Hetkinen ei hektinen

Sadekausi on tullut pian paatokseen. Sateiden vaistyessa, ilma on viilentynyt kovastikin verrattuna helmi - maaliskuuhun, aikaa ennen sateiden alkua. Seuraavaa ajanjaksoa, kesa, - heina, -elokuuta voidaankin kutsua Zanzibarin talveksi.
Ilmasto on taas kuiva, paivalla tavalliseen tapaan lammin niin, etta tanne tulevat lomailijat kylla saavat kaipaamansa brunan hipiaansa, mutta aamuisin ja iltaisin pitaa paalle vetaa jo pitkahihaista lammikkeeksi, jotta tarkenee.

Tama vuodenaika on ilmastoltaan varmastikin nk. mzungu ystavallisinta aikaa. Etenkin mzunguille, jotka olemme kotoisin kylmasta pohjolasta, jossa suurimman osan vuodesta ollaan totuttu karvistelemaan kylmassa kuin hikoilemaan helteessa. Lampotilan voidaankin sanovan olevan nyt kuin Suomen kesan (20-35 asteen hujakoilla), mutta pimean tultua on selkeasti kylmempi kuin meidan Suomen suvessa. Ja kylman ilman hiipiessa tanne on minuunkin hiipinyt koti-ikavaksi kutsuttu tunne.

Koti-ikava on siita hassunmoinen tunne, etta jollain tasolla se on aina lasna, mutta sen voimakkuus vaihtelee. Talla reissulla olen kokenut ensimaista kertaa ihan erilaista koti-ikavaa. Sellaista orastavaa koti-ikavaa. Sellaista sydamen pohjaa kalvavaa koti-ikavaa. Sellaista koti-ikavaa, etta sen tietaa ajavan kotiin jossain kohtaa. Mutta sellaista koti-ikavaa kuitenkin, etta se on viela kompensoitavissa niilla positiivisilla tunteilla, joita koen paivittain elaessani elamaa taalla. Koti-ikava ja ne positiiviset tunteet elamaa taalla kohtaan, joita tunnen, kutsutaan niita nyt sitten vaikka tyytyvaisyydeksi, kulkevat erittain kasikadessa, mutta olen oppinut tarkean taidon, jolla saan pidettya orastavan koti-ikavan kurissa ja jota jostain syysta on taalla paljon helpompi toteuttaa kuin elaessa lansimaissa. Nimittain hetkessa elamisen taito ja taito nauttia juuri tasta hetkesta, "elamasta tassa ja nyt".
Voin muuten kertoa, etta sen oppimalla ja tajuamalla taman "hetkisyyden" (ei hektisyyden), olen ehka paassyt lahemmas sita mystista onnellisuuden lahdetta, mista nama etelaisen pallonpuoliskon ihmiset sita onnellista elamanasennettaan ammentavat, vaikka lansimaisella mittapuulla heilla ei ole juurikaan mitaan, mita me luokittelemme perustarpeiksi onnelliselle elamalle.

Missa me asumme on nk. puskaa. Poikaystavani rakentaa taloa harjanteen paalle, josta on ihana nakoala yli Mchegenin metsan ja horisontin paassa kimmeletaa Intian valtameri. Pihallamme meilla on yksi iso baobab-puu, johon on suunnitteilla rakentaa iso asuttava puumaja. Ja harjanteelta laskeuduttua vain noin kilometrin paassa kodistamme, sijaitsee mystiset koralliluolat, joihin turisteilta paasymaksu on n. 5 - 10 dollaria, mutta jonne paasee meidan takametsan kautta sniikkailtua ilmaiseksi. Lisaksi maallamme kasvaa banaani, - mango, -appelsiini, -papaija, - guava seka limepuita, joista saamme haettua tuoreet hedelmat paivittain. Kutsunkin kotiamme hedelmataivaaksi. Jo pikkutyttona haaveiltu haave, kasvattaa parvekkeella rypale - seka appelsiinipuita, kun viela uskoin Suomenkin kesan ja auringon olevan niin voimakas, etta mustikat voivat muuttua kesaisin rypaleiksi seka omenat appelsiineiksi, on nyt kaynyt toteen.

Harjanteen paalle ei ole eksynyt viela muita, joten se tarkoittaa, etta saamme olla kukkulan kuninkaina toistaisesti viela aivan keskenamme. Laania siis on mielin maarin, mista nauttia itseksemme. Ja positiivisiin asioihin puskassa elamiseen kuuluukin esim. iltapesut. Juoksevaa vetta kun ei ole, peseytyminen hoituu vanhan aikaisesti vetta saavista suoraan paalle kaatamalla. Paivalla aurinko on lammittanyt veden viela hieman kadenlampoista lampimammaksi, joten suihkua ottaessa, se tuntuu hieman viileassa ilmassa mukavan lampoiselta iholla (kuin menisi vesisateella uimaan- tyyppinen). Illan pimentyessa taivaalla loistavat miljoonat tahdet, jotka nakyvat niin selkeasti valojen puuttuessa lahistolta, etta voit nahda sen nk. milkwayn kulkevan lapi taivaan.
Ja koska mailla eika halmeilla ei asu muita, niin pikku perversilta kuin se kuullostaakin, se vapauden tunne kun voi alasti ottaa suihkua omalla pihalla, keskella "viidakkoa", tahtitaivaan alla, eika tarvitse yhtaan valittaa tai pelata etta joku nakisi.

Paikastamme on hyvat edellytykset tulla joku paiva ihana, "salainen" pakopaikka, pois lansimaiden kiireellista vilinaa seka todellisuutta, rauhoittumispaikka ja paikka palata takaisin perusasioiden aarelle. Todellinen stressin poistokeskus, minne me ja ystavamme, oikeastaan kuka tahansa, voi menna, kun tuntee tarvetta "paeta paratiisiin".
 Mutta viela rahan puuttuessa rakentaa sen suurempaa hyvinvointikeskusta taikka edes sita unelmien puutaloa siihen baobab-puuhun, elamme me keskeneraisessa talontekeleessa, joka rakentuu tansanialaisittain "pole pole", hitaasti hyva tulee.
Talossa on  valmiina jo kaksi huonetta, mutta niin vessa kuin esim keittiokin viela puuttuvat. Onneksi sita puskaa on ymparilla ja muut ihmiset kaukana, joten puska toimii viela toistaiseksi kirjaimellisesti ulkohuussina ja kokkaaminen tapahtuu ulkona avotulella.
Sahkoja ei ole ja ainut elektroninen laitteemme kotona on radio, joka tuo hieman eloa ja aanta puskaan, "viidakon" aanien lisaksi. Omasta lapparistani meni naytto rikki jo pari kuukautta tanne tuloni jalkeen, joten ennen iloa tuovat leffat ja sarjat, jota sai lapparilta katsoa, on nekin minulle muuttunut "lansimaiseksi ylellisyydeksi". (Sita lapparia ehka onkin eniten ikava, helpottaisi tata bloginkin paivittelya kun ei olisi riippuvainen hitaastikayvasta poytakoneesta tyopaikalla). Onneksi kuitenkin alypuhelin ja puhelimen netti toimii meidankin puskassamme kuin haka, joten edes jotain lansimaalaista luksusta saan viela yllapidettya bush baby- arjessani.

Mutta suoraa pajun koytta ja ihan taytta p*skapuhettahan mina teille syottaisin, jos sanoisin, etten muka ikavoisi niita suomi- elamaan kuuluvia perusasioita ja helppoutta kuten kunnon asuntoa sahkoineen, juoksevaa vetta, pyykinpesukonetta (!!!), televisiota, lamminta ja kotoista sohvaa, oman kodin sisustamista jne. Naita asioita ikavoin viikoittain. Joinain viikkoina/paivina enemman toisinaan taas vahemman. Erityisen paljon, olen kuitenkin ikavoinyt naita asioita kuluneella sadekaudella, jolloin katto vuosi ja heraat yolla siihen, etta saat vesipisaroita paallesi (onneksi nyt kuitenkin katto on fiksattu ja kestaa kovimmatkin rankkasateet) tai kun menneella viikolla sain pitkasta aikaa kovempaakin kovemman kuumetaudin, joka osottautui Dengue kuumeeksi, joka pahimmillaan saattaa olla tappava, mutta talla kertaa onneksi pysyi lievana vain oireillen kovana kuumeena seka hitvittavana lihassarkyna.
Kipeana olisin antanut mita vain tosin, jos olisin paassyt pitamaan sairastupaa kotiin Suomeen. Keittaen iisisti sahkoliedella kuumat mustaherukka-vitamiinipommi-mehut ja kapertyen viltteihin sohvan nurkkaan ja katsoen maratoonina leffoja. (Voi niita aikoja kun sairastaminen olikin niin yksinkertaista ja taudit olivat malarian ja dengue kuumeen sijasta perussimppeli influenssa tai poskiontelon tulehdus.) Ei huolta kuitenkaan! Poikaystavani O piti minusta sairastellessani parempaa viela parempaakin huolta ja nyt ollaan taas kaikissa sielun ja ruumiin voimissa!

Kun koti-ikava ja puskav*tutus alkaa kaymaan liian suureksi, on juuri tuo hetkeen palaamisen ja siita nauttimisen taito, ainut tapa jolla negatiiviset tunteet saa pidettya kurissa niin, ettei sita paluulippua takaisin Suomeen, kay heti akkipikaisuuksiltaan buukkaamassa. Kuinka sita sitten pystyy pitaytymaan siina "hetkessa" ja loytamaan ne positiiviset puolet on mm se, etta tiedan taman olevan ohimeneva ajanjakso elamassani ja siita johtuen, myoskin erittain ainutlaatuinen ajanjakso.
Puskaelamaa "viidakossa", jollon paasen kokemaan ja elamaan aivan erilaista elamaa kuin mihin olen tottunut ja tiedan, etta tama on kokemuksena erittain kasvattava. Kaikki nuo omasta maasta saadut hedelmat, iltapesut tahtitaivaan alla, yhdessaolo ja toisen seurasta nauttiminen ilman, etta siihen tarvittaisiin kauheasti jonkin nakoista teknistaharvelia ajankuluksi, jotta sen pystyisi tekemaan. Ihanteellinen unirytmi tallaiselle kukkujalle kuin mina yleensa olen, kun pimean tultua ei ole muuta tekemista klo. 10 nukkumaan meno ja aamuisin automaattinen (!) heraaminen auringon noustessa. Auringon laskut ja nousut ja taysikuun valon voimakkuuden ihmetteleminen aina kerran kuussa, pimean tultua ovat asioita, joita saan kokea ainoastaan taalla.

Tiedan, etta naita asioita tulen kaipaamaan taas Suomessa. Nama ovat niita ainutlaatuisia asioita, jotka tekevat "hetkista" mukavia ja nautittavia, jos niista vain osaa napata kiinni. Jos en osaa nyt naista asioista nauttia, niissa hetkissa, en niita myoskaan tule saamaan takaisin ja elaminen taalla, tavalla jolla nyt elamme, kavisi liian tuskalliseksi.

Myoskin reaaliteettien hakeminen ei ole hankalaa. Mina tiedan, etta elama tassa muodossa on elamaa vain - tassa ja nyt. Suomeen palatessa saan takaisin kaiken "lansimaisen luxeryn" ja jos tanne tulevaisuudessa taas takaisin muutamme niin talon rakennus on edennyt jo siihen vaiheeseen, etta ainakin on jo juokseva vesi ja sahko seka luultavasti muutoinkin kunnollinen, asuttava talo.
Mutta meidan naapurimme Kiwengwan kylassa, heidan elama siita tuskin koskaan miksikaan muuttuu. Kun ei ole koulutusta, ei ole mahdollisuutta parempi palkkaiseen tyohon, kun ei ole rahaa, ei ole varaa koulutukseen. Oravanpyora on selva ja koyhyyden jatkumoa on vaikea katkaista, joka kiertaa perheissa ja suvuissa tai muuttaa elemaa, jota ihmiset Afrikan kylissa elavat.
Mina otan puskaelaman taytena seikkailuna, oman elamani "survivors"- ohjelmana. Naille ihmisille elama tallaisena on kuitenkin totisinta totta, joka tuskin koskaan tulee muuttumaan. Se meidan naapuri mama Fatuma ja kaikki hanen 4 lastansa tulevat kasvamaan isoiksi, siita pienesta bandasta, joka heilla siita heinasta ja mudasta on rakennettu. Mies lahtee paivittain pusikkoon hakemaan eraan tietyn puun oksia, jotka ovat erityisen hyvia polttopuiksi, silla ne palavat tuntikausia, ja naita myy sitten kylalla polttopuina, joista paivan paatteena on saanut raavittua kasaan ehka 10 000 shillingia, joka euroina on 5 euroa. Tasta pitaisi yrittaa saada tarjotuksi ruoka 6 henkiselle perheelle. Joka kylla tuo paivallisen poytaan tuona  paivana, mutta tilanne on taas sama huomenna. Paivittain se sama paine, mista saada rahaa ruokaan perheelle saatika lapsien koulun kayntiin...

Muistan kuinka ensimmaisen kerran vuonna 2010, vapaaehtoisjaksoni paatyttya olin saapunut Zanzibarille, Kendwan rannalle ja ihmettelin kuinka voi edes olla olemassa niin kaunista rantaa, missa veden vari on allistyttavan turkoosia ja hiekka niin hienoa, etta se on aivan maidon valkoista. Ihailin nakymaa ja tokaisin paikalliselle , johon olin tutustunut " U are so lucky to live in and born in such a paradise". Johon paikallinen ystavani vastasi sanoin, jotka ymmarran nykyaan paremmin kuin koskaaan ennen. " This is paradise for you but not for us".

Sita se todellakin on. Zanzibar, tama pieni paratiisi saari. Saari, jossa voin povata olevan mailman kauneimmat rannat. Tanne me mzungut saamme tulla viettamaan paratiisilomaamme, pakoon lansimaista kiiretta ja todellisuutta. Sellaista paikkaahan minakin unelmoin joku paiva kodistamme saavan ja sellainen paikka tama tietyssa mielessa minulle jo on...
Mutta paikallisille, elama paratiisisaarella on kaukana paratiisista ja koyhyys on syvalla tassa yhteiskunnassa. Joka monesti jaakin kaiken niiden 5 tahden hotellien mainoskuvien hekuman alle.
Tahan asiaan palaan viela uudelleen toisen blogitekstin yhteydessa, silla tasta aiheesta kun aloittaa, siita voisi jatkaa vaikka milla mitalla.
Mutta totuus on, etta vaikka elama on helvetin paljon hankalampaa taalla kuin meilla lansimaissa niin henkisen hyvinvoinnin puoli nayttaa silti olevan heilla paremmassa kondiksessa kuin meilla.

Miksi? Havainnointini mukaan, ihmiset osaavat paremmin loytaa positiiviset puolet hetkista. Nauraa sydamensa kyllyydesta (aikuisetkin) jollekin aivan pienelle asialle, loytaa aikaa aina kuulumisten vaihtamiselle vastaan tulevan kanssa, tarjota ruokaa, seuraa, mita vain oikeastaan vieraille, siita omasta vahasta ja luukuttaa bongo flavaa, reggaeta, musiikkia aamusta aina iltaan ja tanssia ja laulaa keskella tietakin kavellessa itsekseen, jos silta tuntuu.

Nousee kysymys? Onko heilla sitten muita vaihtoehtoja, ettei elama kavisi liian raskaaksi?

Ehka ei. Jos ei sita naista asioista osaisi repia iloa irti niin ehka sita voisi alkaa v*tuttamaan niin, etta itsemurhatilastot olisivat taalla samaa luokkaa kuin meilla Suomessa. Lisaksi jos tanne lisattaisiin se 30 miinusastetta niin meininki varmasti olisi eri. Mutta kun katse ei ole liiaksi koko ajan kohti tulevaisuutta ja focus siina, mita meilla ei ole, tuo meidat takaisin perusasioiden aarelle ja tien sydameemme ja sita kautta onnellisuuteen.

Mainitsin alussa, etta koti-ikava, jota olen talla kertaa kokenut on ollut erilaista kuin aikaisemmin. Tiedan taysin, mitka ovat syyt sille taustalla.
Yksi syy sille on tama, jo erittain paikalliseksi afrikkalaiseksi elamantyyliksi kutsuttava elama, jota taalla elamme. Mutta suurin syy kaikista, se "kuningassyy" on ikava kaikkia rakkaita kohtaan Suomessa.
On ollut yllattavaa huomata kuinka ystavien saaminen onkin ollut odotettua hankalampaa taalla. Kavereita loytyisi vaikka joka kadunkulmasta, silla jokaikinen kadunmies on kylla ystavallinen seka tuttavallinen, jos niikseen tulee, mutta todellisia sydanystavia tai ystavia viettaa aikaa ei poikaystavani lisaksi ole. Paikalliset ystavat ovat ihania, mutta lopunperin on erittain hankalaa saada luotua heihin sen syvempi kontakti kuin mita ystavyydelta odotan ja haluan. Muihin lankkareihin en ole oikeastaan tutustunut, silla suurin osa tulee vain lomalle ja viipyy taalla sen maaran x- viikkoa ja muut "maahanmuuttajat" oleskelevat Stone Townissa.

Mutta koska Zanzibarin talvi ei kuitenkaan ole niin kova, etta vanhan sananlaskun mukaan voisi sanoa "roudan ajavan porsaan kotiin", niin voinkin sanoa, etta sen roudan sijasta, mika sinne kotiin ajaa, onkin ystavat seka perhe, jotka ovatkin huippua huipunpia siella koto-Suomessa ja taalla ollessa ammenankin voimaa niista yhteisista HETKISTA, joita lammolla muistelen teidan kanssa viettaneeni.

Maya Angeloun sanoin "I have learned that people will forget what you said, people will forget what you did, but people will never forget how you made them feel."
Tama toimii molempiin suuntiin. Ystavat seka perhe, "the way you make me feel, brings me always back home". Tansania (Afrikka) se mystinen tunne ja ilo, joka taalla ollessani, saa minut rakastamaan maailmaa ja elamaa  -tassa ja nyt, "brings me always back here" <3.

Tama teksti on omistettu kaikille rakkaille kotona. Elakaa tama kesa, juhannus, tuleva syksy ja talvikin -tassa hetkessa. Paastakaa irti turhasta. Laula ja tanssi, kun silta tuntuu. Mene vesisateella uimaan. Tunne ilman viileys, mutta veden lampoisyys. Naura sydamesi pohjasta. Ela ja nauti. Ela - tassa ja nyt.

And that is how you can make the most of it <3...

Kulttuurimatkalla

Itsensa ulkopain tarkastelu on aina haasteellista.Tiedamme silti, etta se on usein ainut tapa ottaa uutta nakokantaa asioihin.

Kuplasta pois astuminen ja oman itsensa seka elinymparistonsa tarkastelu kuin vieraan silmin, vaatii aina jonkun ravistelevan tekijan, etta ihminen on ylipaataan kyvykas tekemaan sen.
Se saattaa olla elamassa tapahtunut kriisi, joka pistaa tutun ja turvallisen elaman hyrskyn myrskyn tai se saattaa olla kaikessa yksinkertaisuudessaan matkustaminen.
Matkustaminen kirjaimellisesti pois tuosta oman mukavan, tutun elaman comfort zonesta ja haastaa itseaan yli omien rajojen.

Joka tapauksessa, kuplasta pois astuminen on aina kasvattava kokemus, joka saa meidat nakemaan ymparoivan maailmamme hieman uudessa valossa.

Kuinka helposti me tulemme sokeiksi monille itseamme ymparoiville asioille. Hyvana esimerkkina on HS:n Nyt-liitteessa lauantaina 3.5 ( halleluja, verkkolehdet!) julkaistu teksti Jehovan Todistajista, jotka viimeiseen saakka uskovat omaan asiaansa, seka neuvovat viela sulkemaan korvansa ja silmansa muulta ymparoivalta maailmalta seka muilta totuuksilta. Uskoisin, etta moni meista "maallisista", kuten he meita uskontokuntaan kuulumattomia kutsuvat, varmasti lukivat tekstia hammennyksen seka epauskon vallassa. Kuka voi ensialkuun a) uskoa moiseen totuuteen seka b) kuinka vaikuttavasti he ovat tyonsa tehneet, etta yhteiso ja usko heidan asiaansa on muodostunut niin vahvaksi, etta se ajaa jopa kaikista lahimpien perhesuhteiden edelle. Jopa niin radikaalilla tavalla, etta kerran erotettuun tai omasta halusta eronneeseen henkiloon, ei saa pitaa mitaan yhteyksia, vaikka kyseessa olisi oma poika. Ja kuulaasti oppikirjan seka uskonlahkon vanhimpien kaskysta, he tata noudattavat.

Toki Jehovan Todistajat omana ryhmanaan ovat erittain aaripaan esimerkki, kuinka ihmiset voivat olla niin vahvasti imettyna yhteison seka kayttaytymismallien sisalle, ettei sielta ole edes mahdollisuutta nahda tai ajatella laatikon ulkopuolelle. Mutta samanlaista kapeakatseisuutta seka "pienen piirin pyorimista" on havaittavissa kansakuntien, kaupunkien, kylien sisalla, joista ihmiset eivat ole koskaan irtautuneet. Maailmaa ei ole nahty ja maailmankatsomus on luotu paikallisen kylan Siwan ja K-marketin valiin, seka sen valilla pyoriviin ihmisiin.

Me emme tieda mihin maailma vie meidat, mutta on hyva valilla kiskaista itsensa irti siita, jo kuopalle kuluneesta kotisohvasta ja lahtea sinne missa nk. kotiruoka ei enaa tuoksu.

Se ei ole ainoastaan hyvaksi, se on myos terveellista.

Matkaan lahtemisen ei aina tarvitse tarkoittaa matkustamista pallon toiselta puolelta toiselle. Keskelle Afrikan savannia, pieneen savimajaan, jotta maailma avautuisi edessasi ja nakisit seka kohtaisit erilaisia ihmisia ja kayttaytymisen malleja. Reissaaminen jo Suomessa idasta etelaan, etelasta pohjoiseen, pohjoisesta lanteen, osoittaa kuinka varikas kansa me olemme jo vain Suomen sisalla. Miettiessani omia reittejani Suomessa, Keski-Suomen tyttona Pohjanmaan Kuortaneelle opiskelemaan ja siita myohemmin Helsinkiin toihin. Opetti, etta pohojanmaalaiset erovat tietyissa asioissa keskisuomalaisista ja aidot stadilaiset nyt olivatkin asia erikseen.

Minne kotiruoka ei enaa tuoksu, opettaa ihmisista seka heidan asenteistaan ja ajattelumalleistaan aina uutta. Samalla myos meista itsestamme.

Joskin haluamalla oppia uutta kulttuureista seka ihmisista ympari maailman, on lahdettava reissuun hieman pidemmalle kuin Savvoon tai Tampereelle. Pakata kerralla hieman isompi laukku mukaan ja kerata rohkeus lahtea ylittamaan Suomen rajat. Talloin asiat avautuvat viela kirkkaampina silmiesi edessa, kun kohtaat erilaisista kulttuureista seka taustoista tulevia ihmisia. Havannoit heidan kayttaytymis - seka ajatusmallejaan ja vertailet havannoimaasi omaan kayttaytymiseesi. Vertailessasi huomaat, kuinka paljon kayttaytymisemme lopun perin onkaan, kulttuuriin sidonnainen. Kulttuuriin johon olemme syntyneet ja missa olemme kasvaneet.

Voin vannoa useiden ahaa-elamyksien tulvivan virtana, kun emme enaa tiirailekaan maailmaa  tutun Suomi-kuplan sisalta, vaalean punaisten kakkuloiden lapi, nakokentta seka vastaanotto sensorit tukossa.

On ollut mielenkiintoista huomioida seka vertailla taalla asuessa tansanialaisen (swahilikulttuurin) seka suomalaisen kulttuurien eroja. Samalla kun opin joka paiva uusia asioita paikallisesta kulttuurista, opin myos uusia asioita omasta kulttuuristani. Ja herattavaa on ollut huomata KUINKA PALJON kayttaytymisemme, ajattelumme on sidoksissa kulttuuriin, johon olemme kasvaneet.

Kaytannon esimerkkeja:

Suomalaiset ovat tunnetusti varustettu huonolla itsetunnolla. Huonoon itsetuntoon loytyy paljon taustasyita kasvatuksesta. Esimerkkina. Lasta ei saa kehua liikaa, ettei tule ylimieliseksi. Lapsen tulee tietaa, ettei ole hyva tuoda itseaan liian paljon naytille. Ole hiljaa ja vaatimaton niin ihmiset pitavat sinusta. Onneksi nama "kultaiset nyrkkisaannot" ovat olleet jo muutaman sukupolven verran vaistymassa ja korvattu hieman terveemman itsetunnon tuovilla menetelmilla.
Siita huolimatta, nama ovat usein huomattavissa vaikuttavan edelleen vanhoina perisynteina, toimintaamme seka ajatteluumme.

Kuten kaikkialla maailmassa, koulumaailma seka lapset ovat aina raakoja. Monet saavat kouluainakaan elinikaisia traumoja koulukiusaamisesta. Koulukiusaajien haukuttua isopaaksi, horokorvaksi taikka laskiksi. Mita naita kaikkia nyt on.
Nama ovat asioita, joita kukaan ei halua kuulla ja ennenkaikkea, kenenkaan ei tarvitse naita asioita kuunnella.

Mutta ajatuksena; voisiko niiden satuttavuus ja traumoja aiheuttava vaikutus sittenkin olla kulttuuristamme kiinni? Kultuurista, mihin me olemme ehdollistuneet niin, etta naita sanomalla ja naita asioita kuulemalla ihmiset tietavat, etta nyt ei ollu hyva juttu ja tasta pitaa loukkaantua.
Voiko kulttuuriin sidonnaiset mallit, saadella jopa niinkin arkoja tunteita kuin loukaantumista ja oman tunnon arvoa? Onko nama tunteet peraisin kulttuurista vai meista itsestamme?

Mita jos meidan kulttuuriin kuuluisikin nk. lempea suorasukaisuus, jolloin isokorvaista kaveria, satutaan kutsumaan isokorvaksi silla, koska hanella on isot korvat. Simple fact as that.
Ilman, etta tarkoituksena olisi satuttaa ketaan tai saattaa naurun alaiseksi.
Mita jos ymparoiva ilmapiiri sallisisi sen, eika kukaan pitaisi sita millaan lailla paheksuttavana, saatika asiaakoskevat pitaisi kutsumanimea loukkaavana.
Olisimme jo lapsuudessamme oppineet siihen, etta asioista puhutaan niiden oikeilla nimilla, eika kenenkaan tarvitse loukkaantua, jos on syntynyt isopaiseksi ja sen takia kutsumanimesi on "paa".

Nain nimittain asiat ovat tansanialaisessa kulttuurissa.

Kaveri, joka on isompi, on yleiselta kutsumanimeltaan seka kavereiden kesken "ponge"= laski tai "bigi". Kaveri, jolla on iso paa on nimeltaan "kichwa"=paa ja kaveri, jolla on isot silmat on "macho"=silma.
Ja siita huolimatta nailla ihmisilla ei ole huonoa itsetuntoa!

Vaikka kadulla kavellessasi kuulisit vieraan ihmisen kutsuvan sinua "ponge","kichwa","macho" se ei ole loukkaus tai solvaus. Se on asia minka kanssa olet syntynyt ja mika tulee ihmisilla ensimmaisena meieleen ulkonaostasi. Tasta johtuen se on kutsumanimesi.
Se on nimesi, eika sita kukaan ota pahalla tai vastavuoroisesti sano tarkoituksenaan loukata.
Meidan kulttuurissamme, tama ei kuitenkaan tulisi kuuloonkaan ja jos sinua yleisesti kutsuttaisiin "pongeksi" luokitellaan se silloin kiusaamiseksi.

Mutta mita jos meidan egomme ei olisikaan saanut kolauksia noista pienista sanoista, kun ymparoiva kulttuurimme olisikin ehdollistanut meidat ottamaan sen vastaan taysin normaalina asiana, yhtena monista ominaisuuksistamme. Siina ei olisi vihaa, siina ei olisi epakunnioitusta, siina ei olisi sita kaikkea negatiivisuutta taustalla, mita silla on meidan kulttuurissamme.

Koska asioista puhutaan taalla niiden oikeilla nimilla, olen minakin saanut siita oman osani.
-Miia! You have started to become mia mbili! You are not mia moja anymore!.
"Mia moja" tarkoittaa swahiliksi 100 ja "mia mbili" tarkoittaa 200. Yleinen vitsi nimestani johtuen on, etta olen "Mia moja". Nyt kuitenkin painoa on ilmeisesti ihmisten puheista paatellen tullut hieman lisaa, ja saman tien olen "Mia mbili". Ja tasta kutsumanimesta on turha vetaa hernemaissipaprikoita nenaansa, silla silloin olisin vain naurettava, herkkahipiainen mzungu.

Toinen valittoman palautteen esimerkki:

Puhuessani swahilia paikalliset monesti toistavat kaikuna, juuri sanomani lauseen, suuren naurunremakan saattelemana. Tasta hammentyneena kysyn, sanoinko jotain vaarin. Ja edelleen naureskellen he vastaavat, etta " ei ei, oikein se meni!" ja taman jalkeen kysylevat kuinka kauan olen ollut taalla, missa olen opiskellut swahilia jne.

"Perkele! Jos se kerta meni oikein, niin mita siina sitten matkit ja naurat minulle?? Ainaskin yritin!" on ensireaktioni aina, jonka saan kuitenkin nieleskelemalla muutamaan otteeseen pidettya sisallani ja samassa tunnepuuskassani tajuan, etteivat he tarkoita tata millaan pahalla.
Egoni, ehdollistuneena kuitenkin suomalaisille normeille, on opettanut, etta meidan kulttuurissamme maahanmuuttajan yritykselle puhua paikallista kielta, hanelle ei pain naamaa naureta vaikka suusta tulisi mita.
Mutta erona onkin. Jos me tekisimme nain Suomessa, meilla se usein on taytta rasismia ja nauru tarkoitetaankin toista loukkaavaksi toimeksi.

Mutta kuten kaikilla, on myos nailla lepposilla etelan ihmisilla omat herkat kohtansa. Joihin koskemalla, pienesta saattaa tulla hetkessa suurta ja kerran riitauduttuessa, ollaankin sitten asioissa erittain ehdottomia.

Tapaus viime viikolta toista.

Tyosahkopostini ei toiminut ja menin kertomaan asiasta toimistomme ATK-vastaavalle. Samassa huoneessa hanen kanssaan oli myos pomomme, joka huoneeseen tultuani kyseli minulta kuulumisiani seka kuinka tyot sujuvat. Vastasin, etta hyvin, mutta toita hidastaa se, ettei tyosahkopostini ota vastaan viesteja ja samalla pyysin ATK-henkiloamme tulemaan katsomaan mika oli vikana, jahka olisi vapaa.

Myohemmin han tuli ja oli erittain tuohtunut. "Next time you can come straight to me before you go and tell to our bos. Now you made me to look bad and he thinks that I dont do my work probly!"
Olin aimistynyt ja yritin selittaa tyokaverilleni, etten missaan nimessa ollut tehnyt sita siina tarkoituksessa ja etta eihan sahkopostin toimimattomuus hanesta johdu ja siita, ettei han olisi hoitanut toitaan kunnolla.
Kuin olisi kuuroille korville puhunut ja koko menneen viikon olenkin saanut tuntea nahoissani hanen kylmakiskoisen kohtelunsa.

Lesson learned. Ilmeisesti hierarkia on taalla niin kova, etta oli case mika hyvansa, jos se vain sisaltaa sanan "ongelma", sita ei esiteta pomosi kuulevien korvien alla toiselle tyokaverillesi. Piste.

Toinen saman tyyppinen tapaus, tapahtui vapaaehtoisaikanamme vuonna 2010 Mtwarassa.
Olimme kaikkia vapaaehtoiset lopettelemassa toitamme ja tasta johtuen jarjestimme illanistujaiset laksarien hengessa, ensimmaisille lahteville. Mamani oli hoitanut afrikkalaisen ruokapuolen ja rakas vapaaehtoisystavani oli leiponut kanelipullia jalkiruoaksi. Paikalle olimme kutsuneet paikallisia ystaviamme seka tyokaverimme.
Ruokailun alkaessa paikallinen ystavamme kokosi lautaselleen pinon afrikan herkkuja ja saman lautasen syrjaan, otti han suomalaisen kanelipullan. Astettui paikalleen ja mausteriisin, chipsien seka salaatin seassa, haukkasi aina valista palasen pullasta.
Mehan tietysti koimme taman erittain hauskana ja tilannekoomisena asiana. Ystavani meni lautasen luo ja osoitti sormella puoliksi syotya pullaa, muiden soosien vieressa ja me kaikki nauroimme. Se ei ollut pahaa naurua, mutta se oli naurua sen tilannekomiikkansa vuoksi.
Tilannekomiikaksi paikallinen ystavamme ei kuitenkaan tilannetta kokenut vaan tunsi, etta ystavani tulemalla hanen lautaselleen ja tekemalla pullasta numeron, oli saattanut hanet naurunalaiseksi ja tata han ei tulisi antamaan anteeksi. Eika antanut.

Summa summarum. Jokaisessa kulttuurissa on omat ehdollistetut kipupisteet, mitka ovat rakennettu ihmisten sisalle niin, etta niihin koskemalla, oli tarkoituspera mika hyvansa, niista loukkaudutaan ja niiden kuuleminen satuttaa.

Samoja ihmisia me lopun perin olemme, mutta maailma ja kulttuurimme on muovannut meidan ajatteluamme seka asenteitamme erilaisiksi.

Ajattelun eli mielensisallon sanotaankin olevan "tietenkin menneisyyden eli kotikasvatuksen, kulttuurin, perhetausta ym. ehdollistama. Mielen toiminnan sisainen ydin rakentuu tietyista, mita voimallisinta samaistumista aiheuttavista, toistuvista ja sitkeista ajatuksista ja reaktiomalleista. Tama kokonaisuus on ego."

Suosittelenkin kaikkia astumaan edes hetkeksi siita tutusta ymparoivasta Suomi-kuplasta, johon me kaikki olemme ehdollistuneet.
Voin luvata sen olevan mielenkiintoinen tutkimusmatka ajattelun, - seka kayttaytymismalliemme sopukoihin seka uuden oppimisen paikka tuosta meidan "tuhansien jarvien seka metsien"- egostamme. Suomeen palattaessa, niin mieli kuin sydankin on usein hitusen viisaampi seka avoimempi ;)...

Love <3.

Mzungun matkassa taas...

Sormet ovat syyhynneet paastakseen kirjoittamaan tata tekstia. Reilun tunnin kestavilla tyomatkoilla dalladallalla (dalladalllaa-lallallaa... sais muuten hyvan laulun!) ajankulukseni olen pyoritellyt paassani blogi-teksteja. Niin kauheasti olisi asiaa kerrottavana, muttei ketaan muuta mzungua jakamassa ja ihmettelemassa taman pienen paratiisisaaren elamaa ja eroavaisuuksia.

Ensi alkuun ajattelin, etta tassa sita ollaan reilun kolmen vuoden Tansania-Suomi valia matkustettaessa, matkattu itsekkin jonnekin puoli tiehen, valille Suomi ja Tansania. Taman maan ihmetykset ja eroavaisuudet eivat enaa tunnu niin kummallisilta ja oudoilta kuin neitsytmatkalla Tansaniaan syksylla 2010. Jolloin silloinen 20-vuotias, Jyvaskylan perinurkilta Tikkakoskelta lahtoisin oleva meikapirkko lahti suorittamaan tyoharjoitteluaan Tansanian Mtwaraan ja silloin mitaan aavistamatta, sille tielle jai.

Mita tapahtui ja miksi niin tapahtui?

Mina tunsin loytaneeni kodin Afrikasta. Ennen kaikkea mina tunsin loytaneeni itseni Afrikasta.

Reilu kolmevuotinen taipale ja tuttavuuteni Afrikan mantereen kanssa on antanut paljon. Se on ollut matka kohti aikuisuutta. Muovannut nuorta naista itsenaiseksi, opettanut elamasta ja etenkin omista arvoista. Se oli matka tuntemattomaan, mutta tietamattani tuolloin se oli ennen kaikkea myos matka itseeni, joka jatkuu edelleen.

Nyt Zanzibar on koti. Se on ollut koti taas viime joulukuusta lahtien. Elama saarella ja Tansaniassa on jo tuttua. Olen siina sisalla ja se on jo osa minua. Silla sita ei olisikaan osannut arvata kuinka paljon sita kuitenkin joka paiva oppii uutta sen kulttuurista ja kielesta, jotka poikkeavat taysin, ainakin kulttuurin osalta siita mihin itse on syntynyt ja kasvanut. Asioden paalle ymmartaa nykyaan paremmin ja ymparilleni olen saanut kerattya rakkaan joukon paikallsia laheisiani, jotka auttavat ymmartamaan ja elamaan arkea taalla. Kuitenkaan ei ole toista mzungua taalla ihmettelemassa. Mihin sita sitten tarvitsisi sellaista toista mzungu kaveria? Vaikka paikalliset ystavani ja kumppanini ovat kultaakin kalliimpia ja ovat ottaneet minut osaksi heita, niin silti sita jostain kumman syysta on kauhea tarve kertoa mita uutta ja hienoo tai vahemman hienoo on oppinut tasta elettavasta elamasta, jollekin sellaiselle joka tulee samasta kulttuurin piirista ja ymmartaa aivoituksiasi ja sinun pohjoismaalaisesta synnyin - ja kasvatusperasta kumpuavaa maailmankatsomustasi.

Niimpa tama blogi on nyt sitten sita. Etta tanne vuodattamalla saa tama turpamoottori omalla aidinkielellaan jakaa Afrikan elaman kulun ja kerronnan. Kuten alussa mainitsin, elamaa puolivalissa Tansaniaa ja Suomea, "mzungun matkoilla'-blogi on taas herannyt eloon ja on minun kanavani viestia koto-Suomeen ja tuoda sen lukijat mukanani tilaan "in between Suomi-Tanzania".

Karibuni <3!

Ps. Rakas ystavani seka taiteellisista lahjoistaan ihailemani seka ylistamani Maria Silvennoinen loihti blogin ulkoasun juuri sellaiseksi, etta mzungu on onneseta ja kiittollisuudesta haljeta seka ainaskin illallisen velkaa sitten Suomessa ;).

Minä sydän LiiKe ry.

Ennen Etelä-Afrikkaan lähtöä pistimme ns. työmme purkkiin Mtwarassa SDA:n kanssa. Etelä-Afrikasta tultuani vietin kaksi viikkoa äitini ja isäni kanssa, jotka tulivat pitämään pienen "pole pole"-hetken, hektiseen kevääseensä ja nauttimaan Tansanian taianomaisuudesta. Kuten muillekin reissuun lähteneille, myös heidät lumosi Afrikan luonnon kauneus sekä ihmisten lämpöisyys tai näin ainakin luulen ;).     

Vanhempieni lähdettyä, jäin vielä Zanzibarille täksi viimeiseksi kuukaudeksi.  Laskin, että minulla on vielä hieman rahaa käytettävissä  ja ratkaisevin tekijä oli se, että hain OKL:n monikulttuuriseen luokanopettajakoulutukseen ja nyt Sinin seuran on korvannut abauttirallaaa 200 sivuinen  VAKAVA-kokeen aineisto. Siispä mietin, kumpi on motivoivampaa lukemisen kannalta: tehdä se Zanzibarin rannalla, palmupuun varjossa, riippumatossa  loikoillen ja aina kun aivot tarvitsevat hieman levähdystä, voi katseen siirtää turkoosina kimmeltävään mereen ja antaa edelleen, sielun vain levätä. Vai tulla Suomeen, keskelle enemmän tai vähemmän lumista tai märkää kevättä ja lukea kotona kulmasohvalla kasvatusalan artikkeleita. Luulen, että suurin osa asemassani oleva olisi valinnut myös ensimmäisen. 

Nyt kuitenkin tänä sateisena päivänä, kun palmupuun alla ei voi lukea ja sisätiloissa VAKAVA-aineiston artikkelit yht´äkkiä tuntuvatkin aika raskaalta tekstiltä, päätin leputtaa aivojani kirjoittamalla blogiin postauksen, jonka olen ajatellut kirjoittavani jo pitkään.                                                                                                                                Olen saanut itseni viime aikoina usein kiinni ikävöimästä (taaskin kerran) liikunnankehitysyhteistyötä ja kaikkia niitä mamoja ja papoja, tyttäriä ja koulun lapsia ja OKL:n opiskelijoita joita opetimme. Miksi halusin viime vuoden työharjoitteluni jälkeen tulla takaisin Tansaniaan, oli ensinnäkin hirveä kaipuu Afrikan auringon alle, tähän kiehtovaan kulttuuriin, josta halusin oppia ja ammentaa vielä enemmän, mutta ennen kaikkea myös, kun muistelin afrikkalaisten tekemisen ja liikunnan iloa kun menimme pitämään heille (huom!) mitä tahansa liikuntaa!

Aloitimme itselleni viime vuodelta tutuksi tulleella ja opparini aiheeksi muodostuneesta Moms & Daughters, Liikuntaa äidille ja tyttärille -hankkeen parissa työskentelystä. Meillä oli neljä eri ryhmää per viikko, eri osissa Mtwaran kaupunkia, joissa kävimme pitämässä heille liikuntaa ja terveyskasvatusta. Viime vuoteen verrattuna paikalliset kollegamme olivat ottaneet nyt kunnolla vastuun ohjaamisesta ja me lähinnä annoimme vinkkejä ja autoimme suunnitteluvaiheessa, mutta varsinaisissa tapaamisissa saimme olla pikemminkin apuohjaajan roolissa. Tämä oli juuri oikea kehitysaskel SDA:n työntekijöille. Kehitysohjelmien ideana on ennen kaikkea tähdätä pysyviin muutoksiin sekä omavaraisuuteen kehitystyön tulosten suhteen. Eli käytännössä siihen, etteivät saavutukset enää jatkossa tarvitse ulkopuolista tukea pysyäkseen hengissä. Niinpä meidän asemamme oli muuttunut oikeaan suuntaan, olemalla ns. pikemminkin takapiruina kuin ottamalla täyden vastuun ohjaustilanteissa. Viime vuonna paikalliset työntekijämme nimittäin olivat ohjauksissa aktiivisia osallistujia, mutta aktiivisen kääntäjän  roolissa. Periaatteessa he tällöin ohjasivat, mutta kuten jokainen ohjaaja tietää, kohtaamalla ryhmän itse ja olemalla päävastuussa omasta tunnistaan, saa vasta aikaan sen adrenaliinivirran virtaamaan suonissa ja pistämään parastaan, jotta tunnista tulisi jokaiselle, niin itselle kuin liikutettaville, nautittava.

Viime vuonna työharjoitteluni aikana, teimme evaluoinnin vapaaehtoiskavereideni Sallan ja Mikon kanssa Moms&Daughters-ryhmien toiminnasta ja tulevaisuuden kehityksestä. Moni mama tällöin vastasi, että toivoisivat saavansa  bisneskoulutusta, terveyskasvatuksen rinnalla. Tämä unelma kävi toteen viime syksynä, kun bisnestietouttaan mamojen kanssa tuli jakamaan Huhtamäki- Lehtosen perhe Suomesta.                     Pidimme viikon mittaisen bisnes koulutuksen yhdelle Moms&Daughters -ryhmälle, jonka aikana heille annettiin perustietoutta oman bisneksen pyörittämisestä, hintojen arvioinnista yms. Mamat pienryhmissä suunnittelivat kukin oman liikeidean ja äänestyksen jälkeen, kolmelle parhaimmalle jaettiin nk. starttiraha, jonka Lehtosen perhe yhdessä LiiKe ry:n kanssa oli kerännyt varainkeruujuhlissa Suomessa, ennen Tansaniaan tuloa.  Tansaniassa naisten liikeideat ja bisneksen pyörittäminen on hieman erilaista kuin Suomessa ja omalla bisneksellä tarkotatetaan esimerkiksi kanojen munien myymistä tai saippuoiden ja pesuaineiden valmistusta ja myyntiä.          

Antti luennoimassa bisneksestä mamoille

                                                                                                                                                                                                                                                                                                        Viikon lopuksi järjestimme loppuhuipennukseksi Mikindanin (vanha swahili kylä Mtwarassa) Old Boma-hotellissa hyväntekeväisyys "Handicraft"-festarit, joiden ideana oli kerätä rahaa Moms &Daughters ryhmille sekä samalla äidit ja tyttäret myivät omatekoisiaan käsitöitä jotka (kuten uskoa saattaa) ovat erittäin upeaa afrikkalaista käsityötä. Minun ja Sinin tehtävänä oli käytännössä vastata festareiden markkinoimisesta ja lippujen myynnistä. Levittelimmekin hullunlailla mainoksia ympäri Mtwaran kaupunkia ja lippuja myimme aina kun mahdollisuus tuli. Jopa niinkin pitkälle saakka, että ihmiset aloittivat keskustelun meidän kanssa "Joo, ootte jo myyny mulle lippuja".  Loppuen lopuksi saimme mukavan määrän ihmisiä kerätyksi festareille ja vielä oveltakin saimme hyvän määrän lippuja myydyksi. Tapahtuma oli onnistunut ja lämminhenkinen, mamat saivat myytyä käsitöitään, tapahtumassa tarjottiin hyvä intialaispäivällinen ja laululintumme Sini, haltioi festariväen äänellään. Loppuhuipennukseksi vielä mamat ja tyttäret esittivät yhdessä paikallista tanssia.

mamojen käsitöitä

marraskuussa pitämämme festarien mainos löytyi mestoilta vielä maaliskuussakin :D...

Bisnes viikon aikana SDA:n työntekijöille annettiin "Savings and credits"-koulutusta. Monelle nimenä on varmasti tuttu "Naisten pankki". Savings and creditsin tarkoituksena on tuoda Moms&Daughters -ryhmän jäsenille nk. oma naisten pankki. Ideana on, että naiset saavat luotua nk. oman yhteisen säästötilinsä, joka mahdollistaa heille lainan oton omiin hankkeisiinsa ja ryhmä itse päättää myönnetäänkö kullekin hankkeelle tämä "laina". Tämä nk. naisten pankki takaa naisille mahdollisuuden tehdä jotain omalla rahalla, miehistään riippumattomina. Useimpien Afrikkalaisten naisten työ on olla kotiäitinä ja miehet mielellään pitävät heidät siellä. Niinpä harvalla on pääomaa laittaa omaa yritystä pystyyn vaan vastaavasti heidän täytyy pyytää mieheltä laina, jolloin he eivät ole miehistään riippumattomia. Yritys on laitettu miehen rahoilla pystyyn, joten lopullinen valta on heillä. Myös tämä projekti saatiin joulukuussa mukavasti aluille ja jos se saadaan hyvin pyörimään, on se taas hieno edistysaskel Moms&Daughters-projektille.

Haasteellisimman tehtävän meille kuitenkin antoi paikallisten OKL opiskelijoiden uinninopetus. Uimataito on erittäin huono koko Tansaniassa. Mtwara sijaitsee aivan Intian valtameren vieressä, mutta silti harva osaa uida. Rannasta kauempana asuvat kaupunkilaiset eivät ole välttämättä koskaan edes käyneet meren rannan ääressä, vaikka se olisi vain noin kolmen kilometrin päässä. Miksi? Koska he pelkäävät. Meri on kuulema pelottava, eivätkä he halua uida siinä koska voivat hukkua ja meressä asuu kaikkea inhottavaa.            

                        

En muistaisi, että itselleni olisi kerrottu meren hirviönä tunnettuja" Näkki" tarinoita kun olin lapsi, pikemminkin muistan Näkki- tarinat lastenohjelmista, mutta vanhempani kertoivat, että vielä heidän lapsuudessaan aikuiset pelottivat "Näkillä", joka syö pikku lapsia jos he menevät yksin uimaan. Saman kaltaista tarinaa kerrotaan täällä, mutta erona on, että tätä urbaani, vai pitäisikö sanoa vesilegendaa, on kerrottu niin paljon, että se on iskoistunut niin hyvin lasten päähän, että vielä aikuisinakin he kuvittelevat vedessä asuvan hirviön, joka tulee syömään huonotaitoisia uimareita. Tarina siirtyy sukupolvelta toiselle ja sen takia lapsetkaan eivät edes halua mennä veteen ja oppia uimaan. Esimerkiksi moni kalastajakaan ei osaa uida ja tämä estää heitä menemästä pikku paateillaan syvemmälle päin merta, missä olisi todella ne isot apajat ja rikastumisen mahdollisuus. Peloistaan johtuen he pysyvät lähellä rantaviivaa ja isot kalat voivat huoletta uiskennella isommassa vesissä. 

                                                                                                                                                           Uimaopetus on aina haasteellista, mutta mikä aikuisten uimaopetuksetsta tekee erillä tapaa haasteellista, verrattuna lasten uimaopetukseen, on murtaa ne pelot ja ennakkoluulot, mitä aikuisella oppijalla on uimisesta ja mitkä tekijät ovat estäneet häntä oppimasta uimaan. Toinen asia on nk. vanhasta pois oppiminen. Kun jonkin asian on tehnyt vuosikymmenet jo tietyllä tavalla, mutta se ei olekaan aivan oikea tapa sitä tehdä , on pois oppiminen vaikeaa. Niinpä otimme haasteen vastaan innokkaina, valmiina murtamaan niin "Näkki"-myytit kuin väärät tekniikat ja jakamaan uimataidon salaisuudet. Ennen kaikkea kurssin tarkoituksena oli opettaa tulevia opettajia, millä tavalla he voivat omia oppilaitaan tulevaisuudessa opettaa. Näin saataisiin pikkuhiljaa, sukupolvi sukupolvelta, murrettua niitä ennakkoluuloja uimista kohtaan, mitä tämä kulttuuri on siirtänyt aikuisilta lapsille vuosisatojen ajan.     

                                                                  

                                                                                                                                                      Yllätykseksemme aika harva uimakoululaisistamme olivat pelokkaita. Pikemminkin heillä oli suunnaton into ja motivaatio oppia. Ehkäpä siis uusi uimisen sukupolvi onkin alkanut jo syntyä. Lähdimme hyvin alkeista liikkeelle, kellumisesta kohti krooliuintia. Ensimmäisen haasteen toi vastaan jo niinkin yksinkertainen asia kuin fysiologia. Nämä ihmiset täällä ovat yleensä lähinnä pelkkää lihasta. On epätavallisempaa jos seurueessa on enemmän huono kroppaisia kuin hyvä kroppaisia. Ironisesti isomahaiset ovat niitä pohattoja, joilla on rahaa syödä yli varojensa. Niinpä kaikki meidän uimakoululaisetkin melkein poikkeuksetta olivat pelkkää lihasta ja mustien luuntiheydenkin ollessa vielä suurempi kuin valkoisten, ei kelluminen onnistunutkaan niin helposti kuin esim. itselläni, heittäen vain mukavalla rasvaprosentilla varustetun kroppani taakse, suunnaten katseen taivaaseen ja antaen vain meren kelluttaa itseäni. He tekivät kaiken oikein, rentoina, katse taivaassa, leuka ylhäällä, korvat vedessä, mutta silti he upposivat. Ongelmaksi ei siis muodostunutkaan meressä asuva "Näkki" vaan yksinkertaiset fysiologian lait.               

                                                                                                                                                                                            Lopunperin kaikki kuitenkin oppivat joten kuten uimaan. Välinepulasta johtuen, täytyi taas varioida ja keksiä nk. köyhän miehen uimaopetusvälineet. Uimaopetuksessa käytimme hyväksemme  tyhjistä vesipulloista tehtyjä kellukkeita, jotka oli sidottu narun päähän. Näiden keksimisestä emme kuitenkaan voi ottaa kunniaa itsellemme, sillä idean bongasimme paikallisilta lapsilta, jotka rannassa opettelivat uimaan näiden välineiden kanssa.  Teimme vielä englannin kielisen uimaopetuskirjan ope-opiskelijoille, josta he saavat matskun omiin tuleviin uimaopetuskursseihinsa.                                 

                                                                                                                                                           Ohjaajan työssä palkitsevinta on kun huomaa ohjattaviensa/opetettaviensa tekemisessä, edistyksen tapahtuneen ja opetetun opin menneen perille. Onnistumisen tunteet, kun oppii jotain uutta  ja kun uusi opittu taito sujuu kuin itsestään ja näistä johtuvat onnistumisen kiljaisut ja kiitollisuuden näky kasvoilta, aina tuntien jälkeen on ehdottomasti se palkinto ja palkka, mitä vapaaehtoisena tehdystä työstä saa, ja se täysin riittää.

Emme valitettavasti saaneet mahdollisuutta opettaa kouluissa liikuntaa syksyllä ja joulun jälkeen tammikuussa Mtwarassa elettiin ns. muutosten kuukautta kun uudet projektit tulivat vanhojen tilalle. Niinpä menimme viikoksi Lindiin, viereiseen regioniin, missä on SDA.n toinen toimisto ja erittäin aktiivinen mr. Chigon työporukka. Lindissä opetimme liikuntaa kouluissa ja taas se tunne kun viidestäkymmenestä sataan lasta juoksevat kiljuen pihamaalle huutaen  "michezo" eli "liikuntaa", ei siinä voi olla mitään muuta kuin yhtä hymyä ja juosta lasten kanssa hiekkakentälle, nauttimaan liikunnan ilosta.       

                                                                                                                                                                     Joillekin lapsille koulu on ainut paikka, jossa he esim. voivat pelata uusilla palloilla tai ennen kaikkea saada ohjattua liikuntaa. Tansaniassa ei tunneta vapaa-ajan lasten iltapäiväkerhoja. Harrastaminen on omaehtoista ja lapset pelaavat fudista ja nettballia sekä harrastavat akrobatiaa kaveriporukoiden kesken, mitä kotitöiltään ehtivät. Kaikki kuitenkin harrastavat liikuntaa, sillä kotona ei ole pleikkaripelejä yms. viihdyttämässä vaan leikit löytyy pihalta.                    

                                                                                                                                                                                                                    

Joka aamu Lindin rannalla treenasi noin kahdenkymmenen hengen mamojen ja papojen aamutreeniryhmä, aina aamu kuudesta noin puoli kahdeksaan. Pidimme heille viikon verran, joka aamu aina eri treenin. Oli mm. armybiciä, joogaa, kuntonyrkkeilyä, uintia sekä juoksuharjoittelua. Mikäs sen motivoivampaa kuin aamutreeni biitsillä, auringon noustessa. Ryhmäläiset olivat aktiivisia ja jo kuudelta aamulla täynnä intoa, valmiina ryhtymään hommiin. Mikä ihaninta, ryhmäliikuntatunti ei ole suu mutrussa, tosissaan jumppaamista kuten se tuntuu meillä suomalaisilla enemmän olevan tapana, asioiden tosissaan tekemistä tarkoittaen myös sitten tosissaan jumppaamista ;). Jos askelissa mentiin sekaisin, silloin naurettiin itselle ja liikutetaan itseä jollain muulla tapaa musiikin rytmiin. Nuorena liikunnanohjaajana, aikuisryhmien kohtaaminen on välillä haastavaa kun näytettävänä on, että nuoresta iästä huolimatta on ammattitaitoinen ja tietää mitä on tullut tekemään. Vielä kun monet ryhmäliikuntatunneille tulleista naisista tai miehistä, tekevät askelsarjoja kuoleman vakava ilme naamallaan ja kasvoista päättelemällä, ei voi varmaksi sanoa, tuntevatko he minkäänlaista liikunnan iloa ja nauttivatko he tunnista, vaikka useimmiten se ilo siellä sydämmessä tuntuu, tunnin aikana se ei vain välity aina iloisena ilmeenä kasvoille saakka. Afrikkalaisten kasvoista ei tarvitse paljoa tutkia ja tunnistella nauttivatko he vai eivät. Sen näkee ja sen kuulee. Taaskin kerran, se on se palkinto ja palkka, minkä ottaa mielellään tehdystä työstä: liikunnanilon jakaminen.

Todettakoon taaskin kerran elämän totuuksia: kun asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä, niitä osaa arvostaa. Tässä kohtaa, sama asia on liikunnan harrastamisessa. Ohjattu liikunta ei näille ihmisille täällä ole itsestäänselvyys, vaan se on harvinaista herkkua. Yhdessä tekemisen riemu ja liikunnan ilo näkyy vaikka askelissa vähän sekaannutaankin tai pallo ei sitten millään mene maaliin.  Ja niinhän se liikunnan perimmäinen tarkoitus olekin tuottaa iloa ja nautintoa.

Liikunnanohjaaminen täällä on monella tapaa hyvin erilaista. Jo pelkän kielimuurin takia, ei voi vaatia täydellistä järjestystä tai suorituksia ja välinepulan takia pitää paljon varioida välineistöä esim. käsipainot tehdään  litran juomapulloista, täytettynä hiekalla. Jos pihalle juokseekin sata koululaista ja tunti on suunniteltu viidellekemmenelle, täytyy uusi suunnitelma vetää ns. hatusta. Niinpä sitä ei voi oikein itseltäkään vaatia samanlaista suoriutumista tunnin ohjaamisessa kuin Suomessa. Sitä toki panostaa täysin, mutta siitä jo saa hyvät fiilikset kun kielimuurista huolimatta saa tunnin ja liikkujat toimimaan tarkoitetulla tavalla kun Suomessa tämä on itsestäänselvyys. Ehkäpä sitä osaa siis jollain tapaa itsekin nauttia täällä pienemmistä asioista ja löytää onnistumisen iloja vähemmästä. Ohjaajan rooli muotoutuu joksikin Suomalaisen ja Tansanialasen väliltä ja mielestäni kulttuurinvaihto on aina hyvä asia (:.

Viime viikolla vietin viikon verran Pemballa (Zanzibarin toisella saarella) ja vaikka muslimikulttuuri on tullut tutuksi hyvin tänä aikana kun olen täällä ollut, sillä rannikkoalueilla ja erityisesti Zanzibarilla muslimikulttuuri on hyvin vallitseva, oli Pemba aivan ääripää Islamin uskossaan.  Kaikki olivat muslimeja, koko saarelta ei löytynyt yhtään ainuttakaan paikallista baaria ja joka ikisen kaupan ovet sulkeutuivat pian moskeijasta kantautuneen rukouskutsun jälkeen. Jopa minun täytyi koko viikon verran pukeutua kuin muslimi, kietoutuen huntuihin ja peittää vartaloni varpaista päähän saakka (hiukset mukaan luettuna). Perustelin ensin oman uskonnollisen kantani ja ettei minun kristittynä tarvitse pitää huntua, mutta paikalliset vaati, enkä halunnut loukata heidän kulttuuriaan kun he olivat kannassaan niin ehdottomia. Viikko, peittäen koko kropan yli kolmenkymmenen asteen helteessä oli riittävä. Pemballa mieleeni tuli kuitenkin ajatus; jos Mtwaran sijasta olisinkin lähtenyt tekemään vapaaehtoistyötä Pemballe, olisinko silloin nauttinut siitä niin paljoin kuin mitä nyt? Muslimikulttuuri on niin kaukana omastani ja vahva Islamin usko haastaa Tansaniassa naisten tasavertaistumista, sillä Islamin uskossa naisen arvo ei ole kumma. Jo se, että miehet saavat ottaa neljä vaimoa itselleen, kertoo mielestäni naisen asemasta. Esimerkiksi Moms & Daughters -projektin kehityshaasteet naisten tasavertaistumiselle muodostuisivat siellä varmasti todellisiksi haasteiksi. 

Olen ollut reilu puoli vuotta jo Tansaniassa, mutta silti koin pienoista kulttuurishokkia Pemballa . Voi olla, että jos kotipaikkanani olisi ollut Pemba puolen vuoden ajan, olisin kokenut kaiken ehkä vaikeammaksi ja kotiin olisin saattanut tulla jo aikaisemmin. Mtwara on mukavan pieni ja leppoisa kaupunki. Sieltä löytyy uskontojen sekoitus muslimeista katolilaisiin, mutta kaupunki ei ole ottanut jyrkkää kantaa oikeastaan mihinkään suuntaan. Kaupungista löytyy kuppiloita ja yliopiston sekä opettajankoulutuslaitoksen takia kaupungissa asuu paljon nuoria opiskelijoita. Meri on aivan vieressä ja kaikki  miltei tuntevat toisensa. Niinpä koin oloni siellä erittäin helpoksi ja kotiutuminen oli helppoa,  vaikka kulttuuri sielläkin on hyvin erilainen, mutta sopeutuva kulttuuri oli afrikkalainen kulttuuri, ei jyrkkä muslimikulttuuri.   

musliminaiset ja "musliminainen" rivissä

Aikani vapaaehtoisena on varmasti aika jonka tulen aina muistamaan ja kuten jo ensimmäisellä kerralla todistettiin, Afrikka on jättänyt pysyvän jäljen sydämeeni. Minkä takia lähteä sitten vapaaehtoiseksi, on kaikki se elämänkokemus, jonka saa eläessä itselleen vieraassa kulttuurissa, huomatessa, että vaikka olemme kotoisin eri puolilta maapalloa, olemme silti lopunperin melko samanlaisia, kuten olen monesti  maininnut. Se liikunnan ilon jakaminen, jonka täällä onnistuu tekemään, ne kaikki hymyt ja naurut ovat paljon arvokkaampia kuin se euromäärä, minkä saa ohjauksista per tunti palkkatöissä. Jos sydämessä on yhtään paloa lähteä kokemaan jotain uutta ja jännittävää, en voi muuta kuin täydestä sydämmestäni suositella vapaaehtoiseksi lähtemistä.

Africa for life. (:

Elämä on ihmisen parasta aikaa

18.päivä helmikuuta oli lento Etelä-Afrikkaan heittämään itsemme likoon surffisoppaan. Joka käytännössä tarkottaa 6-0 turpaan ottamista aalloilta sekä miehen (tai tässä tapauksessa naisen) ja meren välistä tahtojentaistelua. Miksi surffisoppaan itsensä heittäminen on sitten kaiken sen arvoista, kun "mausteet" jättävät sata varmasti palojälkiä, eikä epäilystä todellakaan jää siitä kumpi on vahvempi, meri vai mies? Vastaus on endorfiinipölly! Eli se mieletön kehon omatuottama huume, mielihyvän olotila, minkä voi saada vaikka vain edes yhden onnistumisen jälkeen.

Surffisoppa oli minulle ja Sinille viimeinen yhteinen liemi, missä meidät keitettiin tällä Afrikan matkalla. Etelä-Afrikasta minä lähdin vielä Tansaniaan, jonne myös vanhempani tulivat katsomaan ja ihmettelemään Afrikan kauneutta. Sini otti lennon Budapestiin ja siitä myöhemmin Suomeen.

Viimeinen Afrikan kuukautemme oli kuitenkin mieletön ja parempaa loppua tällä matkalle en olisi voinut toivoa. Koska näitä hyviä hetkiä on riittänyt niin paljon, hetkiä, jotka haluaa muistaa koko loppu ikänsä, kerron menneistä tapahtumista teillekin nyt hetkinä. Kokeillaan saanko tästä yhtään johdonmukaista vaiko pelkästään täydellisen sopan ;)...

Hetki 1. Viimeinen viikko töissä ja Sini saa suolistotaudin, minä saan malarian ja kumpikaan meistä ei ole siihen mennessä ollut niin kipeä. Asuimme projektitalolla kahdestaan. Kumpikin niin huonossa kunnossa, ettemme pystyneet huolehtimaan kunnolla itsestämme, saatika auttamaan toista. Makasimme kummatkin sohvalla puolikuolleena, "Sini! Mulla on niin huono olo".  "Niin on mullaki, yhyy!". Sex and the city osoittautui päiviemme pelastukseksi ja katsoimme maratonina tuotantokaudet, vaikka olimme ne jo kertaalleen kelanneet läpi. Vaikka henkisen tuen sanotaan olevan parasta tukea, sillä hetkellä kuitenkin fyysinen tuki olisi myös tullut tarpeeseen. Sohvalta ponnistaminen sai silloin aivan uuden merkityksen, ei muuten ole aina helppoa. Lyhyiden olotila palavereiden jälkeen päätettiin kumpi lähtee käymään kaupassa. Fyysinen tuki kuitenkin tuli henkisen tuen yhteydessä toiselta, sillä toinen varmasti tiesi kuinka pahalta tuntuu fyysisesti kun valitti olotilasta. Yhdessä siis myötä - kuin vastamäessä, kirjaimellisesti ;)... Vaikka tuolloin tilanne ei paljoa naurattanut, nyt voin kuitenkin listata sen menneen kuukauden hyviin hetkiin, sillä kuten sanotaan aika kultaa muistot. Naurattaa pelkkä ajatuskin, miltä olemme mahtaneet näyttää yhdessä, Miia aka malarialoinen sekä Sini aka suolistobakteerinen :D...

Hetki 2. Ennen Etelä-Afrikkaa menimme viikoksi vielä Zanzibarille, juuri Zauti za busaran aikaan. "Zauti za busara" on yksi Afrikan suurimmista musiikkifestivaaleista, joka järjestetään joka helmikuu Zanzibarilla. Festarit kestävät noin viikon verran ja artisteja on ympäri Afrikkaa. Tarkoituksenamme oli mennä ainakin yhtenä päivänä festarialueen sisälle, katsomaan artisteja ja nauttimaan upeista esityksestä. Hinta oli kuitenkin heitetty taas niin korkeaksi, ettei meidän huonolla rahatilanteella löytynyt rahaa maksaa yhdestä sisäänpääsystä 27 dollaria. Paikallisilta hinta oli 3000 shillinkiä eli 1, 5 euroa. Edelleen mielestäni on reilua, että paikallisille on omat hinnat, sillä tämä mahdollisti kenenkä tahansa paikallisen myös mennä nauttimaan hyvästä live-musiikista. Mutta hinnoittelu "for international guests", kuten hinnastossa meitä nimitettiin, oli kuitenkin aika mieletön. Festarialue oli foodmarketin vieressä, joten jäimme kuuntelemaan hyvää livemusaa foodmarketille, jonne musiikki kuului kuta kuinkin yhtä hyvin kuin festarialueella. 

Saimme kuitenkin nauttia muutama ilta myöhemmin aivan omasta livemusiikista, kun yhdessä zanzibarin rastaveljiemme kanssa järjestimme Sinille yllätys läksärit. Minun tehtävänä oli pitää Sini päivän verran poissa muualla, jolloin pojat sekä "rastakommuunin mama" Sakina kokkasivat ja laittoivat paikat valmiiksi. Illan tultua nuotitulen vierelle oli kannettu pitkä pöytä, joka oli koristeltu kukin. Pian pöytä katettiin täyteen "African barbegue"-herkkuja ja Sinin yllätykseksi pojat alkoivat laulamaan "one more nightia" ja kerroimme koko kekkereiden olevan Sinille, joka liikutuksesta johtuen meni täysin sanattomaksi. Koska afrikkalaiseen tapaan "sharing is caring", oli pöytä ja paikka pian täynnä ihmisiä, joita kaikkia emme olleet koskaan edes nähneetkään. Ruokaa kuitenkin oli riittävästi ja kaikki varmasti nauttivat olostaan. Mielettömän hyvän ruuan jälkeen, siirryimme nuotiotulelle, jossa Bagamyosta tulleet veljemme soittivat rumpujaan ja kaikki lauloivat yhdessä, tähtitaivaan alla, nuotitulen loisteessa. Meillä tosiaan oli oma Zauti za busara " African music under African skies".  Koska oma laulutaitoni muistuttaa lähinnä raakkuvaa harakkaa, tyydyin enemminkin nauttimaan tilanteesta makaamalla penkillä, katsoen loistavaa tähtitaivasta ja kuuntelemalla lahjakkaita ystäviäni. Olisinko voinut olla enempää onnellisempi. Epäilen (:...

Hetki 3. Saavuimme Etelä-Afrikan Johannesburgiin. Jo´burgista otimme junan Port Elisabethiin, josta oli vielä noin 40 km matka Jeffreys bayhin, jossa surffikurssimme oli. 20 tuntia junassa economy- luokassa ei ehkä itsessään kuulu niihin nautittavimpiin hetkiin, mutta junassa oli tunnelmaa. Sokea tummamies tuli vaunuumme ja päästi ilmoille uskomattoman kaikuvan äänen ja alkoi laulamaan jotain Jumala-aiheista kappaletta kauniilla äänellään. Hänellä oli keppi, jolla hakkasi junan lattiaan rytmiä ja kulki vaunua päästä päähän. Ei kestänyt aikaakaan kun koko vaunu raikasi laulusta, kun matkustajat yhtyivät miehen lauluun. Olen aina halunnut mennä katsomaan ja ottaa osaa mustien kirkkojen jumalanpalveluksiin, jossa stereotypian mukaan kaikki laulavat tanssivat yhdessä ja meno on kaukana luterilaisen kirkon virsien laulannasta. Mutta Etelä-Afrikassa ei tarvitse mennä kuin junaan ja saa olla mukana tällaisessa menoissa ja kyllä, stereotypia pitää paikkansa. Ei voi kyllä kuin ihmetellä, kuinka näillä mustilla on niin rytmi veressä. 

Yritin ladata tähän videota, missä mies laulaa, mutta ylläripylläri se ei tainnut onnistua. Yritän saada viedon onnistumaan, joku toinen nettiaika kerta...

Hetki 4. Surffikurssi alkoi heti seuraavana päivänä kun olimme saapuneet J´bayhin. Lähdimme ihan alkeista ja itse en ollut surffannut koskaan aiemmin. Alussa ainut mitä teimme oli ottaa aalto kiinni. Aallon lähestyessä pitä alkaa padlata (eli kauhoa), aallon iskiessä viimeiset kolme padlausta ja sen jälkeen nostaa vain ylävartalo ylös, polvien ollessa vielä laudalla ja antaa aallon vain viedä rantaan saakka. Ensimmäistä kertaa kokeiltaessa jo vain tämä tuntui aivan mielettömältä. Kuten alussa mainitsin surffaus on myös yhtä tahtojen taistelua meren ja miehen välillä ja eräänäkin päivänä kun aallot oli ainakin kolmemetriset, tunsin todella olevani aivan liian pieni niin isoon mereen. Välillä aalto heitteli todella pahasti... Juuri kun ajattelit ottavasi seuraavan aallon haltuun, aallon iskeydyttyä se heittikin sinut laudan päältä pois, iski paineella pohjaan ja pystyit tuntemaan kuinka aalto kirjaimellisesti jyräsi päältä, maatessasi meren pohjassa. Äkkiä ylös ja voit nähdä uuden aallon tulevan päällesi. Hullua ja voimia vievää touhua, mutta niin... Niin kuin sanoin, se tunne kun sitten vihdoin onnistut. Muutaman päivän kuluttua laudan päällä seisominen ei enää ollut satunnaista, vaan aina onnistui, joko hyvin tai huonosti. Mutta silloin kuin onnistui hyvin, endorfiinipölly oli saada pään sekaisin. Näet hyvän aallon tulevan kohti, makaat laudan päällä ja alat padlaamaan. Aalto iskee, nostat itsesi ylös ja yht´äkkiä vain seisot laudan päällä ja tunnet kuinka lauta ratsastaa aallon harjan päällä, jyräten kovaa vauhtia eteenpäin. Edes yksi täydellinen aalto, voi pelastaa koko muuten meren kanssa taistelemasi päivän.

Hetki 5. Eräänä aamuna Sini tuli herättämään minut kuuden aikoihin aamulla katsomaan täydellistä auringon nousua ja toden totta se oli täydellinen. Aurinko nousi meren takaa (yllättävän nopeasti) maalaten taivaan punaiseksi  ja pian valaisten kaiken kirkkaudellaan. Istuimme minä, Sini ja ystävämme Filipo sekä TK penkillä, kaikki täysin hiljaisina ihmetellen aamun kauneutta. Teimme kaikki mustijäljet käteemme. Katsoimme auringonnousua tarkkaan, nipistimme tiettyä kohtaa kädestämme ja painoimme muistiin kaikki siihen hetkeen liittyvät aistimukset. Miltä se näytti, miltä kaikki tuntui ja miltä kaikki tuoksui. Myöhemmin nipistämällä samaa kohtaa voisi palata mielessä siihen hetkeen ja muistaa  ja tuntea kaikki ne aistimukset, mitä silloin koki.

Hetki 6. Koska meillä tosiaan oli vain pieni budjetti käytettävissämme Etelä-Afrikassa, ajattelimme alunperin viettävämme parisen viikoa pelkästään J´bayssä. Kaikki kuitenkin sanoivat meidän olevan hulluja jos emme kävisi Cape Townissa kun olimme kerran Etelä-Afrikkaan saakka tulleet. Lähdimme pienestä budjetistamme huolimatta katsomaan kaikkien kehumaa kaunista Cape Townia ja kehut eivät olleet turhia. Cape Town oli todella kaunis. Kauniiksi sen teki kaupungin vieressä kohoavat jylhät vuoret "Table-mountain" sekä "Lion-mountain" ja meren kimmellys kaupungin toisella laidalla. Muutoinkin tie J´baysta Cape Towniin oli uskomattoman kaunis. Reittiä nimetetäänkin Garden routeksi ja matka oli kuin olisi ollut keskellä ihmeellistä puutarhaa. Matkan varrella oli jylhiä maiseman vaihteluja ja kasvusto oli vehreää ja värikästä. Maasto vaihteli vuorista kanjoneihin sekä kauniisiin rantoihin. Matkan varrella näimme mm. maailman korkeimman sillalta tehtävän benji-hyppy paikan, jonka olisin todella halunnut tehdä, mutta rahat eivät olisi Tansanian viisumiin enää sen jälkeen riittäneet. Tulimme siihen tulokseen, että Etelä-Afrikasssa on niin paljon näkemistä ja kokemista, että sinne ei kannata tulla ensinnäkään lyhyellä ajalla saatika ohkaisella lompakolla. Moni reissaaja, jotka tapasimme oli esimerkkinä vuokrannut auton ja kierteli ympäri Etelä-Afrikkaa vähintään kuukauden ajan. Alkuperäisenä päätarkoituksenamme oli tulla surffileirille, eikä niinkään näkemään Etelä-Afrikkaa, mutta nähtyämme sen kauneuden ja mahdollisuudet päätimme, että ehdottomasti sinne pitää mennä takaisin joskus ajan kanssa ja lunastaa esimerkiksi se menetetty benji-hyppy.   

Cape Townissa ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen, pääsimme nauttimaan kunnollisesta kaupunkikulttuurista. Vaikka luulin, etten sitä niin ole kaivannutkaan, kuitenkin nyt kun sai olla keskellä kaupungin hälinää, katsella ihmisiä, kierrellä liikkeissä, istua katukahvilassa cafe lattella ja illalla mennä kiinalaiseen syömään nuudeliannoksen, huomasi sitä sittenkin kaivanneensa. Kävimme vierailemassa Cape pointissa, joka on Cape Townin eteläisin kohta, ja miltei Afrikan eteläisin. Minne katsoikin mykisti sen kauneus täysin. Maailma on täynnä niin kauniita paikkoja ja onnekseni sain taas nähdä yhden.

Hetki 7. Lähdin neljä päivää ennen Jeffryes baystä kuin Sini. Minun lentoni oli Johannesburgista ja Sinin oli Port Elisabethista. Jouduin viettämään muutaman päivän yksistäni Jo´burgissa, sillä juna kulki vain sunnuntaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin ja lentoni oli perjantaina. Yksin kulkeminen ja matkustaminen ei muutoin ole ongelma ja onhan sitä jo ennenkin tehty, mutta Johannesburg on tunnettu Etelä-Afrikan vaarallisimpana kaupunkina, jonne edes Etelä-Afrikan valkoiset eivät halua mennä sen vaarallisuudesta johtuen. Onnekseni olin J´bayssä tavannut Johannesburgista kotoisin olevan Siyan, joka lupasi näyttää minulle paikkoja ja pitää minulle seuraa J´burgissa. Lopunperin Johannesburg ei ollut niin paha kuin mikä kuva siitä annetaan, kun vain tietää mihin mennä siellä. Totta kuitenkin on, että jos et tiedä mihin mennä, voit joutua ammutuksi, joten varovaisuus on todella paikallaan. Etelä-Afrikkassa voi vielä erittäin hyvin nähdä rotuerottelua, eikä apartheidin aikakausi ole loppunutkin kuin vasta 1994. Kehitystä menneiseen voi siis nähdä, mutta matkaa tasavertaiseen yhteiskuntaan on vielä paljon. Etelä-Afrikka on hyvin kehittynyt, mutta tämä koskee lähinnä kaupunkeja, missä kaikki valkoiset asuvat sekä varakkaat mustat. Kaupunkien laitamilta löytyy townshipeiksi kutsutut mustien alueet eli ne kuuluisat ghetot, joka on pelkkää peltihökkelöä, aivan toistensa vierivieressä. Etteiväti ghetot pilaisi muutoin kaunista maisemakuvaa, on townshipien ympärille rakennettu aidat, joiden sisälle ei kunnolla näe. Elinolojen ollessa niin epävertaiset Etelä-Afrikassa, on rikollisuuden määrä huima. Köyhät ottavat rikkailta, kuten maailmanhistoriassa on aina mennyt. Niinpä valkoisena voit saada kuulan kalloosi vain menemällä townshipiin tai muulle huonolle alueelle, jonne valkoisena sinulla ei ole mitään asiaa.

Siya kavereineen elävät henkeen ja vereen hiphop-kulttuurista ja asiaan kuuluvasti hankkivat elantonsa vielä skeittiammattilaisina. Ajelimme ympäri Jo´burgia heidän autolla ja kuulema sinä päivänä sattui vielä olemaan maailmanlaajuinen R Kelly päivä... Totta kai oli :D! Kaikista parasta oli kuitenkin kuunnella poikien puhetta keskenään, sillä puhe oli juuri sitä mustien gangsteripuhetta "My nigga! Wats up? What is this shit ?! Motherfucker U are black, u should lissen hiphop and jazz. Is that cool. I tell u"... Kirosanoja tulee sieltä täältä, motherfuckeriksi kutsutaan parasta kaveriakin ja kaikki on "chilled" mutta se kaikki tarkoitetaan pelkästään hyvällä ja rakkaudella. Ajelimme ympäriinsä ja menimme katsomaan kun pojat skeittasivat. Pojat opettivat minulle mustien asennepuhetta ja en voinut kuin nauttia olostani. Niin kaukana kotoa ja koko ajan mielessäni oli vain " Moro oon Miikku Suomen Tikkakoskelta"  Poikia lainatakseni "fuck man, kuinka coolilta se sitten kuulostaakaan" ;D...

Hetki 8. Viimeiseksi halusin jättää tämän kaikista tärkeimmän hetken, joka kaikista upeista hetkistä kuitenkin nousee ykköseksi. Miksi rakastan matkustamista, on kaikki se uuden kokeminen ja näkeminen, mutta ennen kaikkea upeiden ihmisten tapaamista ympäri maailmaa. Meillä kävi vielä niin hyvä tuuri, että Jeffreys bayssa tapaamamme ihmiset kaikki olivat aivan mielettömiä. Muutoinkin matkallamme tapaamamme ihmiset ovat olleet uskomattomia persoonia. On ihana huomata vaikka kuinka eri olosuhteista tai eri puolilta maailmaa me tulemmekaan, lopunperin olemme kaikki kuitenkin niin samanlaisia. J´bayssa oli reissaajia ympäri maailmaa ja viikon jälkeen tuntui kuin olisimme yksi suuri, pieni perhe. Kun tapaa sellaisen ystävän, jonka kanssa vain heti klikkaa voi tunnetta verrata aivan kuin rakastumiseen. Sielujen sympatia ja ajatusten vaihto on huimaa ja sitä ei voi olla kuin erittäin kiitollinen ja onnellinen, että on saanut tavata tällaisia ihmisiä. Harmittavampi puoli tavata reissuilla ihania ihmisiä ympäri maailmaa on se, että tuleeko niitä näkemään enää koskaan. Onneksi maailmassa on kuitenkin olemassa niinkin fiksuja ihmisiä kuten Mark Zuckerberg ja hänen keksimä Facebook, joka auttaa kummasti pitämään yhteyttä eripuolilla maailmaa oleviin sielunsiskoihin -ja veljiin.

Kuitenkin matkalla tapaamistani sielunsiskoista -ja veljistä yksi on ollut ylitse muiden. Sini, Sinikka, Simba alias suolistobakteeri  Kupiainen (rakkaalla lapsella on monta nimeä) kiitos, että olit mukanani ja jaot kaikki nämä huikeat hetket. Ne hetket, kun soitit skittaa ja lauloi äänelläsi (joka on liian hyvä ollakseen totta) iltahämärässä, kaikkien kerääntyessä ympärille kuuntelmaan haltioituneina niin Mtwarassa kuin Zanzibarilla kuin nyt erityisesti Etelä-Afrikassa, oli se minulle etuoikeus, josta sain nauttia koko reissun ajan.  Ne hetket, joista läsnäolosi teki paljon helpompaa selviytyä ja ne hetket, joista läsnäolosi teki hetkistä vain niin paljon hauskempia. Asante Sini! Pamoja daima <3!