuurin osalta siita mihin itse on syntynyt ja kasvanut. Asioden paalle ymmartaa nykyaan paremmin ja ymparilleni olen saanut kerattya rakkaan joukon paikallsia laheisiani, jotka auttavat ymmartamaan ja elamaan arkea taalla. Kuitenkaan ei ole toista mzungua taalla ihmettelemassa. Mihin sita sitten tarvitsisi sellaista toista mzungu kaveria? Vaikka paikalliset ystavani ja kumppanini ovat kultaakin kalliimpia ja ovat ottaneet minut osaksi heita, niin silti sita jostain kumman syysta on kauhea tarve kertoa mita uutta ja hienoo tai vahemman hienoo on oppinut tasta elettavasta elamasta, jollekin sellaiselle joka tulee samasta kulttuurin piirista ja ymmartaa aivoituksiasi ja sinun pohjoismaalaisesta synnyin - ja kasvatusperasta kumpuavaa maailmankatsomustasi.

Niimpa tama blogi on nyt sitten sita. Etta tanne vuodattamalla saa tama turpamoottori omalla aidinkielellaan jakaa Afrikan elaman kulun ja kerronnan. Kuten alussa mainitsin, elamaa puolivalissa Tansaniaa ja Suomea, "mzungun matkoilla'-blogi on taas herannyt eloon ja on minun kanavani viestia koto-Suomeen ja tuoda sen lukijat mukanani tilaan "in between Suomi-Tanzania".

Karibuni <3!

Ps. Rakas ystavani seka taiteellisista lahjoistaan ihailemani seka ylistamani Maria Silvennoinen loihti blogin ulkoasun juuri sellaiseksi, etta mzungu on onneseta ja kiittollisuudesta haljeta seka ainaskin illallisen velkaa sitten Suomessa ;).

Minä sydän LiiKe ry.

Ennen Etelä-Afrikkaan lähtöä pistimme ns. työmme purkkiin Mtwarassa SDA:n kanssa. Etelä-Afrikasta tultuani vietin kaksi viikkoa äitini ja isäni kanssa, jotka tulivat pitämään pienen "pole pole"-hetken, hektiseen kevääseensä ja nauttimaan Tansanian taianomaisuudesta. Kuten muillekin reissuun lähteneille, myös heidät lumosi Afrikan luonnon kauneus sekä ihmisten lämpöisyys tai näin ainakin luulen ;).     

Vanhempieni lähdettyä, jäin vielä Zanzibarille täksi viimeiseksi kuukaudeksi.  Laskin, että minulla on vielä hieman rahaa käytettävissä  ja ratkaisevin tekijä oli se, että hain OKL:n monikulttuuriseen luokanopettajakoulutukseen ja nyt Sinin seuran on korvannut abauttirallaaa 200 sivuinen  VAKAVA-kokeen aineisto. Siispä mietin, kumpi on motivoivampaa lukemisen kannalta: tehdä se Zanzibarin rannalla, palmupuun varjossa, riippumatossa  loikoillen ja aina kun aivot tarvitsevat hieman levähdystä, voi katseen siirtää turkoosina kimmeltävään mereen ja antaa edelleen, sielun vain levätä. Vai tulla Suomeen, keskelle enemmän tai vähemmän lumista tai märkää kevättä ja lukea kotona kulmasohvalla kasvatusalan artikkeleita. Luulen, että suurin osa asemassani oleva olisi valinnut myös ensimmäisen. 

Nyt kuitenkin tänä sateisena päivänä, kun palmupuun alla ei voi lukea ja sisätiloissa VAKAVA-aineiston artikkelit yht´äkkiä tuntuvatkin aika raskaalta tekstiltä, päätin leputtaa aivojani kirjoittamalla blogiin postauksen, jonka olen ajatellut kirjoittavani jo pitkään.                                                                                                                                Olen saanut itseni viime aikoina usein kiinni ikävöimästä (taaskin kerran) liikunnankehitysyhteistyötä ja kaikkia niitä mamoja ja papoja, tyttäriä ja koulun lapsia ja OKL:n opiskelijoita joita opetimme. Miksi halusin viime vuoden työharjoitteluni jälkeen tulla takaisin Tansaniaan, oli ensinnäkin hirveä kaipuu Afrikan auringon alle, tähän kiehtovaan kulttuuriin, josta halusin oppia ja ammentaa vielä enemmän, mutta ennen kaikkea myös, kun muistelin afrikkalaisten tekemisen ja liikunnan iloa kun menimme pitämään heille (huom!) mitä tahansa liikuntaa!

Aloitimme itselleni viime vuodelta tutuksi tulleella ja opparini aiheeksi muodostuneesta Moms & Daughters, Liikuntaa äidille ja tyttärille -hankkeen parissa työskentelystä. Meillä oli neljä eri ryhmää per viikko, eri osissa Mtwaran kaupunkia, joissa kävimme pitämässä heille liikuntaa ja terveyskasvatusta. Viime vuoteen verrattuna paikalliset kollegamme olivat ottaneet nyt kunnolla vastuun ohjaamisesta ja me lähinnä annoimme vinkkejä ja autoimme suunnitteluvaiheessa, mutta varsinaisissa tapaamisissa saimme olla pikemminkin apuohjaajan roolissa. Tämä oli juuri oikea kehitysaskel SDA:n työntekijöille. Kehitysohjelmien ideana on ennen kaikkea tähdätä pysyviin muutoksiin sekä omavaraisuuteen kehitystyön tulosten suhteen. Eli käytännössä siihen, etteivät saavutukset enää jatkossa tarvitse ulkopuolista tukea pysyäkseen hengissä. Niinpä meidän asemamme oli muuttunut oikeaan suuntaan, olemalla ns. pikemminkin takapiruina kuin ottamalla täyden vastuun ohjaustilanteissa. Viime vuonna paikalliset työntekijämme nimittäin olivat ohjauksissa aktiivisia osallistujia, mutta aktiivisen kääntäjän  roolissa. Periaatteessa he tällöin ohjasivat, mutta kuten jokainen ohjaaja tietää, kohtaamalla ryhmän itse ja olemalla päävastuussa omasta tunnistaan, saa vasta aikaan sen adrenaliinivirran virtaamaan suonissa ja pistämään parastaan, jotta tunnista tulisi jokaiselle, niin itselle kuin liikutettaville, nautittava.

Viime vuonna työharjoitteluni aikana, teimme evaluoinnin vapaaehtoiskavereideni Sallan ja Mikon kanssa Moms&Daughters-ryhmien toiminnasta ja tulevaisuuden kehityksestä. Moni mama tällöin vastasi, että toivoisivat saavansa  bisneskoulutusta, terveyskasvatuksen rinnalla. Tämä unelma kävi toteen viime syksynä, kun bisnestietouttaan mamojen kanssa tuli jakamaan Huhtamäki- Lehtosen perhe Suomesta.                     Pidimme viikon mittaisen bisnes koulutuksen yhdelle Moms&Daughters -ryhmälle, jonka aikana heille annettiin perustietoutta oman bisneksen pyörittämisestä, hintojen arvioinnista yms. Mamat pienryhmissä suunnittelivat kukin oman liikeidean ja äänestyksen jälkeen, kolmelle parhaimmalle jaettiin nk. starttiraha, jonka Lehtosen perhe yhdessä LiiKe ry:n kanssa oli kerännyt varainkeruujuhlissa Suomessa, ennen Tansaniaan tuloa.  Tansaniassa naisten liikeideat ja bisneksen pyörittäminen on hieman erilaista kuin Suomessa ja omalla bisneksellä tarkotatetaan esimerkiksi kanojen munien myymistä tai saippuoiden ja pesuaineiden valmistusta ja myyntiä.          

Antti luennoimassa bisneksestä mamoille

                                                                                                                                                                                                                                                                                                        Viikon lopuksi järjestimme loppuhuipennukseksi Mikindanin (vanha swahili kylä Mtwarassa) Old Boma-hotellissa hyväntekeväisyys "Handicraft"-festarit, joiden ideana oli kerätä rahaa Moms &Daughters ryhmille sekä samalla äidit ja tyttäret myivät omatekoisiaan käsitöitä jotka (kuten uskoa saattaa) ovat erittäin upeaa afrikkalaista käsityötä. Minun ja Sinin tehtävänä oli käytännössä vastata festareiden markkinoimisesta ja lippujen myynnistä. Levittelimmekin hullunlailla mainoksia ympäri Mtwaran kaupunkia ja lippuja myimme aina kun mahdollisuus tuli. Jopa niinkin pitkälle saakka, että ihmiset aloittivat keskustelun meidän kanssa "Joo, ootte jo myyny mulle lippuja".  Loppuen lopuksi saimme mukavan määrän ihmisiä kerätyksi festareille ja vielä oveltakin saimme hyvän määrän lippuja myydyksi. Tapahtuma oli onnistunut ja lämminhenkinen, mamat saivat myytyä käsitöitään, tapahtumassa tarjottiin hyvä intialaispäivällinen ja laululintumme Sini, haltioi festariväen äänellään. Loppuhuipennukseksi vielä mamat ja tyttäret esittivät yhdessä paikallista tanssia.

mamojen käsitöitä

marraskuussa pitämämme festarien mainos löytyi mestoilta vielä maaliskuussakin :D...

Bisnes viikon aikana SDA:n työntekijöille annettiin "Savings and credits"-koulutusta. Monelle nimenä on varmasti tuttu "Naisten pankki". Savings and creditsin tarkoituksena on tuoda Moms&Daughters -ryhmän jäsenille nk. oma naisten pankki. Ideana on, että naiset saavat luotua nk. oman yhteisen säästötilinsä, joka mahdollistaa heille lainan oton omiin hankkeisiinsa ja ryhmä itse päättää myönnetäänkö kullekin hankkeelle tämä "laina". Tämä nk. naisten pankki takaa naisille mahdollisuuden tehdä jotain omalla rahalla, miehistään riippumattomina. Useimpien Afrikkalaisten naisten työ on olla kotiäitinä ja miehet mielellään pitävät heidät siellä. Niinpä harvalla on pääomaa laittaa omaa yritystä pystyyn vaan vastaavasti heidän täytyy pyytää mieheltä laina, jolloin he eivät ole miehistään riippumattomia. Yritys on laitettu miehen rahoilla pystyyn, joten lopullinen valta on heillä. Myös tämä projekti saatiin joulukuussa mukavasti aluille ja jos se saadaan hyvin pyörimään, on se taas hieno edistysaskel Moms&Daughters-projektille.

Haasteellisimman tehtävän meille kuitenkin antoi paikallisten OKL opiskelijoiden uinninopetus. Uimataito on erittäin huono koko Tansaniassa. Mtwara sijaitsee aivan Intian valtameren vieressä, mutta silti harva osaa uida. Rannasta kauempana asuvat kaupunkilaiset eivät ole välttämättä koskaan edes käyneet meren rannan ääressä, vaikka se olisi vain noin kolmen kilometrin päässä. Miksi? Koska he pelkäävät. Meri on kuulema pelottava, eivätkä he halua uida siinä koska voivat hukkua ja meressä asuu kaikkea inhottavaa.            

                        

En muistaisi, että itselleni olisi kerrottu meren hirviönä tunnettuja" Näkki" tarinoita kun olin lapsi, pikemminkin muistan Näkki- tarinat lastenohjelmista, mutta vanhempani kertoivat, että vielä heidän lapsuudessaan aikuiset pelottivat "Näkillä", joka syö pikku lapsia jos he menevät yksin uimaan. Saman kaltaista tarinaa kerrotaan täällä, mutta erona on, että tätä urbaani, vai pitäisikö sanoa vesilegendaa, on kerrottu niin paljon, että se on iskoistunut niin hyvin lasten päähän, että vielä aikuisinakin he kuvittelevat vedessä asuvan hirviön, joka tulee syömään huonotaitoisia uimareita. Tarina siirtyy sukupolvelta toiselle ja sen takia lapsetkaan eivät edes halua mennä veteen ja oppia uimaan. Esimerkiksi moni kalastajakaan ei osaa uida ja tämä estää heitä menemästä pikku paateillaan syvemmälle päin merta, missä olisi todella ne isot apajat ja rikastumisen mahdollisuus. Peloistaan johtuen he pysyvät lähellä rantaviivaa ja isot kalat voivat huoletta uiskennella isommassa vesissä. 

                                                                                                                                                           Uimaopetus on aina haasteellista, mutta mikä aikuisten uimaopetuksetsta tekee erillä tapaa haasteellista, verrattuna lasten uimaopetukseen, on murtaa ne pelot ja ennakkoluulot, mitä aikuisella oppijalla on uimisesta ja mitkä tekijät ovat estäneet häntä oppimasta uimaan. Toinen asia on nk. vanhasta pois oppiminen. Kun jonkin asian on tehnyt vuosikymmenet jo tietyllä tavalla, mutta se ei olekaan aivan oikea tapa sitä tehdä , on pois oppiminen vaikeaa. Niinpä otimme haasteen vastaan innokkaina, valmiina murtamaan niin "Näkki"-myytit kuin väärät tekniikat ja jakamaan uimataidon salaisuudet. Ennen kaikkea kurssin tarkoituksena oli opettaa tulevia opettajia, millä tavalla he voivat omia oppilaitaan tulevaisuudessa opettaa. Näin saataisiin pikkuhiljaa, sukupolvi sukupolvelta, murrettua niitä ennakkoluuloja uimista kohtaan, mitä tämä kulttuuri on siirtänyt aikuisilta lapsille vuosisatojen ajan.     

                                                                  

                                                                                                                                                      Yllätykseksemme aika harva uimakoululaisistamme olivat pelokkaita. Pikemminkin heillä oli suunnaton into ja motivaatio oppia. Ehkäpä siis uusi uimisen sukupolvi onkin alkanut jo syntyä. Lähdimme hyvin alkeista liikkeelle, kellumisesta kohti krooliuintia. Ensimmäisen haasteen toi vastaan jo niinkin yksinkertainen asia kuin fysiologia. Nämä ihmiset täällä ovat yleensä lähinnä pelkkää lihasta. On epätavallisempaa jos seurueessa on enemmän huono kroppaisia kuin hyvä kroppaisia. Ironisesti isomahaiset ovat niitä pohattoja, joilla on rahaa syödä yli varojensa. Niinpä kaikki meidän uimakoululaisetkin melkein poikkeuksetta olivat pelkkää lihasta ja mustien luuntiheydenkin ollessa vielä suurempi kuin valkoisten, ei kelluminen onnistunutkaan niin helposti kuin esim. itselläni, heittäen vain mukavalla rasvaprosentilla varustetun kroppani taakse, suunnaten katseen taivaaseen ja antaen vain meren kelluttaa itseäni. He tekivät kaiken oikein, rentoina, katse taivaassa, leuka ylhäällä, korvat vedessä, mutta silti he upposivat. Ongelmaksi ei siis muodostunutkaan meressä asuva "Näkki" vaan yksinkertaiset fysiologian lait.               

                                                                                                                                                                                            Lopunperin kaikki kuitenkin oppivat joten kuten uimaan. Välinepulasta johtuen, täytyi taas varioida ja keksiä nk. köyhän miehen uimaopetusvälineet. Uimaopetuksessa käytimme hyväksemme  tyhjistä vesipulloista tehtyjä kellukkeita, jotka oli sidottu narun päähän. Näiden keksimisestä emme kuitenkaan voi ottaa kunniaa itsellemme, sillä idean bongasimme paikallisilta lapsilta, jotka rannassa opettelivat uimaan näiden välineiden kanssa.  Teimme vielä englannin kielisen uimaopetuskirjan ope-opiskelijoille, josta he saavat matskun omiin tuleviin uimaopetuskursseihinsa.                                 

                                                                                                                                                           Ohjaajan työssä palkitsevinta on kun huomaa ohjattaviensa/opetettaviensa tekemisessä, edistyksen tapahtuneen ja opetetun opin menneen perille. Onnistumisen tunteet, kun oppii jotain uutta  ja kun uusi opittu taito sujuu kuin itsestään ja näistä johtuvat onnistumisen kiljaisut ja kiitollisuuden näky kasvoilta, aina tuntien jälkeen on ehdottomasti se palkinto ja palkka, mitä vapaaehtoisena tehdystä työstä saa, ja se täysin riittää.

Emme valitettavasti saaneet mahdollisuutta opettaa kouluissa liikuntaa syksyllä ja joulun jälkeen tammikuussa Mtwarassa elettiin ns. muutosten kuukautta kun uudet projektit tulivat vanhojen tilalle. Niinpä menimme viikoksi Lindiin, viereiseen regioniin, missä on SDA.n toinen toimisto ja erittäin aktiivinen mr. Chigon työporukka. Lindissä opetimme liikuntaa kouluissa ja taas se tunne kun viidestäkymmenestä sataan lasta juoksevat kiljuen pihamaalle huutaen  "michezo" eli "liikuntaa", ei siinä voi olla mitään muuta kuin yhtä hymyä ja juosta lasten kanssa hiekkakentälle, nauttimaan liikunnan ilosta.       

                                                                                                                                                                     Joillekin lapsille koulu on ainut paikka, jossa he esim. voivat pelata uusilla palloilla tai ennen kaikkea saada ohjattua liikuntaa. Tansaniassa ei tunneta vapaa-ajan lasten iltapäiväkerhoja. Harrastaminen on omaehtoista ja lapset pelaavat fudista ja nettballia sekä harrastavat akrobatiaa kaveriporukoiden kesken, mitä kotitöiltään ehtivät. Kaikki kuitenkin harrastavat liikuntaa, sillä kotona ei ole pleikkaripelejä yms. viihdyttämässä vaan leikit löytyy pihalta.                    

                                                                                                                                                                                                                    

Joka aamu Lindin rannalla treenasi noin kahdenkymmenen hengen mamojen ja papojen aamutreeniryhmä, aina aamu kuudesta noin puoli kahdeksaan. Pidimme heille viikon verran, joka aamu aina eri treenin. Oli mm. armybiciä, joogaa, kuntonyrkkeilyä, uintia sekä juoksuharjoittelua. Mikäs sen motivoivampaa kuin aamutreeni biitsillä, auringon noustessa. Ryhmäläiset olivat aktiivisia ja jo kuudelta aamulla täynnä intoa, valmiina ryhtymään hommiin. Mikä ihaninta, ryhmäliikuntatunti ei ole suu mutrussa, tosissaan jumppaamista kuten se tuntuu meillä suomalaisilla enemmän olevan tapana, asioiden tosissaan tekemistä tarkoittaen myös sitten tosissaan jumppaamista ;). Jos askelissa mentiin sekaisin, silloin naurettiin itselle ja liikutetaan itseä jollain muulla tapaa musiikin rytmiin. Nuorena liikunnanohjaajana, aikuisryhmien kohtaaminen on välillä haastavaa kun näytettävänä on, että nuoresta iästä huolimatta on ammattitaitoinen ja tietää mitä on tullut tekemään. Vielä kun monet ryhmäliikuntatunneille tulleista naisista tai miehistä, tekevät askelsarjoja kuoleman vakava ilme naamallaan ja kasvoista päättelemällä, ei voi varmaksi sanoa, tuntevatko he minkäänlaista liikunnan iloa ja nauttivatko he tunnista, vaikka useimmiten se ilo siellä sydämmessä tuntuu, tunnin aikana se ei vain välity aina iloisena ilmeenä kasvoille saakka. Afrikkalaisten kasvoista ei tarvitse paljoa tutkia ja tunnistella nauttivatko he vai eivät. Sen näkee ja sen kuulee. Taaskin kerran, se on se palkinto ja palkka, minkä ottaa mielellään tehdystä työstä: liikunnanilon jakaminen.

Todettakoon taaskin kerran elämän totuuksia: kun asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä, niitä osaa arvostaa. Tässä kohtaa, sama asia on liikunnan harrastamisessa. Ohjattu liikunta ei näille ihmisille täällä ole itsestäänselvyys, vaan se on harvinaista herkkua. Yhdessä tekemisen riemu ja liikunnan ilo näkyy vaikka askelissa vähän sekaannutaankin tai pallo ei sitten millään mene maaliin.  Ja niinhän se liikunnan perimmäinen tarkoitus olekin tuottaa iloa ja nautintoa.

Liikunnanohjaaminen täällä on monella tapaa hyvin erilaista. Jo pelkän kielimuurin takia, ei voi vaatia täydellistä järjestystä tai suorituksia ja välinepulan takia pitää paljon varioida välineistöä esim. käsipainot tehdään  litran juomapulloista, täytettynä hiekalla. Jos pihalle juokseekin sata koululaista ja tunti on suunniteltu viidellekemmenelle, täytyy uusi suunnitelma vetää ns. hatusta. Niinpä sitä ei voi oikein itseltäkään vaatia samanlaista suoriutumista tunnin ohjaamisessa kuin Suomessa. Sitä toki panostaa täysin, mutta siitä jo saa hyvät fiilikset kun kielimuurista huolimatta saa tunnin ja liikkujat toimimaan tarkoitetulla tavalla kun Suomessa tämä on itsestäänselvyys. Ehkäpä sitä osaa siis jollain tapaa itsekin nauttia täällä pienemmistä asioista ja löytää onnistumisen iloja vähemmästä. Ohjaajan rooli muotoutuu joksikin Suomalaisen ja Tansanialasen väliltä ja mielestäni kulttuurinvaihto on aina hyvä asia (:.

Viime viikolla vietin viikon verran Pemballa (Zanzibarin toisella saarella) ja vaikka muslimikulttuuri on tullut tutuksi hyvin tänä aikana kun olen täällä ollut, sillä rannikkoalueilla ja erityisesti Zanzibarilla muslimikulttuuri on hyvin vallitseva, oli Pemba aivan ääripää Islamin uskossaan.  Kaikki olivat muslimeja, koko saarelta ei löytynyt yhtään ainuttakaan paikallista baaria ja joka ikisen kaupan ovet sulkeutuivat pian moskeijasta kantautuneen rukouskutsun jälkeen. Jopa minun täytyi koko viikon verran pukeutua kuin muslimi, kietoutuen huntuihin ja peittää vartaloni varpaista päähän saakka (hiukset mukaan luettuna). Perustelin ensin oman uskonnollisen kantani ja ettei minun kristittynä tarvitse pitää huntua, mutta paikalliset vaati, enkä halunnut loukata heidän kulttuuriaan kun he olivat kannassaan niin ehdottomia. Viikko, peittäen koko kropan yli kolmenkymmenen asteen helteessä oli riittävä. Pemballa mieleeni tuli kuitenkin ajatus; jos Mtwaran sijasta olisinkin lähtenyt tekemään vapaaehtoistyötä Pemballe, olisinko silloin nauttinut siitä niin paljoin kuin mitä nyt? Muslimikulttuuri on niin kaukana omastani ja vahva Islamin usko haastaa Tansaniassa naisten tasavertaistumista, sillä Islamin uskossa naisen arvo ei ole kumma. Jo se, että miehet saavat ottaa neljä vaimoa itselleen, kertoo mielestäni naisen asemasta. Esimerkiksi Moms & Daughters -projektin kehityshaasteet naisten tasavertaistumiselle muodostuisivat siellä varmasti todellisiksi haasteiksi. 

Olen ollut reilu puoli vuotta jo Tansaniassa, mutta silti koin pienoista kulttuurishokkia Pemballa . Voi olla, että jos kotipaikkanani olisi ollut Pemba puolen vuoden ajan, olisin kokenut kaiken ehkä vaikeammaksi ja kotiin olisin saattanut tulla jo aikaisemmin. Mtwara on mukavan pieni ja leppoisa kaupunki. Sieltä löytyy uskontojen sekoitus muslimeista katolilaisiin, mutta kaupunki ei ole ottanut jyrkkää kantaa oikeastaan mihinkään suuntaan. Kaupungista löytyy kuppiloita ja yliopiston sekä opettajankoulutuslaitoksen takia kaupungissa asuu paljon nuoria opiskelijoita. Meri on aivan vieressä ja kaikki  miltei tuntevat toisensa. Niinpä koin oloni siellä erittäin helpoksi ja kotiutuminen oli helppoa,  vaikka kulttuuri sielläkin on hyvin erilainen, mutta sopeutuva kulttuuri oli afrikkalainen kulttuuri, ei jyrkkä muslimikulttuuri.   

musliminaiset ja "musliminainen" rivissä

Aikani vapaaehtoisena on varmasti aika jonka tulen aina muistamaan ja kuten jo ensimmäisellä kerralla todistettiin, Afrikka on jättänyt pysyvän jäljen sydämeeni. Minkä takia lähteä sitten vapaaehtoiseksi, on kaikki se elämänkokemus, jonka saa eläessä itselleen vieraassa kulttuurissa, huomatessa, että vaikka olemme kotoisin eri puolilta maapalloa, olemme silti lopunperin melko samanlaisia, kuten olen monesti  maininnut. Se liikunnan ilon jakaminen, jonka täällä onnistuu tekemään, ne kaikki hymyt ja naurut ovat paljon arvokkaampia kuin se euromäärä, minkä saa ohjauksista per tunti palkkatöissä. Jos sydämessä on yhtään paloa lähteä kokemaan jotain uutta ja jännittävää, en voi muuta kuin täydestä sydämmestäni suositella vapaaehtoiseksi lähtemistä.

Africa for life. (: