Asun siis perhemajoituksessa Mtwarassa työharjoitteluni ajan. Perhe jossa asun on aivan ihana! Swahiliksi mama ja papa on äiti ja isä ja dada ja kaka on sisko ja veli. Mamani on vain 29-vuotias ja opiskelee tällä hetkellä hänen lukiotutkintoansa loppuun, kun oli nuorena jättänyt koulut kesken. Papa on neljän viidenkymmenen välissä ja toimii cashew-pähkinöiden maastavientiin keskittyneeseen "Korosho" -nimisen yrityksen johtaja. Dadoja minulla on kolme, muttei yhtään kakaa. Kaksi parikymmpistä, joista samalla toinen toimii kotiapulaisena sekä yksi 13-vuotias, joka käy kouluaan sisäoppilaitoksessa, joten en ole vielä häntä nähnyt. Kukaan tytöistä ei ole maman ja papan oikeita lapsia, vaan sukulaistyttöjä, mutta kutsuvat ja haluavat heitä kutsuttavan silti lapsikseen. Täkäläiset ihmiset ovat niin ystävällisiä ja lämpimiä, että heidän lähelleen on todella helppo päästä nopeasti. Oma suomalaisluontoon kuuluva varautuneisuus vain yksinkertaisesti häviää täällä, kaikkien ollessa niin avoimia ja sosiaalisia. Perhe otti minut siis erittäin hyvin vastaan ja jo ensimmäisen viikonlopun ollessa ohi, tuntui kuin olisin asunut heidän kanssaan jo vaikka kuinka kauan, tarkoittaen siis hyvällä tavalla.
Perhe on siis keskivertoa aika paremmin toimeentuleva kuin tavallinen tansanialaisperhe, joten minullakin on oma huone, ja vessa ja suihku, joihin on vielä oma sisäänkäynti ulkoa. Vessastakin löytyy ihan kunnollinen vessanpönttö ja vessapaperia, mitä ei todellakaan kaikista perheistä löydy. Useimmiten vessa nimittäin on vain lattiassa oleva reikä ja vessapaperina toimii vasen käsi ja vesisanko. Vaikka perheeni onkin keskivertoa rikkaampi perhe, suomalaisessa mittakaavassa se ei kuitenkaan olisi paljoakaan.
Meitä on jopa kuusi suomalaista tällä hetkellä täällä. Minä olin viimeinen suomalainen joka tänne tänä syksynä saapui. Jokaisella meistä on ” oma juttu” mitä tekee täällä. Maija Helsingin yliopistosta on tekemässä täällä FC-Vito tutkimusta, joka on siis täkäläinen jalkapallojoukkue, joka vuosittain kootaan aina uudelleen ja lähetetään Suomeen kesäisin pidettävään Helsinki Cupiin. Salla ja Mikko ovat HUMAKista ja työskentelevät kanssa Mums&Daughters-projektin parissa, samassa missä siis minä, mutta tekevät vielä erikseen tutkimusta siitä LiiKe ry:lle, miten projekti on tähän asti edennyt ja toiminut. Lisäksi vielä on Anna-Sofia Kuopion yliopistosta, joka tekee tutkimusta vammaisten lapsien liikunnanopetuksesta eteläisessä Tansaniassa ja käy opettamassa eri kouluissa vammaisluokille liikuntaa. Sekä Anna-Sofian poikaystävänsä Timo, joka on tullut Anna-Sofian mukana opettamaan kouluihin englantia.
Sports Development Aid on täkäläinen yhdistys ja LiiKe ry:n yhteistyökumppani, joka kaiken liikuntakehitysyhteistyön täällä järjestää ja pistää toimeen, jonka LiiKe ry. suunnittelee ja rahoittaa. Mekin teemme siis SDA:lle töitä… SDA:n täkäläisiä työntekijöitä on neljä, erittäin mukavia erilaista persoonaa; Limu ja Chigo sekä Chris ja Kulu. Limu on meidän pomomme ja vastaa SDA:n toiminnasta ja Chigon päävastuulla yhteistyö ja kouluttaminen paikallisen opettajan koulutuslaitoksen kanssa. Chris ja Kulu ovat noin reilu parikymppisia ja hoitavat lähinnä ns. kenttätyön liikunnanohjauksesta meidän vapaaehtoisten kanssa.
Kotini sijaitsee noin reilun sadan metrin päästä SDA:n toimistolta ja ehkä toisen reilun sadan metrin päästä meren rannasta. Noin viisitoista vuotta sitten vielä, tällä alueella asui pelkkiä suomalaisia, jotka työskentelivät jossain vesiprojektissa täällä. SDA:n toimistokin sijaitsee Finn Company nimisellä alueella, jossa on punttisalia, tennis-ja koriskenttää sekä uima-allasta sekä saunatilaa, mutta joita ei ole huollettu eikä pidetty yllä enää moneen moneen vuoteen, suomalaisperheiden lähdettyä täältä. Tenniskentästä ja punttisalista saa revittyä hieman iloa irti vielä nykyäänkin, huonosta kunnosta huolimatta, mutta uima-allas sekä saunatilat ovat parhaimmat aikansa nähneet ajat sitten! Nykyään alueella asuvatkin lähinnä rikkaimmat perheet ja taloista kyllä huomaa, että ne ovat alun perin olleet suomalaisten rakennuttamia, sillä vaikka talot ovat vanhoja, ne ovat hyvä kunnossa ja kestävännäköisiä.
Työpäivät ovat melkoisen leppoisia, päivät alkavat yhdeksältä ja joskus saattavat loppua jo kahden jälkeen, tai joskus neljän viiden aikaan. Afrikkalainen ajankäyttökin on aivan oma juttunsa, esim. jos sovitaan tapaamisajaksi klo. yhdeksän se tarkoittaa aina ainakin puolituntia tai tunti vielä eteenpäin. Täällä ei ole kiire eikä hoppu yhtään mihinkään. Kaikki tekevät asiansa omaa vauhtia ja ottavat sen ajan minkä tarvitsevat. Kello ja aika on enemmänkin ohjeistamassa päivänkulkua, että mitä suunnilleen mihinkin aikaan kuuluisi ja pitäisi tehdä. Eikä niinkuin meillä, että kellolla on ylimaalinen ote meistä ja kaikki on tehtävä minuuttiaikataululla. Tällainen elämäntapa siis sopii omaan ajankäyttööni erittäin hyvin, kun Suomessa olen aina kaikkialta myöhässä ja hitain, mutta täällä olen aina ajoissa, jopa paljon :D! Yksi köyhyyden syy täällä kuulemma onkin erityisesti eteläisten ihmisten laiskuus, he eivät vain jaksa tehdä töitä. Liikkeeseenkin sisälle astuessa kauppias ottaa lepiä tuolilla ja katsoo televisiota… Tehotyötunteja täällä ei siis vissiin paljon lasketa (: !
Pimeä tulee jo kuuden jälkeen, joten päivät loppuu aika lyhyeen. Täällä ei nimittäin ole missään katuvaloja, joten pimeällä on todella pimeää ja yksin, vielä valkoisena ei ole turvallista liikkua. Valoisaa alkaa olla taas joskus aamukuuden aikaan. Illalla harvemmin voi siis tehdä viikolla mitään, joten olenkin viettänyt illat olohuoneessa maman kanssa hengaillen ja papan kanssa politiikasta puhuen. Mikä on muuten ollut mielenkiintoista, vaikka sen suuremmin politiikasta en olekaan kiinnostunut. Mielenkiintoisia keskusteluja ollaan käyty mm. lokakuun viimeisenä päivänä pidettävistä vaaleista, joiden läsnäoloa ei voi kyllä olla huomaamatta täällä !
Asioiden hoito tuntuu välillä maailman vaikeimmalta täällä. Afrikkalainen hitaus pätee kaikkialla. Tappelu Kelan kanssa tuskin hetkauttaa siis paljoakaan Suomeen palattaessa. Täällä asiat toimivat vähän kuin siinä mainoksessa, jossa saadakseen kokonaisen hodarin, on yhdestä paikasta haettava sämpylä, toisesta nakki ja kolmannesta ketsuppi, jotta saa kokonaisen hodarin valmiiksi. Juuri näin kävi työlupia haettaessa. Ensin täytyi kävellä yhdelle kojulle ottamaan kopiot passeista ja viisumeista, sillä kopiokoneita täältä ei löydy mistään liikkeistä eikä toimistoista. Sen jälkeen menimme valokuvausliikkeeseen ottamaan passikuvat, koska Immigration ei tarvitse kuin vain 5 ( ?!? ) valokuvaa yhteen työlupaan, joista ne kuitenkin loppupelissä käyttävät vain yhtä kuvaa. Tämän jälkeen menimme Immigrationiin viemään työlupahakemuksemme ja valokuvat ja täytimme vielä muutamat eteemme pistetyt lomakkeet. Sen jälkeen menimme pankkiin maksamaan 100 dollaria työluvista, josta saimme sitten kuitin Immigrationille, että olemme maksaneet työluvat. Minulla oli vain shillinkejä, joten ne täytyi vaihtaa dollareiksi, mutta vaihtaminenkaan ei mennyt perinteisen tavan mukaan vain yksinkertaisesti setelit vaihtaen, vaan ensin minun piti kirjoittaa kirje johtajalle miksi minun pitää vaihtaa rahani dollareiksi ja antaa kopio passistani. Olin saanut Immigrationilta vielä ”laskun” jossa näkyi, että 100 dollaria pitää maksaa työlupaa varten, mutta siitä ei ilmeisesti käynyt tarpeeksi selvästi ilmi, mihin tarkoitukseen rahat ovat menossa… Siispä aloin pankissa kirjoittamaan kirjettä pankin johtajalle, niistä dollareista, jotka he kuitenkin kohta ottaisivat minulta takaisin kun maksaisin työlupani. Kirjettä käytettiin viereisessä huoneessa, jossa pankin johtaja löi leiman paperiin ja tämän jälkeen sain rahani vaihdetuksi ja työluvan maksetuksi. Tämän jälkeen palasimme vielä Immigration officelle kuittiemme kanssa ja he käskivät huomenna tulla hakemaan työluvat. Seuraavana päivänä menimme hakemaan työlupiamme, joita he alkoivat tehdä siis silloin kun astuimme toimistoon…
Ensimmäisenä viikonloppuna vietimme aikaa rannalla ja perjantaina menimme maman ja papan kanssa ulos ja muiden vapaaehtoisten kanssa lauantaina. Hyvin samanlaista alkoholikulttuuri on vissiin sama mihin päin maailmaa menee, sillä kyllä nämäkin osaavat täällä juoda! Baarit ovat istumapaikkoja ja yökerhojakin löytyy, missä soi letkeä reggae ja bongo flavour musa ja ihmiset jorailevat tähtitaivaan alla… Kyllä voittaa Onnelat ja muut sedulat mennen tullen!
Oon oppinu jo vähän swahiliakin ja Leijona kuninkaasta tuttu Timonin ja Bumban motto “hakuna matata” tarkoittaa oikeasti swahiliksi “ei ongelmia” tai “ei huolia” ja niin nämä ihmiset täällä kyllä elävät ja oikeasti heittelevät lentävänä lauseena “hakuna matataa” ! Hetkeäkään en ole katunut, että tänne lähdin vaikka myönnettäköön, että välillä kaipaa “suomen helppoutta”…
“Tutaonana” kaikille siis eli nähdään ja palailemisiin (: !!!