Tarinan loppu ja jatkoa

Niin monet kerrat piti kirjoittaa lyhyt pohjustus blogin jatkolle ennekuin lähin. Mut kliseisen sanonnan mukaan; sama pää kesät talvet niin viimeinen kuukausi ennen lähtöä oli ”hallitua kaaosta” niin lainaismerkeissä kuin voi olla. Mut nytpä siis kirjotan sen niin kutsutun lähtöpostauksen, josta on helppo jatkaa tarinointia Afriikan elämästä (:…

Tosiaan viime vuonna lähdin suorittamaan työharjoitteluani Tansaniaan kahden ja puolen kuukauden ajaksi. Afrikan mantere on aina kiehtonut ja sinne pääseminen ollut aina yksi monista unelmista, joita kyllä tällaisen taivaanrannan maalarin päässä riittää. Se unelma siis toteutui viime vuonna ja suuren alkuihmetyksen jälkeen täysin vierasta ja erilaista kulttuuria kohtaan, se imaisi täysin ja vei palan sydäntä mennessään.

Työskentelin Mtwaran kaupungissa liikunnan kehitysyhteistyötä tehden reilun parin kuukauden ajan ja lopusta otin aikaa itselleni käydä kiertelemässä vähän muualla Tansaniassa. Matka vei Bagamoyon kaupunkiin moikkaamaan kaveriani Juliaa. Bagamoyo on ihana kulttuurin, taiteen ja tanssin kaupunki, joka on täynnä boheemeita taiteilijoita, iloisella ja intohimoisella asenteella. Bagamoyossa sijaitseekin Tansanian Collage of Art, jossa Juliakin opiskelee ja joka on monen paikallisen taitelijasielukaverini unelmana, päästä sinne joku päivä opiskelemaan. Bagamoyosta otin suunnan kohti Zanzibarin saarta, joka ihmetytti paratiisimaisella kauneudellaan… Niin kutsutun mainlandiin (=Tansania) verrattuna Zanzibarin saari on vielä paljon vehreämpi ja rannat ovat täynnä aivan valkoisen puhdasta, hienoa hiekkaa joka maalaa osittain jopa veden valkoiseksi ennen kuin se muuttuu turkoosin siniseksi.  Zanzibar on kuitenkin hyvin turistisoitunut (jos se edes on mikään sana :D), melkein kaikki rannikkoalueet on jo rakennuttu täyteen eri länkkäreiden rakennuttamia ja omistamia turistiresorteja. Hotellit ovat upean näköisiä ja työllistetty paikallisilla, mutta silti taas se silminnähtävä selkeä raja joka on vedetty rikkaiden ja köyhien väliin, rakentamalla kolmimetriset aidat rantaresortin ja aidan toiselle puolelle jäävän kylän väliin on karu. Paikallisilta viedään heidän omat rannat ja ne täyttyvät valkoisen punaisista aurinkoa palvovista länsimaalaisista. No joo, mutta kyllä se turismi tuo paljon hyvääkin… Esim. Zanzibarin yksi pääelinkeinohan on turismi ja tämä takaa monelle paikalliselle paljon työpaikkoja sekä aina turismi tuo kuitenkin mukanaan kehitystäkin, jota on näihin kehitysmaihin tavoitteena koko ajan saada lisää… No tämän kuvauksen pohjalta, voitte varmaan samaistua siihen, että kun on pari kuukautta viettänyt ja elänyt afrikkalaista elämää, afrikkalaisen perheen opettaessa maan tavoille ja paikallisten kavereiden opettamalla lungin elämänsä salaisuuksia ja totuttua siihen, että sitä tässä maassa kuuluu ehdottomaan valkoisten vähemmistöön, tuntui oudolta nähdä yhtäkkiä enemmän valkoisia yhdellä rannalla kuin mitä oli nähnyt koko Tansaniassa viettämänä aikana.

Tuntui hassulta viettää ns. rantalomaa yksin, mutta niin kuin aina yksin reissatessa, kauaahan sitä ei kuitenkaan lopunperin yksin tarvitse olla, kun matkaan tarttuu joku toinen reissumielinen. Zanzibarilla aloitin matkani matkaten kahden Israelilaispojan kanssa saaren pohjoisosaan Kendwaan .  Siellä tutustuin leppoisaan baarimikko Mudyyn, jolla oli ollut suomalainen tyttöystävä ja joka oli itse asiassa käynytkin Suomessa. Hänen kanssaan vietin Suomen itsenäisyyspäivää rantabaarissa ihmetellen maailman menoa ja sen epäkohtia manaillen, samalla kun Mudy tarjosi minulle lisää paikallsita olutta, koska ”Kyllähän sun nyt pitää teidän itsenäisyyspäivää juhlia, vaikka ootkin kaukana kotoa. Mä tiiän kuinka tärkeä se on teille!”.  Olipa siis ikimuistoinen itsenäisyyspäivä, sodassa kaatuneita ja verellänsä meitä puolustaneiden muistoa kunnioittaen palmupuiden alla…

Rantaresortin aidan toiselle puolelle mentäessä löytyi söpö pieni afrikkalaiskylä ja ihanan letkeä reggeabaari. Tutustuin rentoon ja iloiseen rastapoika Simbaan, joka sattui olemaan menossa Stone Towniin ja Dariin samaan aikaan kuin minä, joten aikataulut oli helppo laittaa yhteen ja lopun aikaa vietinkin hänen kanssaan hengaten ja hänen kertoessa elämänrakkaudestaan reggaesta ja minun esitellessä hänelle suomalaisia reggaeartisteja ja opettaen hänet laulamaan ”Maasta maahan”.

Viimeinen viikko Tansaniassa oli ikimuistoinen ja mahtava, mutta mielessä oli kuitenkin jatkuva haikeuden tunne kun ajattelin, etten näkisi tätä maata välttämättä pitkään aikaan. Lisäksi liikunnankehitysyhteistyö, mitä tein Mtwarassa, tuintui tosi omalta jutulta, mutta tuntui, että juuri kun hommaan oli päässyt sisään, pitikin jo lähteä kotiin. Annettavaa niin lapsille kuin mamoille ja tyttärille olisi vielä ollut... Niinpä jo viimeiselle viikolla Tansaniassa ollessani päätin aika vahvasti jo siitä, että ensi vuonna tulen tänne takaisin...

No niin sitten tulin takaisin kotiin joulukuun 11. päivä. Toki ikävä oli ollut perhettä, ystäviä ja niitä suomalaisia herkkuja (joita usein oppii vasta ulkomailla arvostamaan) ruisleipää ja rasvatonta maitoa kohtaan, joten vaikka mieli oli haikea, oli ihana tavata taas kaikkia näitä rakkauksia.  Mutta ensimmäistä kertaa Jyväskylän keskustassa taas liikkuessa, siinä kylmässä ja pimeässä (-60 lämpöeron kalvatessa luita kun Tansaniassa oli lähdettäessä ollut jo melkein 40 astetta ja lämpötila tippuikin yhtäkkiä siihen -20) ja ihmisten kävellessä katse maassa, korvat hartioissa ja lämpöisten ”mambo”-tervehdysten vaihtuen epämääräiseen ”moron”-heittoon, päätin varmaksi että jooo… Rahan keruu taas alkakoon ja ensi syksynä meikku on takasin Afrikan auringon alla.

Olimme ajat sitten sopineet ystäväni Sinin kanssa, että kun aika on molemmille sopiva, niin nämä typyt lähtee reissuun jonnekin päin maailmaa. Kerroin kaipuustani takaisin Afrikkaan Sinille ja sieluntoverini Kupiainen oli heti mukana. Tein opinnäytetyöni  ”Liikunnan käytöstä kehitysyhteistyössä Moms and Daughters-projektissa” ja analysoidessani ja pohtiessa näkemääni ja kokemaani, avautui Tansaniassa tehty työ minulle vielä vähän paremmin ja kaipuu vain kasvoi. Otin siis puhelua Arille LiiKe ry:n toiminnanjohtajalle ja pyysin mahdollisuutta päästä takaisin jatkamaan vapaaehtoistyötä nyt Sini alias Suomen Simba mukanani ja tämä kävi.  Kevät meni siis töissä ja opiskelujen parissa ahertaen. Toukokuussa valmistuin Kuortaneen Urheiluopistosta liikuntaneuvojaksi ja siitä saman tien aloitin Absilla taan Apsi apinan hommat, jotta saan matkakassan kuosiin. Tällä kertaa kaikki oheisvalmistelut oli helppoja kun rokotukset oli viime vuodelta jo kunnossa ja lentoliputkin sain jo nk. vanhan tuttavan Arean kautta halvalla. Satuin vielä saamaan opiskelupaikan Vierumäeltä liikunnanohjauksen amk tutkintoon, mutta reissusuunnitelmat kun oli lyöty lukkoon, sanoin Haaga-Heliaan, että vuoden päästä sitten nähdään nyt lähdetään ensin kerryttämään sitä kuuluisaa elämänkokemusta…

Laukut on siis pakattu, pelkkä menolippu taskussa ja takaisin tullaan kun rahat loppuu….

Tutaonana baadaye (:!!!!