17.10.2010 Afrikka, afrikkalaiset ja Matowaara

Asun siis perhemajoituksessa Mtwarassa työharjoitteluni ajan. Perhe jossa asun on aivan ihana! Swahiliksi mama ja papa on äiti ja isä ja dada ja kaka on sisko ja veli. Mamani on vain 29-vuotias ja opiskelee tällä hetkellä hänen lukiotutkintoansa loppuun, kun oli nuorena jättänyt koulut kesken. Papa on neljän viidenkymmenen välissä ja toimii cashew-pähkinöiden maastavientiin keskittyneeseen "Korosho" -nimisen yrityksen johtaja. Dadoja minulla on kolme, muttei yhtään kakaa. Kaksi parikymmpistä, joista samalla toinen toimii kotiapulaisena sekä yksi 13-vuotias, joka käy kouluaan sisäoppilaitoksessa, joten en ole vielä häntä nähnyt. Kukaan tytöistä ei ole maman ja papan oikeita lapsia, vaan sukulaistyttöjä, mutta kutsuvat ja haluavat heitä kutsuttavan silti lapsikseen. Täkäläiset ihmiset ovat niin ystävällisiä ja lämpimiä, että heidän lähelleen on todella helppo päästä nopeasti. Oma suomalaisluontoon kuuluva varautuneisuus vain yksinkertaisesti häviää täällä, kaikkien ollessa niin avoimia ja sosiaalisia. Perhe otti minut siis erittäin hyvin vastaan ja jo ensimmäisen viikonlopun ollessa ohi, tuntui kuin olisin asunut heidän kanssaan jo vaikka kuinka kauan, tarkoittaen siis hyvällä tavalla.

Perhe on siis keskivertoa aika paremmin toimeentuleva kuin tavallinen tansanialaisperhe, joten minullakin on oma huone, ja vessa ja suihku, joihin on vielä oma sisäänkäynti ulkoa. Vessastakin löytyy ihan kunnollinen vessanpönttö ja vessapaperia, mitä ei todellakaan kaikista perheistä löydy. Useimmiten vessa nimittäin on vain lattiassa oleva reikä ja vessapaperina toimii vasen käsi ja vesisanko. Vaikka perheeni onkin keskivertoa rikkaampi perhe, suomalaisessa mittakaavassa se ei kuitenkaan olisi paljoakaan.

Meitä on jopa kuusi suomalaista tällä hetkellä täällä. Minä olin viimeinen suomalainen joka tänne tänä syksynä saapui. Jokaisella meistä on ” oma juttu” mitä tekee täällä. Maija Helsingin yliopistosta on tekemässä täällä FC-Vito tutkimusta, joka on siis täkäläinen jalkapallojoukkue, joka vuosittain kootaan aina uudelleen ja lähetetään Suomeen kesäisin pidettävään Helsinki Cupiin.  Salla ja Mikko ovat HUMAKista ja työskentelevät kanssa Mums&Daughters-projektin parissa, samassa missä siis minä, mutta tekevät vielä erikseen tutkimusta siitä LiiKe ry:lle, miten projekti on tähän asti edennyt ja toiminut. Lisäksi vielä on Anna-Sofia Kuopion yliopistosta, joka tekee tutkimusta vammaisten lapsien liikunnanopetuksesta eteläisessä Tansaniassa ja käy opettamassa eri kouluissa vammaisluokille liikuntaa. Sekä Anna-Sofian poikaystävänsä Timo, joka on tullut Anna-Sofian mukana opettamaan kouluihin englantia.

Sports Development Aid on täkäläinen yhdistys ja LiiKe ry:n yhteistyökumppani, joka kaiken liikuntakehitysyhteistyön täällä järjestää ja pistää toimeen, jonka LiiKe ry. suunnittelee ja rahoittaa. Mekin teemme siis SDA:lle töitä… SDA:n täkäläisiä työntekijöitä on neljä, erittäin mukavia erilaista persoonaa; Limu ja Chigo sekä Chris ja Kulu. Limu on meidän pomomme ja vastaa SDA:n toiminnasta ja Chigon päävastuulla yhteistyö ja kouluttaminen paikallisen opettajan koulutuslaitoksen kanssa. Chris ja Kulu ovat noin reilu parikymppisia ja hoitavat lähinnä ns. kenttätyön liikunnanohjauksesta meidän vapaaehtoisten kanssa.

Kotini sijaitsee noin reilun sadan metrin päästä SDA:n toimistolta ja ehkä toisen reilun sadan metrin päästä meren rannasta.  Noin viisitoista vuotta sitten vielä, tällä alueella asui pelkkiä suomalaisia, jotka työskentelivät jossain vesiprojektissa täällä. SDA:n toimistokin sijaitsee Finn Company nimisellä alueella, jossa on punttisalia, tennis-ja koriskenttää sekä uima-allasta sekä saunatilaa, mutta joita ei ole huollettu eikä pidetty yllä enää moneen moneen vuoteen, suomalaisperheiden lähdettyä täältä. Tenniskentästä ja punttisalista saa revittyä hieman iloa irti vielä nykyäänkin, huonosta kunnosta huolimatta, mutta uima-allas sekä saunatilat ovat parhaimmat aikansa nähneet ajat sitten! Nykyään alueella asuvatkin lähinnä rikkaimmat perheet ja taloista kyllä huomaa, että ne ovat alun perin olleet suomalaisten rakennuttamia, sillä vaikka talot ovat vanhoja, ne ovat hyvä kunnossa ja kestävännäköisiä.

Työpäivät ovat melkoisen leppoisia, päivät alkavat yhdeksältä ja joskus saattavat loppua jo kahden jälkeen, tai joskus neljän viiden aikaan. Afrikkalainen ajankäyttökin on aivan oma juttunsa, esim. jos sovitaan tapaamisajaksi klo. yhdeksän se tarkoittaa aina ainakin puolituntia tai tunti vielä eteenpäin. Täällä ei ole kiire eikä hoppu yhtään mihinkään. Kaikki tekevät asiansa omaa vauhtia ja ottavat sen ajan minkä tarvitsevat. Kello ja aika on enemmänkin ohjeistamassa päivänkulkua, että mitä suunnilleen mihinkin aikaan kuuluisi ja pitäisi tehdä. Eikä niinkuin meillä, että kellolla on ylimaalinen ote meistä ja kaikki on tehtävä minuuttiaikataululla. Tällainen elämäntapa siis sopii omaan ajankäyttööni erittäin hyvin, kun Suomessa olen aina kaikkialta myöhässä ja hitain, mutta täällä olen aina ajoissa, jopa paljon :D! Yksi köyhyyden syy täällä kuulemma onkin erityisesti eteläisten ihmisten laiskuus, he eivät vain jaksa tehdä töitä. Liikkeeseenkin sisälle astuessa kauppias ottaa lepiä tuolilla ja katsoo televisiota… Tehotyötunteja täällä ei siis vissiin paljon lasketa (: !

Pimeä tulee jo kuuden jälkeen, joten päivät loppuu aika lyhyeen. Täällä ei nimittäin ole missään katuvaloja, joten pimeällä on todella pimeää ja yksin, vielä valkoisena ei ole turvallista liikkua. Valoisaa alkaa olla taas joskus aamukuuden aikaan. Illalla harvemmin voi siis tehdä viikolla mitään, joten olenkin viettänyt illat olohuoneessa maman kanssa hengaillen ja papan kanssa politiikasta puhuen. Mikä on muuten ollut mielenkiintoista, vaikka sen suuremmin politiikasta en olekaan kiinnostunut. Mielenkiintoisia keskusteluja ollaan käyty mm. lokakuun viimeisenä päivänä pidettävistä vaaleista, joiden läsnäoloa ei voi kyllä olla huomaamatta täällä ! 

Asioiden hoito tuntuu välillä maailman vaikeimmalta täällä. Afrikkalainen hitaus pätee kaikkialla. Tappelu Kelan kanssa tuskin hetkauttaa siis paljoakaan Suomeen palattaessa. Täällä asiat toimivat vähän kuin siinä mainoksessa, jossa saadakseen kokonaisen hodarin, on yhdestä paikasta haettava sämpylä, toisesta nakki ja kolmannesta ketsuppi, jotta saa kokonaisen hodarin valmiiksi. Juuri näin kävi työlupia haettaessa. Ensin täytyi kävellä yhdelle kojulle ottamaan kopiot passeista ja viisumeista, sillä kopiokoneita täältä ei löydy mistään liikkeistä eikä toimistoista. Sen jälkeen menimme valokuvausliikkeeseen ottamaan passikuvat, koska Immigration ei tarvitse kuin vain 5 ( ?!? ) valokuvaa yhteen työlupaan, joista ne kuitenkin loppupelissä käyttävät vain yhtä kuvaa. Tämän jälkeen menimme Immigrationiin viemään työlupahakemuksemme ja valokuvat ja täytimme vielä muutamat eteemme pistetyt lomakkeet. Sen jälkeen menimme pankkiin maksamaan 100 dollaria työluvista, josta saimme sitten kuitin Immigrationille, että olemme maksaneet työluvat. Minulla oli vain shillinkejä, joten ne täytyi vaihtaa dollareiksi, mutta vaihtaminenkaan ei mennyt perinteisen tavan mukaan vain yksinkertaisesti setelit vaihtaen, vaan ensin minun piti kirjoittaa kirje johtajalle miksi minun pitää vaihtaa rahani dollareiksi ja antaa kopio passistani. Olin saanut Immigrationilta vielä ”laskun” jossa näkyi, että 100 dollaria pitää maksaa työlupaa varten, mutta siitä ei ilmeisesti käynyt tarpeeksi selvästi ilmi, mihin tarkoitukseen rahat ovat menossa… Siispä aloin pankissa kirjoittamaan kirjettä pankin johtajalle, niistä dollareista, jotka he kuitenkin kohta ottaisivat minulta takaisin kun maksaisin työlupani. Kirjettä käytettiin viereisessä huoneessa, jossa pankin johtaja löi leiman paperiin ja tämän jälkeen sain rahani vaihdetuksi ja työluvan maksetuksi. Tämän jälkeen palasimme vielä Immigration officelle kuittiemme kanssa ja he käskivät huomenna tulla hakemaan työluvat. Seuraavana päivänä menimme hakemaan työlupiamme, joita he alkoivat tehdä siis silloin kun astuimme toimistoon…

Ensimmäisenä viikonloppuna vietimme aikaa rannalla ja perjantaina menimme maman ja papan kanssa ulos ja muiden vapaaehtoisten kanssa lauantaina.  Hyvin samanlaista alkoholikulttuuri on vissiin sama mihin päin maailmaa menee, sillä kyllä nämäkin osaavat täällä juoda! Baarit ovat istumapaikkoja ja yökerhojakin löytyy, missä soi letkeä reggae ja bongo flavour musa ja ihmiset jorailevat tähtitaivaan alla… Kyllä voittaa Onnelat ja muut sedulat mennen tullen!

Oon oppinu jo vähän swahiliakin ja Leijona kuninkaasta  tuttu Timonin ja Bumban motto “hakuna matata” tarkoittaa oikeasti swahiliksi “ei ongelmia” tai “ei huolia” ja niin nämä ihmiset täällä kyllä elävät ja oikeasti heittelevät lentävänä lauseena “hakuna matataa” ! Hetkeäkään en ole katunut, että tänne lähdin vaikka myönnettäköön, että välillä kaipaa “suomen helppoutta”…

“Tutaonana” kaikille siis eli nähdään ja palailemisiin (: !!!

4.10.2010 Bussimatka Mtwaraan

Kello 5.15 taksikuski-Jhonny tuli hakemaan minua hotellilta. Herätessäni olin kyllä niin pihalla ja hetki meni tajutessa, mistä ihmeestä oli oikein herännyt ja missä maassa sitä oikein onkaan. Ulkona oli vielä viiden aikaan aivan pilkkopimeää, kun kannoin mustalaiskuormaani hotellista ulos. Minulla oli rinkka selässä, edessä käsipakkana lentokoneessa toiminut reppu sekä vielä LiiKe ry:ltä mukanani lähetetty 22 kg varustekassi. Ilman Jhonnyn apua en olisi niitä kauaa kyllä jaksanut yksin raahata, mutta kaikesta tästä ystävällisestä avusta ja palveluista joita häneltä sain, hän pyysikin kyllä ainakin nelinkertaisen hinnan, sillä jokaisesta kuskaamastaan matkasta hän otti 40 000 shillinkiä tai enemmän, joka on siis n. 20 €. Mietin jo silloin, että matkat eivät millään voi olla suomen taksin hinnoissa, mutta kun hän oli ystävällisesti minua paikasta toiseen kuskannut ja auttanut, maksoin pyydetyn summan sen enempää miettimättä ja mukisematta. Myöhemmin kun Mtwarassa tajusin täkäläisten taksien oikeat hinnat, jotka ovat sellaisista matkoista n. 10 000 eli viittä euroa korkeimmillaan, tajusin kuinka pahasti olin tullutkaan käytettyä hyväksi. Kokonaan Jhonnyn taksipalveluista maksoin yhteensä 140 000 shillinkiä eli yli 70 euroa. Toisaalta Darissa ainoana yksinliikkuvana valkoisena naisena olisi voinut tulla huijatuksi paljon pahemminkin, sillä paljon olen kuullut juttuja, joissa ollaan hypätty taksin kyytiin, ovet löyty lukkoon ja liikennevaloissa, taksikuski on avannut ovet ja porukka on tullut sisään ja ryöstänyt kaiken, joten turvallisesta ja luotettavasta kyydistä toisaalta kannatti ehkä maksaa… Mutta kyllä tuolla hinnalla sen oli parempi ollakin!

Darin bussiasema oli iso aukio, jossa oli varmaan sadoittain busseja. Paikka vilisi ihmisiä ja bussit eivät todellakaan olleet missään omilla laitureillaan, joista olisi nähnyt mihin mikäkin on lähdössä. Sen sijaan kaikki bussit oli ajettu aukiolle ja täytyi vain tietää, että mistä kohtaa aukiota kukin bussi yleensä lähtee. Ihmettelin, että miten ikinä järjestystä vailla olevat bussit pääsevät lähtemään aukiolta pois niin, ettei yksikään törmää toiseen, mutta niin vain aukio alkoi pikkuhiljaa purkaantumaan pitkässä letkassa.

Bussikyydin voin sanoa olleen aikamoinen kokemus. Bussin kunto oli kyllä yllättävän hyvä, kun olin päässäni jo varautunut matkustavani niin ihmisten kuin eläintenkin kanssa, dalladallaksi nimitettävässä pikkubussissa. Koska olin ostanut bussilipun niin myöhään, olin saanut vain enää takapenkin ikkunapaikan ja myöhemmin matkalla todella tajusin, miksi ihmiset alkavat taistella etupenkin paikoista jo viikkoa ennen tulevaa bussimatkaa. Suurin osa matkasta oli asfaltoitua tietä, mutta hyvin kuoppaista. Jo asfalttitiellä ajaessamme, bussi rymisteli aivan hirvittävällä vauhdilla kaikista kuopista läpi, niin että penkistä lensi aina monta senttiä ilmaan. Keskivaiheilla kuitenkin 11 tunnin bussimatkaa asfalttitie muuttui kapeaksi hiekkatieksi, joka voittaa siis pahimmatkin Suomen mökkitiet aivan mennen tullen! Takana pomput tuntuivat kaikista voimakkaimmin ja muutaman sentin ilmalennot asfaltilla muuttuivat suunnilleen puolen metrin korkuisiksi pompuiksi ilmaan penkistä. Edessä olevasta tuolista sai pitää kaksin käsin kiinni, sillä muuten olisi sattunut huonosti. Ensimmäisen viidentoista minuutin ajan voin sanoa kengurukyydin olleen vain hauskaa ja älyttömät pomput jaksoivat siis vain naurattaa, mutta kahden tunnin jälkeen hauskuus alkoi olla kaukana. Loppupelissä meidän takapenkkiläisten täytyi nousta seisomaan, sillä penkissä ei vain yksinkertaisesti pysynyt kiinni, seistessäkin nousi ilmaan koko ajan. Oli todellakin ihme, että bussi ei kaatunut kyljelleen, sillä muutaman kerran hiekkatiellä meidät vielä ohitti toinen bussi kauhealla vauhdilla takaa töötäten, jolloin jouduimme koukkaamaan jonkin pusikon kautta. Tuli mieleen, että vaaditaanko näiltä minkäänlaista autokoulun käymistä, sillä niin muropaketista nämä kaikki kuskit tuntuvat ajokorttinsa saaneen.  Asfalttitielle takaisin päästyämme kolme viereistä penkkiäni olivat menneet rikki :D!

Aina bussin pysähtyessä määräpaikkoihinsa, ihmiset ryntäsivät bussille kaupustelemaan tavaroita. He heittivät tavarat lautaselle päänsä päälle, juoksivat bussille ja ojentelivat niitä auki olevia bussin ikkunoita kohden. Pääasiassa myytävänä oli syötävää ja juotavaa… Tämä oli siis tansanialaista ”huoltsikkapalvelua” ja todellakin paljon parempaa kuin Suomessa, kun ei tarvinnut penkiltäkään siirtyä mihinkään. Monet innostuivat nähdessään valkoisen naamani loistavan kaikkien mustien keskeltä, bussin takapenkillä ja tulivat hulluna myymään minulle tavaroitaan. Sainkin työkseni pudistella heille päätäni, joka kerta kun pysähdyimme.

Suurin osa matkasta oli maaseutua, sillä täkäläiset kaupungit eivät ole mitään mittavan suuria. Maaseudulla toden totta ihmiset asuvat vain savimajoissa. Naisia näkyi kylien lähellä sijaitsevilla kuivilla lammilla hakevan vettä ja pesevän pyykkiä. On aika uskomatonta miten ihmiset pystyvät elämään sillä tavoin… Mutta on myös niin uskomatonta, että kuinka koko muu maailma on niin kehittynyt, mutta kuinka jotkut Afrikan alueet ovat voineet jäädä niin sen kaiken ulkopuolelle…

3.10.2010 Dar Es Salaam

Sunnuntai-aamuna noin kello seitsemän aikaan laskeutui kone Tansanian maaperälle. Ensin vietettyäni koko päivän Heathrown lentokentällä ja yhdeksän tuntisen lennon jälkeen oli olo melko väsynyt ja sekaisin.  Lento onneksi meni yllättävän kivuttomasti, ainoaa päänvaivaa tuotti viisumihakemus, joka täytyi täyttää ennen lentokoneen laskeutumista. Lentokoneen laskeuduttua me matkustajat, joilla ei ollut viisumia, jäimme pitkään viisumi-jonoon odottamaan, kun visalliset pääsivät suoraan kävellen hakemaan laukkujaan. Pitkältä tuntuneen odottelun jälkeen (varsinkin kun olin vielä pukeutunut pitkiin housuihin, pitkään paitaan ja villakaulahuiviin suomen ja englannin jäljiltä ja hien virratessa selkää pitkin, kun lämpötila olikin vaihtunut yht´äkkiä lähemmäs kolmeakymmentä) sain vihdoin viisumin käteeni ja luvan astua maahan. Kaikki laukkuni olivat onnekseni saapuneet perille ja taksikuski, joka oli järjestetty minua vastaan, odotti ”Miia Hautakangas” kyltti kädessään minua terminaalin ulkopuolella.

Heitin laukkuni Salim-nimisen taksikuskin kyytiin ja lähdimme ajamaan Darin keskustaan päin.  Tansania tuoksuu tai haisee, miten sen haluaa sanoa, makealle ja hielle. Talot, jotka vilisivät ohitsemme matkalla keskustaan päin, olivat vierivieressä olevia hyvin matalia hökkeleitä, joiden yläpuolelle oli englanniksi kirjoitettu käsin, mikä kyseinen hökkeli on ja mitä sieltä saa ostettua. Melkein joka toisen hökkelin katolla tai kadun kulmassa löytyi Pepsi-mainos ja muuten tienvartta värittivät isot värikkäät Bollywood-tyyppiset mainokset. En oikein tiedä millainen kuva minulla oli Darista etukäteen, mutta voin sanoa yllättyväni sen karuudesta. Dar es Salaamissa asuu n. 4 miljoonaa ihmistä, enkä odottanut länsimaalaisen miljoonakaupungin tulevan vastaan, mutta afrikkalaiseen kaupunkiin astuttuani tuntui kuin olisin ollut aivan toisella planeetalla, ainakin hyvin kaukana siitä kaikesta mihin on tottunut. Jotenkin odotin koko ajan isompien rakennusten tulevan ja kohoavan jostain, mutta niitä ei vain tullut. Kaikkialla oli melkein vain matalaa hökkelirakennutusta. Sieltä täältä nousi muutama korkeampi rakennus, mutta nekin olivat keskeneräisiä talonperusteita. Myöhemmin illalla pääsin käymään jopa ihan länsimaalaiseen tapaan tehdyssä ”isossa” supermarketissa. Mutta ymmärtääkseni kunnon ostoskeskuksiakaan ei Darista löydy kuin kaksi, muutoin kaikki saatava on niissä pienissä kojuissa, mitä kadut ovat täynnä.

Kadut vilisivät ihmisiä, vaikka kuulemma sunnuntaisin pyhäpäivän vuoksi on paljon rauhallisempaa… Miljoonakaupungissa sitä vain tuskin huomaa… Liikenne oli hyvin kaaottista kaikkien dalladallojen, bajaajien (mopotaksien) ja taksien sekä muiden mennessä ristiin rastiin, omilla säännöillä. Kaikki tööttäilivät ja ihmettelin onko Tansaniassa ollenkaan olemassa edes minkään tyyppisiä liikennesääntöjä, mutta kaikesta kaaoksesta huolimatta, mitään onnettomuuksia ei sattunut, vaikka kaikki ainekset kyllä sitä varten olivat…

Menimme Salimin, jota ystävien kesken kuulemma kutsutaan Jhonnyksi ostamaan ensitöiksemme bussilipun seuraavan päivän Mtwaran bussiin. Sain käteeni paperisen lipukkeen jossa luki ” Mii Atanakangazi” joka ilmeisesti täkäläisittäin tarkoittaa Miia Hautakangasta  ja tämän jälkeen Jhonny vei minut Rombo Inn nimiseen hotelliin, josta 30 000 shillingillä eli n. 15 €, sain huoneen ilmastoinnilla ja televisiolla. Just in case olin pakannut rinkkaani mukaan pienen makuupussin ja vessapaperia ja huoneeseen tultuani nämä osoittautuivat heti tarpeellisiksi. Huoneesta löytyi kyllä ilokseni kunnon vessapönttö, mutta vessapaperia ei ollut. Minkä olen myöhemmin oppinut, että julkisissa paikoissa täällä ei löydy yhtään mistään vessapaperia… Lakanoina oli vain nuhjuinen päiväpeitto ja tyyny, joissa olisi tullut todella kylmä yöllä kun ilmastointi puhalsi niin kovalla kylmää ilmaa, että aamulla herätessäni ei todellakaan tuntunut siltä kuin olisin ollut Tansaniassa.

Illalla samainen taksikuski-Jhonny tuli hakemaan minut syömään. Ajoimme rannalle päin, joka hyvin selkeästi on täysin rikkaiden asuttamaa. Rantateillä talot ovat aidattuja palatseja, joita yhtä hienoja ei todellakaan löydy Suomesta. Kuitenkin upeiden ja kalliiden talojen vieressä oli taas pieniä vaatimattomia hökkeleitä, ilman ovia ja ihmiset keittelivät ulkona heidän ruokiaan. Oli aika karua nähdä niin konkreettisesti silmien edessä rikkaiden ja köyhien ero! Katukuvassa ei näkynyt myöskään yhden yhtä toista valkoista. Voin kyllä sanoa, että oli ihan mielenkiintoinen kokemus olla ainut erilainen vaikka minäkään en mikään kauhean vaalea ole. Kadulle kun astui, katseita ja huutoja sai kyllä osakseen, joten yksin en viitsinyt lähteä ekan päivän hämmennyksissä vielä liikkumaan ja katselemaan kaupunkia. Jhonny näyttikin minulle ystävällisesti myöhemmin hieman paikkoja, joita oli paljon turvallisempi katsoa autosta käsin kuin yksin kadulla. Vaikka turvallisuuden tunteen voin sanoa olleen aika kaukana koko sen päivän, oli kaikki tapaamani ihmiset kuitenkin (niin hotellissa kuin muuallakin) hyvin ystävällisiä ja mukavia ja tulivat heti tervehtimään ja juttelemaan oudolle valkonaamalle.

2.10.2010 Lähtö

Lauantai- aamuna lähti kone klo. 7.50 Helsinki-Vantaalta Lontoon kautta Dar Es Salamiin. Olin saanut Area- matkatoimiston kautta halvat lennot Tansaniaan, mutta miinuksena oli, että odotusajat jatkolennoille olivatkin kymmenen tuntia. Olin Lontoossa siis jo klo. yhdeksän (britit kun ovat suomesta vielä kaksi tuntia jäljessä) ja lento Dariin lähti vasta klo. 19.20. Eipähän ollut ainakaan vaaraa myöhästyä jatkolennolta…

Matkan tarkoituksenani on siis lähteä Tansaniaan suorittamaan työharjoitteluani ja loppuajasta hieman matkustella ja kierrellä Tansaniassa. Mahdollisuus tarjoutui Liikunnan Kehitysyhteistyö LiiKe ry:n kautta, johonka otin yhteyttä asiasta jo viime helmikuun paikkeilla. Liikunnan kehitysyhteistyö Liike ry. tekee liikuntakehitystyötä Tansaniassa Singidassa ja Mtwarassa. LiiKen ensisijaisena tavoitteena on mahdollistaa peruskoulutus kaikille LiiKen ja sen yhteistyökumppaneiden toimintaan osallistuville kouluikäisille lapsille kehitysmaissa. Samalla tuetaan liikuntapaikkarakentamista ja helpotetaan liikuntavälinepulaa peruskouluissa. Lisäksi tänä vuonna Liike ry:llä on ollut uusi hanke käynnissä Tansaniassa, nimeltä Mothers and Daughters, jonka tarkoituksena on keskittyä äitien ja tyttärien liikkumiseen ja kouluttautumiseen. Sen tarkoituksena on saada äidit ja tyttäret kiinnostumaan yhteisestä liikunnasta ja suunnittelemaan tulevaisuutta yhdessä. Terveelliset elämäntavat, erilaiset liikuntalajit, perhesuunnittelu, lasten oikeudet, opiskelujen tärkeys ja yhdessäolo ovat hankkeen tavoitteita. Hankkeen aikana perustetaan äitien ja tyttärien yhdistyksiä ja koulutetaan äitejä ja vanhempia tyttäriä mm. liikunnanohjaajiksi ja nuorten naisten ja tyttöjen yhteyshenkilöiksi. Työharjoitteluni suoritan Mtwaran kaupungissa, joka sijaitsee aivan eteläisellä rannikolla ja pääasiassa työskentelen Moms & Daughters-hankkeen parissa vetämällä heille liikuntaa, mutta opetan myös kouluissa liikuntaa lapsille.

Helmikuusta asti kun hakemuksen heitin LiiKe ry:lle kehiin, on matkaa järjestelty tuhansin sähköpostiviestein ja puheluin sekä niska limassa kesällä työskennellen, jotta saan rahat kasaan matkaa varten. Voin sanoa, että ajatukset ovat olleet matkassa melkein joka ikinen päivä menneen puolen vuoden aikana. Joten koneen noustua ilmaan Suomesta, lopullisena määränpäänään Tansania, voin kertoa tunteen olevan melko epätodellinen. Päivä, jota oli koko ajan odottanut, mutta johonka tuntui olevan niin kauan, yht´äkkiä saapuikin ja niin se oli sitten menoa… Iik! Heissun Suomi ja sateet, Jambo Tansania ja aurinko !