Minä sydän LiiKe ry.

Ennen Etelä-Afrikkaan lähtöä pistimme ns. työmme purkkiin Mtwarassa SDA:n kanssa. Etelä-Afrikasta tultuani vietin kaksi viikkoa äitini ja isäni kanssa, jotka tulivat pitämään pienen "pole pole"-hetken, hektiseen kevääseensä ja nauttimaan Tansanian taianomaisuudesta. Kuten muillekin reissuun lähteneille, myös heidät lumosi Afrikan luonnon kauneus sekä ihmisten lämpöisyys tai näin ainakin luulen ;).     

Vanhempieni lähdettyä, jäin vielä Zanzibarille täksi viimeiseksi kuukaudeksi.  Laskin, että minulla on vielä hieman rahaa käytettävissä  ja ratkaisevin tekijä oli se, että hain OKL:n monikulttuuriseen luokanopettajakoulutukseen ja nyt Sinin seuran on korvannut abauttirallaaa 200 sivuinen  VAKAVA-kokeen aineisto. Siispä mietin, kumpi on motivoivampaa lukemisen kannalta: tehdä se Zanzibarin rannalla, palmupuun varjossa, riippumatossa  loikoillen ja aina kun aivot tarvitsevat hieman levähdystä, voi katseen siirtää turkoosina kimmeltävään mereen ja antaa edelleen, sielun vain levätä. Vai tulla Suomeen, keskelle enemmän tai vähemmän lumista tai märkää kevättä ja lukea kotona kulmasohvalla kasvatusalan artikkeleita. Luulen, että suurin osa asemassani oleva olisi valinnut myös ensimmäisen. 

Nyt kuitenkin tänä sateisena päivänä, kun palmupuun alla ei voi lukea ja sisätiloissa VAKAVA-aineiston artikkelit yht´äkkiä tuntuvatkin aika raskaalta tekstiltä, päätin leputtaa aivojani kirjoittamalla blogiin postauksen, jonka olen ajatellut kirjoittavani jo pitkään.                                                                                                                                Olen saanut itseni viime aikoina usein kiinni ikävöimästä (taaskin kerran) liikunnankehitysyhteistyötä ja kaikkia niitä mamoja ja papoja, tyttäriä ja koulun lapsia ja OKL:n opiskelijoita joita opetimme. Miksi halusin viime vuoden työharjoitteluni jälkeen tulla takaisin Tansaniaan, oli ensinnäkin hirveä kaipuu Afrikan auringon alle, tähän kiehtovaan kulttuuriin, josta halusin oppia ja ammentaa vielä enemmän, mutta ennen kaikkea myös, kun muistelin afrikkalaisten tekemisen ja liikunnan iloa kun menimme pitämään heille (huom!) mitä tahansa liikuntaa!

Aloitimme itselleni viime vuodelta tutuksi tulleella ja opparini aiheeksi muodostuneesta Moms & Daughters, Liikuntaa äidille ja tyttärille -hankkeen parissa työskentelystä. Meillä oli neljä eri ryhmää per viikko, eri osissa Mtwaran kaupunkia, joissa kävimme pitämässä heille liikuntaa ja terveyskasvatusta. Viime vuoteen verrattuna paikalliset kollegamme olivat ottaneet nyt kunnolla vastuun ohjaamisesta ja me lähinnä annoimme vinkkejä ja autoimme suunnitteluvaiheessa, mutta varsinaisissa tapaamisissa saimme olla pikemminkin apuohjaajan roolissa. Tämä oli juuri oikea kehitysaskel SDA:n työntekijöille. Kehitysohjelmien ideana on ennen kaikkea tähdätä pysyviin muutoksiin sekä omavaraisuuteen kehitystyön tulosten suhteen. Eli käytännössä siihen, etteivät saavutukset enää jatkossa tarvitse ulkopuolista tukea pysyäkseen hengissä. Niinpä meidän asemamme oli muuttunut oikeaan suuntaan, olemalla ns. pikemminkin takapiruina kuin ottamalla täyden vastuun ohjaustilanteissa. Viime vuonna paikalliset työntekijämme nimittäin olivat ohjauksissa aktiivisia osallistujia, mutta aktiivisen kääntäjän  roolissa. Periaatteessa he tällöin ohjasivat, mutta kuten jokainen ohjaaja tietää, kohtaamalla ryhmän itse ja olemalla päävastuussa omasta tunnistaan, saa vasta aikaan sen adrenaliinivirran virtaamaan suonissa ja pistämään parastaan, jotta tunnista tulisi jokaiselle, niin itselle kuin liikutettaville, nautittava.

Viime vuonna työharjoitteluni aikana, teimme evaluoinnin vapaaehtoiskavereideni Sallan ja Mikon kanssa Moms&Daughters-ryhmien toiminnasta ja tulevaisuuden kehityksestä. Moni mama tällöin vastasi, että toivoisivat saavansa  bisneskoulutusta, terveyskasvatuksen rinnalla. Tämä unelma kävi toteen viime syksynä, kun bisnestietouttaan mamojen kanssa tuli jakamaan Huhtamäki- Lehtosen perhe Suomesta.                     Pidimme viikon mittaisen bisnes koulutuksen yhdelle Moms&Daughters -ryhmälle, jonka aikana heille annettiin perustietoutta oman bisneksen pyörittämisestä, hintojen arvioinnista yms. Mamat pienryhmissä suunnittelivat kukin oman liikeidean ja äänestyksen jälkeen, kolmelle parhaimmalle jaettiin nk. starttiraha, jonka Lehtosen perhe yhdessä LiiKe ry:n kanssa oli kerännyt varainkeruujuhlissa Suomessa, ennen Tansaniaan tuloa.  Tansaniassa naisten liikeideat ja bisneksen pyörittäminen on hieman erilaista kuin Suomessa ja omalla bisneksellä tarkotatetaan esimerkiksi kanojen munien myymistä tai saippuoiden ja pesuaineiden valmistusta ja myyntiä.          

Antti luennoimassa bisneksestä mamoille

                                                                                                                                                                                                                                                                                                        Viikon lopuksi järjestimme loppuhuipennukseksi Mikindanin (vanha swahili kylä Mtwarassa) Old Boma-hotellissa hyväntekeväisyys "Handicraft"-festarit, joiden ideana oli kerätä rahaa Moms &Daughters ryhmille sekä samalla äidit ja tyttäret myivät omatekoisiaan käsitöitä jotka (kuten uskoa saattaa) ovat erittäin upeaa afrikkalaista käsityötä. Minun ja Sinin tehtävänä oli käytännössä vastata festareiden markkinoimisesta ja lippujen myynnistä. Levittelimmekin hullunlailla mainoksia ympäri Mtwaran kaupunkia ja lippuja myimme aina kun mahdollisuus tuli. Jopa niinkin pitkälle saakka, että ihmiset aloittivat keskustelun meidän kanssa "Joo, ootte jo myyny mulle lippuja".  Loppuen lopuksi saimme mukavan määrän ihmisiä kerätyksi festareille ja vielä oveltakin saimme hyvän määrän lippuja myydyksi. Tapahtuma oli onnistunut ja lämminhenkinen, mamat saivat myytyä käsitöitään, tapahtumassa tarjottiin hyvä intialaispäivällinen ja laululintumme Sini, haltioi festariväen äänellään. Loppuhuipennukseksi vielä mamat ja tyttäret esittivät yhdessä paikallista tanssia.

mamojen käsitöitä

marraskuussa pitämämme festarien mainos löytyi mestoilta vielä maaliskuussakin :D...

Bisnes viikon aikana SDA:n työntekijöille annettiin "Savings and credits"-koulutusta. Monelle nimenä on varmasti tuttu "Naisten pankki". Savings and creditsin tarkoituksena on tuoda Moms&Daughters -ryhmän jäsenille nk. oma naisten pankki. Ideana on, että naiset saavat luotua nk. oman yhteisen säästötilinsä, joka mahdollistaa heille lainan oton omiin hankkeisiinsa ja ryhmä itse päättää myönnetäänkö kullekin hankkeelle tämä "laina". Tämä nk. naisten pankki takaa naisille mahdollisuuden tehdä jotain omalla rahalla, miehistään riippumattomina. Useimpien Afrikkalaisten naisten työ on olla kotiäitinä ja miehet mielellään pitävät heidät siellä. Niinpä harvalla on pääomaa laittaa omaa yritystä pystyyn vaan vastaavasti heidän täytyy pyytää mieheltä laina, jolloin he eivät ole miehistään riippumattomia. Yritys on laitettu miehen rahoilla pystyyn, joten lopullinen valta on heillä. Myös tämä projekti saatiin joulukuussa mukavasti aluille ja jos se saadaan hyvin pyörimään, on se taas hieno edistysaskel Moms&Daughters-projektille.

Haasteellisimman tehtävän meille kuitenkin antoi paikallisten OKL opiskelijoiden uinninopetus. Uimataito on erittäin huono koko Tansaniassa. Mtwara sijaitsee aivan Intian valtameren vieressä, mutta silti harva osaa uida. Rannasta kauempana asuvat kaupunkilaiset eivät ole välttämättä koskaan edes käyneet meren rannan ääressä, vaikka se olisi vain noin kolmen kilometrin päässä. Miksi? Koska he pelkäävät. Meri on kuulema pelottava, eivätkä he halua uida siinä koska voivat hukkua ja meressä asuu kaikkea inhottavaa.            

                        

En muistaisi, että itselleni olisi kerrottu meren hirviönä tunnettuja" Näkki" tarinoita kun olin lapsi, pikemminkin muistan Näkki- tarinat lastenohjelmista, mutta vanhempani kertoivat, että vielä heidän lapsuudessaan aikuiset pelottivat "Näkillä", joka syö pikku lapsia jos he menevät yksin uimaan. Saman kaltaista tarinaa kerrotaan täällä, mutta erona on, että tätä urbaani, vai pitäisikö sanoa vesilegendaa, on kerrottu niin paljon, että se on iskoistunut niin hyvin lasten päähän, että vielä aikuisinakin he kuvittelevat vedessä asuvan hirviön, joka tulee syömään huonotaitoisia uimareita. Tarina siirtyy sukupolvelta toiselle ja sen takia lapsetkaan eivät edes halua mennä veteen ja oppia uimaan. Esimerkiksi moni kalastajakaan ei osaa uida ja tämä estää heitä menemästä pikku paateillaan syvemmälle päin merta, missä olisi todella ne isot apajat ja rikastumisen mahdollisuus. Peloistaan johtuen he pysyvät lähellä rantaviivaa ja isot kalat voivat huoletta uiskennella isommassa vesissä. 

                                                                                                                                                           Uimaopetus on aina haasteellista, mutta mikä aikuisten uimaopetuksetsta tekee erillä tapaa haasteellista, verrattuna lasten uimaopetukseen, on murtaa ne pelot ja ennakkoluulot, mitä aikuisella oppijalla on uimisesta ja mitkä tekijät ovat estäneet häntä oppimasta uimaan. Toinen asia on nk. vanhasta pois oppiminen. Kun jonkin asian on tehnyt vuosikymmenet jo tietyllä tavalla, mutta se ei olekaan aivan oikea tapa sitä tehdä , on pois oppiminen vaikeaa. Niinpä otimme haasteen vastaan innokkaina, valmiina murtamaan niin "Näkki"-myytit kuin väärät tekniikat ja jakamaan uimataidon salaisuudet. Ennen kaikkea kurssin tarkoituksena oli opettaa tulevia opettajia, millä tavalla he voivat omia oppilaitaan tulevaisuudessa opettaa. Näin saataisiin pikkuhiljaa, sukupolvi sukupolvelta, murrettua niitä ennakkoluuloja uimista kohtaan, mitä tämä kulttuuri on siirtänyt aikuisilta lapsille vuosisatojen ajan.     

                                                                  

                                                                                                                                                      Yllätykseksemme aika harva uimakoululaisistamme olivat pelokkaita. Pikemminkin heillä oli suunnaton into ja motivaatio oppia. Ehkäpä siis uusi uimisen sukupolvi onkin alkanut jo syntyä. Lähdimme hyvin alkeista liikkeelle, kellumisesta kohti krooliuintia. Ensimmäisen haasteen toi vastaan jo niinkin yksinkertainen asia kuin fysiologia. Nämä ihmiset täällä ovat yleensä lähinnä pelkkää lihasta. On epätavallisempaa jos seurueessa on enemmän huono kroppaisia kuin hyvä kroppaisia. Ironisesti isomahaiset ovat niitä pohattoja, joilla on rahaa syödä yli varojensa. Niinpä kaikki meidän uimakoululaisetkin melkein poikkeuksetta olivat pelkkää lihasta ja mustien luuntiheydenkin ollessa vielä suurempi kuin valkoisten, ei kelluminen onnistunutkaan niin helposti kuin esim. itselläni, heittäen vain mukavalla rasvaprosentilla varustetun kroppani taakse, suunnaten katseen taivaaseen ja antaen vain meren kelluttaa itseäni. He tekivät kaiken oikein, rentoina, katse taivaassa, leuka ylhäällä, korvat vedessä, mutta silti he upposivat. Ongelmaksi ei siis muodostunutkaan meressä asuva "Näkki" vaan yksinkertaiset fysiologian lait.               

                                                                                                                                                                                            Lopunperin kaikki kuitenkin oppivat joten kuten uimaan. Välinepulasta johtuen, täytyi taas varioida ja keksiä nk. köyhän miehen uimaopetusvälineet. Uimaopetuksessa käytimme hyväksemme  tyhjistä vesipulloista tehtyjä kellukkeita, jotka oli sidottu narun päähän. Näiden keksimisestä emme kuitenkaan voi ottaa kunniaa itsellemme, sillä idean bongasimme paikallisilta lapsilta, jotka rannassa opettelivat uimaan näiden välineiden kanssa.  Teimme vielä englannin kielisen uimaopetuskirjan ope-opiskelijoille, josta he saavat matskun omiin tuleviin uimaopetuskursseihinsa.                                 

                                                                                                                                                           Ohjaajan työssä palkitsevinta on kun huomaa ohjattaviensa/opetettaviensa tekemisessä, edistyksen tapahtuneen ja opetetun opin menneen perille. Onnistumisen tunteet, kun oppii jotain uutta  ja kun uusi opittu taito sujuu kuin itsestään ja näistä johtuvat onnistumisen kiljaisut ja kiitollisuuden näky kasvoilta, aina tuntien jälkeen on ehdottomasti se palkinto ja palkka, mitä vapaaehtoisena tehdystä työstä saa, ja se täysin riittää.

Emme valitettavasti saaneet mahdollisuutta opettaa kouluissa liikuntaa syksyllä ja joulun jälkeen tammikuussa Mtwarassa elettiin ns. muutosten kuukautta kun uudet projektit tulivat vanhojen tilalle. Niinpä menimme viikoksi Lindiin, viereiseen regioniin, missä on SDA.n toinen toimisto ja erittäin aktiivinen mr. Chigon työporukka. Lindissä opetimme liikuntaa kouluissa ja taas se tunne kun viidestäkymmenestä sataan lasta juoksevat kiljuen pihamaalle huutaen  "michezo" eli "liikuntaa", ei siinä voi olla mitään muuta kuin yhtä hymyä ja juosta lasten kanssa hiekkakentälle, nauttimaan liikunnan ilosta.       

                                                                                                                                                                     Joillekin lapsille koulu on ainut paikka, jossa he esim. voivat pelata uusilla palloilla tai ennen kaikkea saada ohjattua liikuntaa. Tansaniassa ei tunneta vapaa-ajan lasten iltapäiväkerhoja. Harrastaminen on omaehtoista ja lapset pelaavat fudista ja nettballia sekä harrastavat akrobatiaa kaveriporukoiden kesken, mitä kotitöiltään ehtivät. Kaikki kuitenkin harrastavat liikuntaa, sillä kotona ei ole pleikkaripelejä yms. viihdyttämässä vaan leikit löytyy pihalta.                    

                                                                                                                                                                                                                    

Joka aamu Lindin rannalla treenasi noin kahdenkymmenen hengen mamojen ja papojen aamutreeniryhmä, aina aamu kuudesta noin puoli kahdeksaan. Pidimme heille viikon verran, joka aamu aina eri treenin. Oli mm. armybiciä, joogaa, kuntonyrkkeilyä, uintia sekä juoksuharjoittelua. Mikäs sen motivoivampaa kuin aamutreeni biitsillä, auringon noustessa. Ryhmäläiset olivat aktiivisia ja jo kuudelta aamulla täynnä intoa, valmiina ryhtymään hommiin. Mikä ihaninta, ryhmäliikuntatunti ei ole suu mutrussa, tosissaan jumppaamista kuten se tuntuu meillä suomalaisilla enemmän olevan tapana, asioiden tosissaan tekemistä tarkoittaen myös sitten tosissaan jumppaamista ;). Jos askelissa mentiin sekaisin, silloin naurettiin itselle ja liikutetaan itseä jollain muulla tapaa musiikin rytmiin. Nuorena liikunnanohjaajana, aikuisryhmien kohtaaminen on välillä haastavaa kun näytettävänä on, että nuoresta iästä huolimatta on ammattitaitoinen ja tietää mitä on tullut tekemään. Vielä kun monet ryhmäliikuntatunneille tulleista naisista tai miehistä, tekevät askelsarjoja kuoleman vakava ilme naamallaan ja kasvoista päättelemällä, ei voi varmaksi sanoa, tuntevatko he minkäänlaista liikunnan iloa ja nauttivatko he tunnista, vaikka useimmiten se ilo siellä sydämmessä tuntuu, tunnin aikana se ei vain välity aina iloisena ilmeenä kasvoille saakka. Afrikkalaisten kasvoista ei tarvitse paljoa tutkia ja tunnistella nauttivatko he vai eivät. Sen näkee ja sen kuulee. Taaskin kerran, se on se palkinto ja palkka, minkä ottaa mielellään tehdystä työstä: liikunnanilon jakaminen.

Todettakoon taaskin kerran elämän totuuksia: kun asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä, niitä osaa arvostaa. Tässä kohtaa, sama asia on liikunnan harrastamisessa. Ohjattu liikunta ei näille ihmisille täällä ole itsestäänselvyys, vaan se on harvinaista herkkua. Yhdessä tekemisen riemu ja liikunnan ilo näkyy vaikka askelissa vähän sekaannutaankin tai pallo ei sitten millään mene maaliin.  Ja niinhän se liikunnan perimmäinen tarkoitus olekin tuottaa iloa ja nautintoa.

Liikunnanohjaaminen täällä on monella tapaa hyvin erilaista. Jo pelkän kielimuurin takia, ei voi vaatia täydellistä järjestystä tai suorituksia ja välinepulan takia pitää paljon varioida välineistöä esim. käsipainot tehdään  litran juomapulloista, täytettynä hiekalla. Jos pihalle juokseekin sata koululaista ja tunti on suunniteltu viidellekemmenelle, täytyy uusi suunnitelma vetää ns. hatusta. Niinpä sitä ei voi oikein itseltäkään vaatia samanlaista suoriutumista tunnin ohjaamisessa kuin Suomessa. Sitä toki panostaa täysin, mutta siitä jo saa hyvät fiilikset kun kielimuurista huolimatta saa tunnin ja liikkujat toimimaan tarkoitetulla tavalla kun Suomessa tämä on itsestäänselvyys. Ehkäpä sitä osaa siis jollain tapaa itsekin nauttia täällä pienemmistä asioista ja löytää onnistumisen iloja vähemmästä. Ohjaajan rooli muotoutuu joksikin Suomalaisen ja Tansanialasen väliltä ja mielestäni kulttuurinvaihto on aina hyvä asia (:.

Viime viikolla vietin viikon verran Pemballa (Zanzibarin toisella saarella) ja vaikka muslimikulttuuri on tullut tutuksi hyvin tänä aikana kun olen täällä ollut, sillä rannikkoalueilla ja erityisesti Zanzibarilla muslimikulttuuri on hyvin vallitseva, oli Pemba aivan ääripää Islamin uskossaan.  Kaikki olivat muslimeja, koko saarelta ei löytynyt yhtään ainuttakaan paikallista baaria ja joka ikisen kaupan ovet sulkeutuivat pian moskeijasta kantautuneen rukouskutsun jälkeen. Jopa minun täytyi koko viikon verran pukeutua kuin muslimi, kietoutuen huntuihin ja peittää vartaloni varpaista päähän saakka (hiukset mukaan luettuna). Perustelin ensin oman uskonnollisen kantani ja ettei minun kristittynä tarvitse pitää huntua, mutta paikalliset vaati, enkä halunnut loukata heidän kulttuuriaan kun he olivat kannassaan niin ehdottomia. Viikko, peittäen koko kropan yli kolmenkymmenen asteen helteessä oli riittävä. Pemballa mieleeni tuli kuitenkin ajatus; jos Mtwaran sijasta olisinkin lähtenyt tekemään vapaaehtoistyötä Pemballe, olisinko silloin nauttinut siitä niin paljoin kuin mitä nyt? Muslimikulttuuri on niin kaukana omastani ja vahva Islamin usko haastaa Tansaniassa naisten tasavertaistumista, sillä Islamin uskossa naisen arvo ei ole kumma. Jo se, että miehet saavat ottaa neljä vaimoa itselleen, kertoo mielestäni naisen asemasta. Esimerkiksi Moms & Daughters -projektin kehityshaasteet naisten tasavertaistumiselle muodostuisivat siellä varmasti todellisiksi haasteiksi. 

Olen ollut reilu puoli vuotta jo Tansaniassa, mutta silti koin pienoista kulttuurishokkia Pemballa . Voi olla, että jos kotipaikkanani olisi ollut Pemba puolen vuoden ajan, olisin kokenut kaiken ehkä vaikeammaksi ja kotiin olisin saattanut tulla jo aikaisemmin. Mtwara on mukavan pieni ja leppoisa kaupunki. Sieltä löytyy uskontojen sekoitus muslimeista katolilaisiin, mutta kaupunki ei ole ottanut jyrkkää kantaa oikeastaan mihinkään suuntaan. Kaupungista löytyy kuppiloita ja yliopiston sekä opettajankoulutuslaitoksen takia kaupungissa asuu paljon nuoria opiskelijoita. Meri on aivan vieressä ja kaikki  miltei tuntevat toisensa. Niinpä koin oloni siellä erittäin helpoksi ja kotiutuminen oli helppoa,  vaikka kulttuuri sielläkin on hyvin erilainen, mutta sopeutuva kulttuuri oli afrikkalainen kulttuuri, ei jyrkkä muslimikulttuuri.   

musliminaiset ja "musliminainen" rivissä

Aikani vapaaehtoisena on varmasti aika jonka tulen aina muistamaan ja kuten jo ensimmäisellä kerralla todistettiin, Afrikka on jättänyt pysyvän jäljen sydämeeni. Minkä takia lähteä sitten vapaaehtoiseksi, on kaikki se elämänkokemus, jonka saa eläessä itselleen vieraassa kulttuurissa, huomatessa, että vaikka olemme kotoisin eri puolilta maapalloa, olemme silti lopunperin melko samanlaisia, kuten olen monesti  maininnut. Se liikunnan ilon jakaminen, jonka täällä onnistuu tekemään, ne kaikki hymyt ja naurut ovat paljon arvokkaampia kuin se euromäärä, minkä saa ohjauksista per tunti palkkatöissä. Jos sydämessä on yhtään paloa lähteä kokemaan jotain uutta ja jännittävää, en voi muuta kuin täydestä sydämmestäni suositella vapaaehtoiseksi lähtemistä.

Africa for life. (:

Elämä on ihmisen parasta aikaa

18.päivä helmikuuta oli lento Etelä-Afrikkaan heittämään itsemme likoon surffisoppaan. Joka käytännössä tarkottaa 6-0 turpaan ottamista aalloilta sekä miehen (tai tässä tapauksessa naisen) ja meren välistä tahtojentaistelua. Miksi surffisoppaan itsensä heittäminen on sitten kaiken sen arvoista, kun "mausteet" jättävät sata varmasti palojälkiä, eikä epäilystä todellakaan jää siitä kumpi on vahvempi, meri vai mies? Vastaus on endorfiinipölly! Eli se mieletön kehon omatuottama huume, mielihyvän olotila, minkä voi saada vaikka vain edes yhden onnistumisen jälkeen.

Surffisoppa oli minulle ja Sinille viimeinen yhteinen liemi, missä meidät keitettiin tällä Afrikan matkalla. Etelä-Afrikasta minä lähdin vielä Tansaniaan, jonne myös vanhempani tulivat katsomaan ja ihmettelemään Afrikan kauneutta. Sini otti lennon Budapestiin ja siitä myöhemmin Suomeen.

Viimeinen Afrikan kuukautemme oli kuitenkin mieletön ja parempaa loppua tällä matkalle en olisi voinut toivoa. Koska näitä hyviä hetkiä on riittänyt niin paljon, hetkiä, jotka haluaa muistaa koko loppu ikänsä, kerron menneistä tapahtumista teillekin nyt hetkinä. Kokeillaan saanko tästä yhtään johdonmukaista vaiko pelkästään täydellisen sopan ;)...

Hetki 1. Viimeinen viikko töissä ja Sini saa suolistotaudin, minä saan malarian ja kumpikaan meistä ei ole siihen mennessä ollut niin kipeä. Asuimme projektitalolla kahdestaan. Kumpikin niin huonossa kunnossa, ettemme pystyneet huolehtimaan kunnolla itsestämme, saatika auttamaan toista. Makasimme kummatkin sohvalla puolikuolleena, "Sini! Mulla on niin huono olo".  "Niin on mullaki, yhyy!". Sex and the city osoittautui päiviemme pelastukseksi ja katsoimme maratonina tuotantokaudet, vaikka olimme ne jo kertaalleen kelanneet läpi. Vaikka henkisen tuen sanotaan olevan parasta tukea, sillä hetkellä kuitenkin fyysinen tuki olisi myös tullut tarpeeseen. Sohvalta ponnistaminen sai silloin aivan uuden merkityksen, ei muuten ole aina helppoa. Lyhyiden olotila palavereiden jälkeen päätettiin kumpi lähtee käymään kaupassa. Fyysinen tuki kuitenkin tuli henkisen tuen yhteydessä toiselta, sillä toinen varmasti tiesi kuinka pahalta tuntuu fyysisesti kun valitti olotilasta. Yhdessä siis myötä - kuin vastamäessä, kirjaimellisesti ;)... Vaikka tuolloin tilanne ei paljoa naurattanut, nyt voin kuitenkin listata sen menneen kuukauden hyviin hetkiin, sillä kuten sanotaan aika kultaa muistot. Naurattaa pelkkä ajatuskin, miltä olemme mahtaneet näyttää yhdessä, Miia aka malarialoinen sekä Sini aka suolistobakteerinen :D...

Hetki 2. Ennen Etelä-Afrikkaa menimme viikoksi vielä Zanzibarille, juuri Zauti za busaran aikaan. "Zauti za busara" on yksi Afrikan suurimmista musiikkifestivaaleista, joka järjestetään joka helmikuu Zanzibarilla. Festarit kestävät noin viikon verran ja artisteja on ympäri Afrikkaa. Tarkoituksenamme oli mennä ainakin yhtenä päivänä festarialueen sisälle, katsomaan artisteja ja nauttimaan upeista esityksestä. Hinta oli kuitenkin heitetty taas niin korkeaksi, ettei meidän huonolla rahatilanteella löytynyt rahaa maksaa yhdestä sisäänpääsystä 27 dollaria. Paikallisilta hinta oli 3000 shillinkiä eli 1, 5 euroa. Edelleen mielestäni on reilua, että paikallisille on omat hinnat, sillä tämä mahdollisti kenenkä tahansa paikallisen myös mennä nauttimaan hyvästä live-musiikista. Mutta hinnoittelu "for international guests", kuten hinnastossa meitä nimitettiin, oli kuitenkin aika mieletön. Festarialue oli foodmarketin vieressä, joten jäimme kuuntelemaan hyvää livemusaa foodmarketille, jonne musiikki kuului kuta kuinkin yhtä hyvin kuin festarialueella. 

Saimme kuitenkin nauttia muutama ilta myöhemmin aivan omasta livemusiikista, kun yhdessä zanzibarin rastaveljiemme kanssa järjestimme Sinille yllätys läksärit. Minun tehtävänä oli pitää Sini päivän verran poissa muualla, jolloin pojat sekä "rastakommuunin mama" Sakina kokkasivat ja laittoivat paikat valmiiksi. Illan tultua nuotitulen vierelle oli kannettu pitkä pöytä, joka oli koristeltu kukin. Pian pöytä katettiin täyteen "African barbegue"-herkkuja ja Sinin yllätykseksi pojat alkoivat laulamaan "one more nightia" ja kerroimme koko kekkereiden olevan Sinille, joka liikutuksesta johtuen meni täysin sanattomaksi. Koska afrikkalaiseen tapaan "sharing is caring", oli pöytä ja paikka pian täynnä ihmisiä, joita kaikkia emme olleet koskaan edes nähneetkään. Ruokaa kuitenkin oli riittävästi ja kaikki varmasti nauttivat olostaan. Mielettömän hyvän ruuan jälkeen, siirryimme nuotiotulelle, jossa Bagamyosta tulleet veljemme soittivat rumpujaan ja kaikki lauloivat yhdessä, tähtitaivaan alla, nuotitulen loisteessa. Meillä tosiaan oli oma Zauti za busara " African music under African skies".  Koska oma laulutaitoni muistuttaa lähinnä raakkuvaa harakkaa, tyydyin enemminkin nauttimaan tilanteesta makaamalla penkillä, katsoen loistavaa tähtitaivasta ja kuuntelemalla lahjakkaita ystäviäni. Olisinko voinut olla enempää onnellisempi. Epäilen (:...

Hetki 3. Saavuimme Etelä-Afrikan Johannesburgiin. Jo´burgista otimme junan Port Elisabethiin, josta oli vielä noin 40 km matka Jeffreys bayhin, jossa surffikurssimme oli. 20 tuntia junassa economy- luokassa ei ehkä itsessään kuulu niihin nautittavimpiin hetkiin, mutta junassa oli tunnelmaa. Sokea tummamies tuli vaunuumme ja päästi ilmoille uskomattoman kaikuvan äänen ja alkoi laulamaan jotain Jumala-aiheista kappaletta kauniilla äänellään. Hänellä oli keppi, jolla hakkasi junan lattiaan rytmiä ja kulki vaunua päästä päähän. Ei kestänyt aikaakaan kun koko vaunu raikasi laulusta, kun matkustajat yhtyivät miehen lauluun. Olen aina halunnut mennä katsomaan ja ottaa osaa mustien kirkkojen jumalanpalveluksiin, jossa stereotypian mukaan kaikki laulavat tanssivat yhdessä ja meno on kaukana luterilaisen kirkon virsien laulannasta. Mutta Etelä-Afrikassa ei tarvitse mennä kuin junaan ja saa olla mukana tällaisessa menoissa ja kyllä, stereotypia pitää paikkansa. Ei voi kyllä kuin ihmetellä, kuinka näillä mustilla on niin rytmi veressä. 

Yritin ladata tähän videota, missä mies laulaa, mutta ylläripylläri se ei tainnut onnistua. Yritän saada viedon onnistumaan, joku toinen nettiaika kerta...

Hetki 4. Surffikurssi alkoi heti seuraavana päivänä kun olimme saapuneet J´bayhin. Lähdimme ihan alkeista ja itse en ollut surffannut koskaan aiemmin. Alussa ainut mitä teimme oli ottaa aalto kiinni. Aallon lähestyessä pitä alkaa padlata (eli kauhoa), aallon iskiessä viimeiset kolme padlausta ja sen jälkeen nostaa vain ylävartalo ylös, polvien ollessa vielä laudalla ja antaa aallon vain viedä rantaan saakka. Ensimmäistä kertaa kokeiltaessa jo vain tämä tuntui aivan mielettömältä. Kuten alussa mainitsin surffaus on myös yhtä tahtojen taistelua meren ja miehen välillä ja eräänäkin päivänä kun aallot oli ainakin kolmemetriset, tunsin todella olevani aivan liian pieni niin isoon mereen. Välillä aalto heitteli todella pahasti... Juuri kun ajattelit ottavasi seuraavan aallon haltuun, aallon iskeydyttyä se heittikin sinut laudan päältä pois, iski paineella pohjaan ja pystyit tuntemaan kuinka aalto kirjaimellisesti jyräsi päältä, maatessasi meren pohjassa. Äkkiä ylös ja voit nähdä uuden aallon tulevan päällesi. Hullua ja voimia vievää touhua, mutta niin... Niin kuin sanoin, se tunne kun sitten vihdoin onnistut. Muutaman päivän kuluttua laudan päällä seisominen ei enää ollut satunnaista, vaan aina onnistui, joko hyvin tai huonosti. Mutta silloin kuin onnistui hyvin, endorfiinipölly oli saada pään sekaisin. Näet hyvän aallon tulevan kohti, makaat laudan päällä ja alat padlaamaan. Aalto iskee, nostat itsesi ylös ja yht´äkkiä vain seisot laudan päällä ja tunnet kuinka lauta ratsastaa aallon harjan päällä, jyräten kovaa vauhtia eteenpäin. Edes yksi täydellinen aalto, voi pelastaa koko muuten meren kanssa taistelemasi päivän.

Hetki 5. Eräänä aamuna Sini tuli herättämään minut kuuden aikoihin aamulla katsomaan täydellistä auringon nousua ja toden totta se oli täydellinen. Aurinko nousi meren takaa (yllättävän nopeasti) maalaten taivaan punaiseksi  ja pian valaisten kaiken kirkkaudellaan. Istuimme minä, Sini ja ystävämme Filipo sekä TK penkillä, kaikki täysin hiljaisina ihmetellen aamun kauneutta. Teimme kaikki mustijäljet käteemme. Katsoimme auringonnousua tarkkaan, nipistimme tiettyä kohtaa kädestämme ja painoimme muistiin kaikki siihen hetkeen liittyvät aistimukset. Miltä se näytti, miltä kaikki tuntui ja miltä kaikki tuoksui. Myöhemmin nipistämällä samaa kohtaa voisi palata mielessä siihen hetkeen ja muistaa  ja tuntea kaikki ne aistimukset, mitä silloin koki.

Hetki 6. Koska meillä tosiaan oli vain pieni budjetti käytettävissämme Etelä-Afrikassa, ajattelimme alunperin viettävämme parisen viikoa pelkästään J´bayssä. Kaikki kuitenkin sanoivat meidän olevan hulluja jos emme kävisi Cape Townissa kun olimme kerran Etelä-Afrikkaan saakka tulleet. Lähdimme pienestä budjetistamme huolimatta katsomaan kaikkien kehumaa kaunista Cape Townia ja kehut eivät olleet turhia. Cape Town oli todella kaunis. Kauniiksi sen teki kaupungin vieressä kohoavat jylhät vuoret "Table-mountain" sekä "Lion-mountain" ja meren kimmellys kaupungin toisella laidalla. Muutoinkin tie J´baysta Cape Towniin oli uskomattoman kaunis. Reittiä nimetetäänkin Garden routeksi ja matka oli kuin olisi ollut keskellä ihmeellistä puutarhaa. Matkan varrella oli jylhiä maiseman vaihteluja ja kasvusto oli vehreää ja värikästä. Maasto vaihteli vuorista kanjoneihin sekä kauniisiin rantoihin. Matkan varrella näimme mm. maailman korkeimman sillalta tehtävän benji-hyppy paikan, jonka olisin todella halunnut tehdä, mutta rahat eivät olisi Tansanian viisumiin enää sen jälkeen riittäneet. Tulimme siihen tulokseen, että Etelä-Afrikasssa on niin paljon näkemistä ja kokemista, että sinne ei kannata tulla ensinnäkään lyhyellä ajalla saatika ohkaisella lompakolla. Moni reissaaja, jotka tapasimme oli esimerkkinä vuokrannut auton ja kierteli ympäri Etelä-Afrikkaa vähintään kuukauden ajan. Alkuperäisenä päätarkoituksenamme oli tulla surffileirille, eikä niinkään näkemään Etelä-Afrikkaa, mutta nähtyämme sen kauneuden ja mahdollisuudet päätimme, että ehdottomasti sinne pitää mennä takaisin joskus ajan kanssa ja lunastaa esimerkiksi se menetetty benji-hyppy.   

Cape Townissa ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen, pääsimme nauttimaan kunnollisesta kaupunkikulttuurista. Vaikka luulin, etten sitä niin ole kaivannutkaan, kuitenkin nyt kun sai olla keskellä kaupungin hälinää, katsella ihmisiä, kierrellä liikkeissä, istua katukahvilassa cafe lattella ja illalla mennä kiinalaiseen syömään nuudeliannoksen, huomasi sitä sittenkin kaivanneensa. Kävimme vierailemassa Cape pointissa, joka on Cape Townin eteläisin kohta, ja miltei Afrikan eteläisin. Minne katsoikin mykisti sen kauneus täysin. Maailma on täynnä niin kauniita paikkoja ja onnekseni sain taas nähdä yhden.

Hetki 7. Lähdin neljä päivää ennen Jeffryes baystä kuin Sini. Minun lentoni oli Johannesburgista ja Sinin oli Port Elisabethista. Jouduin viettämään muutaman päivän yksistäni Jo´burgissa, sillä juna kulki vain sunnuntaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin ja lentoni oli perjantaina. Yksin kulkeminen ja matkustaminen ei muutoin ole ongelma ja onhan sitä jo ennenkin tehty, mutta Johannesburg on tunnettu Etelä-Afrikan vaarallisimpana kaupunkina, jonne edes Etelä-Afrikan valkoiset eivät halua mennä sen vaarallisuudesta johtuen. Onnekseni olin J´bayssä tavannut Johannesburgista kotoisin olevan Siyan, joka lupasi näyttää minulle paikkoja ja pitää minulle seuraa J´burgissa. Lopunperin Johannesburg ei ollut niin paha kuin mikä kuva siitä annetaan, kun vain tietää mihin mennä siellä. Totta kuitenkin on, että jos et tiedä mihin mennä, voit joutua ammutuksi, joten varovaisuus on todella paikallaan. Etelä-Afrikkassa voi vielä erittäin hyvin nähdä rotuerottelua, eikä apartheidin aikakausi ole loppunutkin kuin vasta 1994. Kehitystä menneiseen voi siis nähdä, mutta matkaa tasavertaiseen yhteiskuntaan on vielä paljon. Etelä-Afrikka on hyvin kehittynyt, mutta tämä koskee lähinnä kaupunkeja, missä kaikki valkoiset asuvat sekä varakkaat mustat. Kaupunkien laitamilta löytyy townshipeiksi kutsutut mustien alueet eli ne kuuluisat ghetot, joka on pelkkää peltihökkelöä, aivan toistensa vierivieressä. Etteiväti ghetot pilaisi muutoin kaunista maisemakuvaa, on townshipien ympärille rakennettu aidat, joiden sisälle ei kunnolla näe. Elinolojen ollessa niin epävertaiset Etelä-Afrikassa, on rikollisuuden määrä huima. Köyhät ottavat rikkailta, kuten maailmanhistoriassa on aina mennyt. Niinpä valkoisena voit saada kuulan kalloosi vain menemällä townshipiin tai muulle huonolle alueelle, jonne valkoisena sinulla ei ole mitään asiaa.

Siya kavereineen elävät henkeen ja vereen hiphop-kulttuurista ja asiaan kuuluvasti hankkivat elantonsa vielä skeittiammattilaisina. Ajelimme ympäri Jo´burgia heidän autolla ja kuulema sinä päivänä sattui vielä olemaan maailmanlaajuinen R Kelly päivä... Totta kai oli :D! Kaikista parasta oli kuitenkin kuunnella poikien puhetta keskenään, sillä puhe oli juuri sitä mustien gangsteripuhetta "My nigga! Wats up? What is this shit ?! Motherfucker U are black, u should lissen hiphop and jazz. Is that cool. I tell u"... Kirosanoja tulee sieltä täältä, motherfuckeriksi kutsutaan parasta kaveriakin ja kaikki on "chilled" mutta se kaikki tarkoitetaan pelkästään hyvällä ja rakkaudella. Ajelimme ympäriinsä ja menimme katsomaan kun pojat skeittasivat. Pojat opettivat minulle mustien asennepuhetta ja en voinut kuin nauttia olostani. Niin kaukana kotoa ja koko ajan mielessäni oli vain " Moro oon Miikku Suomen Tikkakoskelta"  Poikia lainatakseni "fuck man, kuinka coolilta se sitten kuulostaakaan" ;D...

Hetki 8. Viimeiseksi halusin jättää tämän kaikista tärkeimmän hetken, joka kaikista upeista hetkistä kuitenkin nousee ykköseksi. Miksi rakastan matkustamista, on kaikki se uuden kokeminen ja näkeminen, mutta ennen kaikkea upeiden ihmisten tapaamista ympäri maailmaa. Meillä kävi vielä niin hyvä tuuri, että Jeffreys bayssa tapaamamme ihmiset kaikki olivat aivan mielettömiä. Muutoinkin matkallamme tapaamamme ihmiset ovat olleet uskomattomia persoonia. On ihana huomata vaikka kuinka eri olosuhteista tai eri puolilta maailmaa me tulemmekaan, lopunperin olemme kaikki kuitenkin niin samanlaisia. J´bayssa oli reissaajia ympäri maailmaa ja viikon jälkeen tuntui kuin olisimme yksi suuri, pieni perhe. Kun tapaa sellaisen ystävän, jonka kanssa vain heti klikkaa voi tunnetta verrata aivan kuin rakastumiseen. Sielujen sympatia ja ajatusten vaihto on huimaa ja sitä ei voi olla kuin erittäin kiitollinen ja onnellinen, että on saanut tavata tällaisia ihmisiä. Harmittavampi puoli tavata reissuilla ihania ihmisiä ympäri maailmaa on se, että tuleeko niitä näkemään enää koskaan. Onneksi maailmassa on kuitenkin olemassa niinkin fiksuja ihmisiä kuten Mark Zuckerberg ja hänen keksimä Facebook, joka auttaa kummasti pitämään yhteyttä eripuolilla maailmaa oleviin sielunsiskoihin -ja veljiin.

Kuitenkin matkalla tapaamistani sielunsiskoista -ja veljistä yksi on ollut ylitse muiden. Sini, Sinikka, Simba alias suolistobakteeri  Kupiainen (rakkaalla lapsella on monta nimeä) kiitos, että olit mukanani ja jaot kaikki nämä huikeat hetket. Ne hetket, kun soitit skittaa ja lauloi äänelläsi (joka on liian hyvä ollakseen totta) iltahämärässä, kaikkien kerääntyessä ympärille kuuntelmaan haltioituneina niin Mtwarassa kuin Zanzibarilla kuin nyt erityisesti Etelä-Afrikassa, oli se minulle etuoikeus, josta sain nauttia koko reissun ajan.  Ne hetket, joista läsnäolosi teki paljon helpompaa selviytyä ja ne hetket, joista läsnäolosi teki hetkistä vain niin paljon hauskempia. Asante Sini! Pamoja daima <3!

Moyo moja, upendo moja

Joululomalla Arushassa istuimme paikallisessa baarissa uusien ystäviemme kanssa. Puhuimme uskonnoista ja maailmankatsomuksesta. 19-vuotias lukiolaispoika kysyi minulta ja Siniltä "Miksi mustat on typerämpiä kuin valkoiset? Luoja on luonut meidät mustat tyhmemmiksi kuin teidät." Ihmettelimme miksi poika ajatteli näin ja hän perusteli, että valkoiset pärjäävät tässä maailmassa vain paljon paremmin kuin mustat." Minkä takia Jumala on luonut kaksi erilaista, mustat ja valkoiset?" Perustelimme, ettei tyhmyys riipu millään tapaa siitä, että Jumala tai evoluutio olisi luonut mustat typerimmiksi. Meidän koulutusjärjestelmämme sattuu olemaan maailman parasta ja meillä kaikilla on oikeus ja mahdollisuus käydä kouluja, tämä antaa meille kaikille mahdollisuuden menestykseen. Minkä takia on mustia ja valkoisia, johtuu ihan melaniinin määrästä ihossa. "Mutta jos te uskotte Jumalaan, kuinka te voitte uskoa evoluutioon. Te valkoiset  voitte tehdä mitä tahansa. Te voitte tulla tänne, koska te pystytte siihen, mutta me emme voi lähteä täältä noin vain pois. Siitä olen kiitollinen, että sillä, että te valkoiset olette tulleet tänne, te toitte mukananne Kristinuskon".

Tansaniassa harvemmin joutuu kohtaamaan  rotuerottelua, mutta silti sen huomaa jollain tasolla olevan läsnä. Tämä 19-vuotias poika ei millään tavoin vihamielisesti kertonut näkemyksiään, mutta tämän nuoren miehenalun puheesta ja katseesta kuulsi elämän epäreiluus. Niin, minkä takia me valkoiset tulemme tänne? Koske me vain voidaan.

Paikallisista ystävistäni melkein kaikki ovat menettäneet jonkun todella läheisen. Isän, äidin tai molemmat tai siskoja ja veljiä. Niin monen afrikkalaisen pojan ja tytön tarina on, että koulut on jäänyt kesken kun perheellä ei ole ollut enää varaa lapsen koulunkäyntiin. Pojat joutuvat lopettamaan koulut 14-vuoden ikäisinä tai jo aikaisemminkin ja menemään töihin , jotta perhe saa ruokaa. Tytöillä ei välttämättä ole ollut ollenkaan mahdollisuutta käydä edes koulua, sillä jonkun täytyy olla kotona auttamassa. Tytöt joutuvat usein jättämään koulut kesken vielä poikia useammin, kodin velvollisuuksista johtuen. Minun suurin ongelma neljätoistakesäisenä oli kotiintuloajat ja viikkorahan määrä. Elämäntarinoita kerrattaessa tajuaa taas kuinka erilaisista lähtökohdista me tulemmekaan.

Afrikassa köyhyydestä on vaikea ponnistaa pois. Jos on syntynyt köyhään perheeseen ja rahaa koulutukseen ei ole löytynyt, ei tietä köyhyydestä ulos ole, kun koulutusta paremman toimeentulon saamiseksi ole. Valkoinen iho täällä merkitsee rikkautta ja menestystä. Kaikki mzungut ovat rikkaita afrikkalaisten mielestä. Niinpä sponsorointia koulun käyntiin ja rahan antamista ruokaan tullaan koko ajan kysymään ja kun yritämme selittää, että itse asiassa ei meilläkään rahaa löydy, vastaukseksi tulee epäuskoinen naurahdus "eikö kaikilla mzunguilla muka ole rahaa?". 22-vuotias, vapaaehtoistyötä tekevä opiskelijatyttö kuitenkin painii ihan eri sarjassa kuin vaikka 30-vuotias, vakiotyössä oleva lääkäri, joka on tullut parin viikon lomalle Tansaniaan, mutta eiväthän nämä sitä ajattele. "Kaikilla mzunguilla on rahaa!". Kuitenkin jollain tapaa on hirveän ymmärrettävää, että nämä nuoret tytöt ja pojat tulevat silmiä häikäilettömästi kysymään suoraan rahaa heidän koulutuksen sponsorointiin ja lentolippua Eurooppaan. Monella motivaatiota koulun käytiin riittäisi, mutta rahaa koulutukseen ei.  Jos näillä mzunguilla on löytynyt niin paljon rahaa, että he ovat voineet lentää toiselta puolelta maapalloa katsomaan Afrikkaa ja käymään safareilla, miksei niillä riittäisi rahaa yhden afrikkalaispojan - tai tytön koulunkäynnin sponsorointiinkin?

Koulutuksen puutteen takia tytöillä on vielä harvemmin mahdollisuus ponnistaa itse köyhyydestä pois ja ainut mahdollisuus löytyy naimalla rikas mies. Vanhemmat rikkaat miehet lupaavat elatuksen, ostavansa kauniita Tanzanite-jalokiviä ja rakentavansa hienon talon. Ikäero monella pariskunnalla on helposti kaksikymmentä - kolmekymmentäkin vuotta ja vierestä katsovat eivät voi kuin ihmetellä kuinka nuori kaunis tyttö, on päätynyt vanhan lihavan miehen vaimoksi. Monesti tämä tapahtuu kuitenkin täysin vapaaehtoisesti, ilman naimakauppoja, sillä tytöt näkevät ainoan mahdollisuutensa "parempaan elämään" tätä kautta.  Moni tansanialainen ja erityisesti nuoret täällä toistelevatkin, että "täällä ei tunneta aitoa rakkautta. Jos olet köyhä, sinulla ei mitenkään voi olla rahaa tyttöystävään." Kaikessa aitoudessaan ja vilpittömyydessään nämä afrikkalaiset kuitenkin samalla paljon laskeskelevat ihmissuhteissaan hyötymisen määrän. Toisaalta jos suurin osa elämästä on ollut jo yhtä selviytymistaistelua, se on samalla vain yksi selviytymistapa, millä tavoin nämä ihmiset täällä taistelevat tiensä läpi.

Tapasimme tanskalaisia sairaanhoitajaopiskelijoita, jotka ovat tekemässä 3 kk työharjoitteluaan Keniassa. Vaihdoimme kokemuksia ja yksi opiskelijoista kysyi meiltä, että mitä me olisimme tehneet tilanteessa, jossa HIV positiivista sairastava äiti tulee pyytämään rahaa HIV-lääkkeisiinsä itselleen ja lapselleen. HIV-lääkkeet eivät maksa niin paljoa, ettei meillä nk. köyhillä opiskelijoillakin rahaa niiden ostamiseen riittäisi. Mutta jos tämän rahan tälle HIV:tä sairastavalle äidille antaisi, kuinka selität 50 seuraavalle HIV-lääkettään jonossa odottaville äideille, että rahaa heidän lääkkeisiinsä taas ei enää riitä. Niinpä on melkein pakko sanoa, ettei rahaa lääkkeiden ostoon edes tälle yhdelle äidille ja lapselle ole. Tanskalaiset sairaanhoito-opiskelijat kertoivat joutuneensa tämän tilanteen eteen harjoittelunsa aikana monet kerrat. Meillä samankaltaisia tilanteita on tullut myös monet kerrat vastaan, joten tilanteeseen oli helppo samaistua.  Täällä riittää niin paljon kodittomia ja köyhiä ihmisiä, jotka tulevat kadulla kysymään rahaa.

Moshissa yksi kokonainen katu oli täynnä rahaa kerjääviä mamoja. Joillain oli poliota, eivätkä pystyneet liikkumaan. Joillain taas kihti oli vienyt näön ja silmät tuijottivat vain lasittuneina eteenpäin. Kaikki näistä mamoista istuivat maassa ja ohi kulkiessamme pyysivät rahaa. Rahaa ei kuitenkaan voi antaa, sillä rahaa jonon viimeisimpänä olevalle mamalle ei riittäisi. Ja mitä sanoisi syyksi seuraavana päivänä kun mamat tulisivat taas kysymään rahaa, miksi annoin eilen, mutten tänään. Eräänä päivänä kuljimme samaa katua pitkin ja eräs mies tuli kysymään 500 shillinkiä. Hänellä oli käsi aivan turvoksissa ja kämmenessä oli avohaava. Kädestä näki, ellei hän pian saa apua hän saa verenmyrkytyksen. Annoin miehelle 500 shillinkiä ja sanoin, että käytät sitten nämä rahat kätesi hoidattamiseen. Mies vastasi, että jotta pääsisi näyttämään kättään lekurille hän tarvitsisi 1000 lisää. Tällöin huomasin, että kaikki kadulla olevat tuijottivat meitä. Kerjäävät mamat maassa ja muut ohikulkevat ihmiset. Panikoin ja sanoin miehelle, että hoida itsesi kuntoon ja lähdin nopeasti kävelemään kadulta pois, ennen kuin muut kerjäävät mamat olisivat tulleet pyytämään rahaa omiin vaivoihinsa. Mitä olisin sanonut heille? Miksi annoin tälle miehelle rahaa, mutta heille en voi? 500 shillinkiä on täällä noin 25 senttiä eli käytännössä raha eikä mikään, mutta vaikka niitä 25 senttisiä tekisi mieli antaa kaikille apua tarvitseville, tosiasia on, että silloin se on loputon suo. Jollain tapaa täällä on vain pakko välillä sulkea silmänsä, vaikka kuinka karulta  ja pahalta se tuntuu ja kuulostaa.

Elämä usealle täällä on yhtä selviytymistaistelua syntymästä saakka. Elämän epäreiluus lyö täällä usein kasvoille. Ihmisillä ei ole rahaa koulutukseen, terveydenhuoltoon tai ruokaan. Meillä kaikilla siihen on mahdollisuus ja jos ei, niin valtio pitää huolen. Täällä poliisikaan ei pidä huolta omistaan, "poliisi on ystävä" - sanontaa täällä ei tunnetta. Tosiasiassa poliisi ottaa niin paljon välistä kuin kerkeää. Korruptio on niin syvällä tässä yhteiskunnassa ja korruptiorahaa vaihdetaan kaikkialla. Niin toimistoissa kuin kadunvarsilla. Pääseekö tästä koskaan Afrikka eroon? Epäilen...

 Kyllä siis Suomen huolet alkaa tuntua aika mitättömältä täällä. Pari viime kesää kun itselläni kului ABC:n vihreissä ja kuumana puheenaiheena oli viime kesänä ABC- ketjun hävytön korruption harjoittaminen kun ABC:llä asioiville poliiseille annettiin ilmaiset korruptiokahvit. Kyllä on suuret huolet siis tasavallalla.

Ensimmäisellä Afrikan reissullani pelkäsin, että mitä jos maailman karu todellisuus lävähtääkin täällä kasvoille ja tulee kauheat maailmantuskat. Sitä ei tapahtunut. Päin vastoin huomasin, että elämä täällä ei todellakaan ole pelkkää nälänhätää ja kurjuutta, mitä media usein antaa julkisuuskuvaksi Afrikasta, mutta sitä tosiasiaa ei voi ohittaa, eikä siltä saa sulkea silmiään, että kyllähän nämä ihmiset elävät niin paljon vaikeampaa elämää. Olen maininnut tämän usein, mutta elämänasenne ratkaisee. Esimerkki tarinoideni perusteella nämä ihmiset kyllä tiedostavat elämän epäreiluuden, eikä vähään tyytyminen johdu vain tietämättömyydestä paremmasta.  Tansaniassa esimerkiksi Amerikkaa pidetään kaikkien pelastuksena ja rikkauden maana, samalla tapaa kuin mitä Suomessa 1900-luvun alussa. Kaipuuta pois ja parempaan siis on, mutta lopunperin, mikä täällä ratkaisee ihmisten onnellisuuden, on yhteisöllisyys ja se, että he eivät pistä turhan suuria odotuksia ja paineita itselleen tai toisilleen. Niin kuin vanha sanonta kuuluu, yhden tikun katkaiseminen on helppoa, mutta kun pistää monta tikkua yhteen, se on paljon hankalampaa. Elämä on epäreilua, mutta yhdessä  se ei välttämättä tunnu niin raskaalta. Ilmapiiri täällä on jollain tapaa kaikki hyväksyvä ja sama minne mekin menemme, tunnemme aina itsemme niin tervetulleiksi. Ystävällisyyden takana saattaa olla taka-ajatustakin, mutta ei sen voi lopunperin laittaa muun kuin inhimillisyyden piikkiin.

Niimpä näin ystävänpäivän jälkimainingeissa haluan sanoa, että jos voisimme vapautua liian suurista paineista ja odotuksista itseämme ja muita kohtaan, se helpottaisi huomattavasti elämisen taakkaa. Kun odotamme ja mietimme, miten ihmisten pitäisi meitä kohtaan käyttäytyä ja miten meidän itsemme muita kohtaan ja kun tämä ei toteudukaan, olemme surullisia ja pettyneitä. Jos pystyisimme olla asettamatta odotuksia ja suoristuspaineita, useammin voisimme löytää itsemme positiivisesti yllättyneinä esimerkkinä kun vanha ystävä ottaa yhteyttä pitkän ajan jälkeen, kuin että, olisimme kuluttaneet aikaamme miettien milloin ja miksei vanha ystävä soita ja pidä yhteyttä.

Ihan tosissaan. Meillä on kaikki niin hyvin meidän yhteiskunnassa, joten ei meillä lopunperin olisi syytä valittaa. Meillä kaikilla melkein poikkeuksetta on mahdollisuus vaikka mihin, usein kaikki on kiinni vain meistä itsestämme. Kun sanoin alussa, että me valkoiset mzungut tulemme tänne vain sillä koska me voidaan, kuitenkin sillä on myös hyvät puolensa. Se antaa mahdollisuuden kahden eri  maailman tulla hieman lähemmäs toisiaan. Me opimme heiltä ja he oppivat meiltä.

 Kehitysyhteistyötä tehdessäni olen ymmärtänyt, että jos täällä jotakuta olen onnistunut auttamaan, lähinnä se on itseäni. Olen saanut hieman uutta perspektiiviä elämään, mitä muutoin kotisohvalta liikkumattomana en olisi onnistunut saada. Kaiken kehitysyhteistyön tavoitteena olisi saada kestävää kehitystä ja niin, että lopunperin  tieto-taito, joka on tuotu, on niin hyvin heillä, että homma toimii ilman meitä. Monessa kehitysyhteistyön projektissa tämä on kuitenkin vielä suurena haasteena. Kuinka saada kehitys riippumattomaksi kehitysavusta? Toivon, että nämä murut täällä, joita olen opettanut ovat saaneet edes jonkinlaisen uimataidon ja hyviä liikunnallisia kokemuksia. Sen enempää en ole oikein pystynyt antamaan. Mutta mitä minä olen saanut, on sitä kuuluisaa elämänkokemusta. Nyt siis haluan jakaa teidän kanssa sen yhden tärkeimmän, minkä olen täällä oppinut: yhteisöllisyys ja toisiemme rakastaminen ja kunniottaminen sellaisina kuin olemme. ONE  HEART, ONE LOVE. Voinko hipimmin enää lopettaa? En ehkä... Mutta teen sen silti. Pidetään huolta toisistamme... Eiks juu (:? 

Hyvää ystävänpäivää! Suomi ja rakkaat siellä, ootte mielessä ja muutkin Suomen rajojen ulkopuolella <3 !

Safari (=matka)

Ups. Long time no see ja tällä tarkoitan itseäni ja blogiani. Niinkin totta kuin on se, että swahilin kielessä ei ole edes olemassa sanaa "kiire", ja vanha sanonta kuuluukin "no hurry in Africa" täytyy sanoa, että aika menee silti täällä aivan älyttömän nopeasti. Paljon on kerennyt tapahtumaan ja tällä hetkellä olemme Sinin kanssa viettämässä joululomaa, kierrellen ympäri Tansaniaa.

Lopettelimme työt heti joulukuun alussa kun koulut sulkeutuivat ja lapset täällä aloittavat kesälomansa. Kuten kunnon suomalaiset, työaikanahan ei sairasteta, joten emme mekään niin tehneet vaan heti loman alkuun otimme sitten molemmat Sinin kanssa malariat. Malaria ei kuitenkaan onneksemme ollut kummallakaan paha, mutta ensimmäiset lomapäivät menivät pedin omana lääketokkurassa.

Ai miten niin malaria ?!

Parannuttuamme malariasta otimme suunnan Dariin, tarkoituksena osallistua itsenäisyyspäivänjuhlaan Suomen suurlähettilään luona. Suurlähetystön itsenäisyyspäivänjuhlaan ovat kaikki rekisterissä näkyvät, Tansaniassa olevat suomalaiset tervetulleita. Suurlähettilään talo sijaitsi meren rannalla, piha oli kauniisti valaistu ja tilaisuus oli mukavan kotoisa, parin tunnin mittainen coctail-tilaisuus. Koko alue oli täynnä suurlähettiläiden hulppeita virka-asuntoja ja naapureina Suomen suurlähettiläällä oli muut pohjoismaalaiset suurlähettiläät. Parasta antia ehdottomasti koko tilaisuudessa oli kyllä perisuomalaiset coctail-palat kuten minikarjalanpiirakat, RUISLEIPÄÄ kylmäsavulohella ja tuulihatut. Kyllä oli Simban ja Miikun suut yhtä hymyä kun pieneen koti-ikävään sai vähän maistaa koto-Suomen perusherkkuja.

Juhlatila

Itsenäisyyspäivän jälkeen otimme suunnan kohti sisämaata, Moshiin ja Arushaan. Viime reissullani en matkannut ollenkaan sisämaan puolella vain rannikkoalueella, joten sisämaan tavaton kauneus tuli minullekin täytenä yllätyksenä. Sisämaahan mentäessä maa kohoaa ylöspäin koko ajan hitaasti, mutta varmasti ja vuoret ja laaksot alkavat pikkuhiljaa kohoamaan vierestä, aina vain jylhimpinä ja jylhimpinä huipentuen Moshiin, missä voi nähdä Afrikan katoksi kutsutun Kilimanjaron.

Matkaamme suunniteltaessa, tarkoituksenamme oli Sinin kanssa kiivetä Kilimanjarolle, mutta valitettavasti kukkaronnyörit eivät antaneet periksi. Melkein poikkeuksetta Kilimanjarolle kiipeäminen maksaa 1000 US dollaria... Siis alkaen siitä. Kilimanjaron vieressä kuitenkin kohoaa hieman pienempi vuori nimeltään Mount Meru (4562, 13m), joka lopunperin on n.reilun kilometrin verran matalampi kuin Afrikan katto (5895 m) ja hinta on noin puolet verrattuna Kilimanjaroon. Lopun perin saimme yhdistettyä Mount Merun ja kahden päivän safarin yhteishintaan 840 dollaria.

Menimme safrillemme Kuriasafari nimisen safarifirman kautta ja yllätykseksemme ja iloksemme, työskenteli Kuriasafarilla vapaaehtoisena suomalainen Mari. Tästä johtuen, kun Kuriasafari käyttää itsekin vapaaehtoisia, saavat kaikki vapaaehtoisena työskentelevät -10 % alennuksen lopullisesta hinnasta. Moshiin saavuttuamme Kuriasafarin Josef oli meitä vastassa bussiasemalla ja saimme punkata Merua edeltävän yön Marin ja Josefin luona. Mari paistoi meille pannareita ja istuimme monen tuntia puhumassa kehitysyhteistyöstä ja sen haasteista. Marilla on vahvaa afrikkakokemusta jo takanaan, aloittamalla kehitysyhteistyön parissa työskentelyn 90-luvun lopussa Namibiassa ja Tansaniassa hän oli ollut nyt melkein kolme vuotta, kehitysyhteistyön parissa ensin työskennellen ja projektin loputtua Kuriasafarin vapaaehtoisena. Ammatiltaan Mari on käsityönopettaja peruskoulussa ja tämän kautta hän on viimeisen parin vuoden aikana, kooridinoinut vaihto-ohjelmia ammattikorkeakoulujen taideopiskelijoille tulla tutustumaan afrikkalaiseen taiteeseen ja käsityöläisiin, joista lahjakkaimpien joukkoon kuuluu mm. Masai-mamat, jotka myyvät kauniita helmikorujaan aivan joka kadun kulmassa Arussa sekä Moshissa ja huutavat kilpaa keltä kannattaa korut tulla ostamaan.

Masaihin myöhemmin palatakseni ja jatkaakseni Mount Merun valloittamisesta, aloitimme Merun valloittamisen heti seuraavana päivänä Moshiin saapumisesta. Vaikka olimme ainoat Kuriasafarin kiipeilijät kiipesimme Merulle kuitenkin n. 20 hengen porukassa, ainakin neljästä eri safariyrityksestä. Alhaalta Merun huipulle saakka, kunkin ryhmän mukana täytyy kulkea edellä yksi pyssymies villieläinten varalta, joten mikään ryhmä ei ole oikeutettu kulkemaan siellä omia teitään, vaikka jokaisella safariryhmällä kuuluu hintaan omat oppaat. Meidän safarin hintaan kuului kokki ja kolme ruokaa per päivä, kaksi kantajaa, jotka kantoivat kaikki tarvikkeet sekä painavimmat tavarat asiakkailta sekä opas. Jokaisen asiakkaan piti kantaa vain päiväreppuaan, missä oli juomista, pientä purtavaa sekä tarvittavat varavaatteet. Tässä välissä pakko kehua näitä uskomattomia kantajia, sillä he kantoivat aivan uskomattoman määrän tavaraa aivan alhaalta, viimeiseen leiriin saakka, käyttäen niin päätään kuin käsiään ja perillä he olivat aina pari tuntia ennen muita!

 Kiipesimme neljän päivän verran, parina ensimmäisenä päivänä n. 10-15 km ja kolmantena päivänä huiputtaminen aloitettiin parin tunnin unien jälkeen jo 12 aikaan yöllä, jotta Merun huippu saavutettaisiin auringonnousun aikaan. Huiputuksen jälkeen lähdettiin suoraan laskeutumaan takaisin päin, aina ensimmäiselle maincampille saakka, johon jäimme loppupäiväksi hengaamaan ja lepäämään ja neljäntenä päivänä (reidet hellinä) tultiin alas loppuun saakka.

Dulla, yksi meidän upeista kantajista 

Mount Meru on Kilimanjaroon verrattuna paljon jyrkempi vuori ja maasto on vaihtelevampaa. Välillä mennään ylös ja alas kun Kilimanjaroa kiivetään koko ajan tasaisesti ylös. Kyselimme oppailtamme Merun ja Kilimanjaron eroja ja he sanoivat Merun eduksi luonnon olevan kauniimpaa ja valloittamisen olevan vaikeampaa. Kuulema sitä sanotaan, että kun Kilimanjarolla loppuu happi niin Merulla loppuu kunto. Moni tuleekin tekemään Merun nk. harjoitusvuorena ennen Kilimanjaroa, mutta fyysisesti Merun valloittaminen on raskaampaa. Tosin 4000 m jälkeen, kun ilman todella tuntee olevan ohutta ja hengittämisen vaikeaa, alkaa Kilimanjarokin tuntua varmasti yhtä raskaalta fyysisesti kuin Meru. Kaikki kolme päivää kiipesimme "pole pole"-tekniikalla eli mahdollisimman hitaasti, jotta tottuisimme vähitellen ohenevaan ilmastoon. Luonto oli aivan uskomattoman kaunista! Aloitimme vuorelle kiipeämisen sademetsän vehreydestä, jonka jälkeen kasvillisuus alkoi pikku hiljaa pienentyä, kivikkoa tulla enemmän näkyviin ja lähemmäs vuoren huppua mentäessä tunnistettavissa olevat kasvit olivat Suomen metsistä, kylmässä kasvavaa kanervaa ja jäkälää. Aivan ylhäällä ei ollut enää muuta kuin laavakiveä ja tuhkahiekkaa, sillä niin Meru kuin Kilimanjarokin ovat kuolleita tulivuoria. Ylhäällä piti pukeutua jo moneen kerrokseen, jotta pysyi lämpimänä ja hengitys savusi vesihöyrynä ilmaan. Palanen Suomen talven ilmastoakin tuli siis koti-ikävään koettua. Pari päivää kylmyyttä oli kuitenkin aivan tarpeeksi ja Tansanian ilmasto, vaihdellen mukavan lämpimästä tukahduttavan kuumaan, kelpaa taas vallan hyvin!

Merun vesiputoukset

Siellä vähän näkyy Kiliä

Kuriasafari team

Saavutimme Merun huipun siihen kuuden aikaan yöllä ja voin kertoa, että raskaan kiipeämisen jälkeen ja happikadon vaikeuttaessa hengittämistä, näköala huipun päältä oli kaiken sen rääkin arvoista. Tunne oli todella kuin olisi ollut Afrikan katolla, vaikka Afrikan katto kohosikin ylväänä vastapäätä ja aurinko nousi tulipunaisena Kilimanjaron takaa. Olimme kaikkien pilvien yläpuolella ja vaikka huipun päällä oli muitakin Merun valloittajia, jokainen meistä oli kauneudesta myökkänä ja ihasteli näkymää Afrikan taivaan yllä. 

Kilimanjaro auringonnousun aikaan

Jee! Me tehtiin se!

Voin todella kertoa tämän olleen yksi parhaista kokemuksista ikinä! Vaikka ylpeänä voi tarinoida, että Merun päälle on vaikeampi kiivetä kuin Kilimanjaron, on se Kili kuitenkin vielä virallisena Afrikan kattona joku päivä valloitettava. Kalleutensa vuoksi se on kuitenkin valloitettava joku toinen vuosi kuin nyt 2011 tai 2012.

Merun jälkeen reidet ja pohkeet hellinä menimme Arushaan ja seuraavana päivänä lähdimme safarille Tarangiren -ja Ngorongoron kansallispuistoihin. Vastapainona kiipeämiselle, kahden päivän safari oli päivät safariautossa istumista. Merun jälkeen se kävi meille paremmin kuin hyvin. Safariauton katot saa avattua ja jotta eläimet näkisi kunnolla, on kunnon bongausasento penkin päällä seisten, yläkroppa kokonaan ulkona autosta ja katon reunoista kiinni pitäen kun safariauto kiitää savannilla, kirahvien ja antilooppien juostessa vieressä. Aina kun jotain kuvaamisen arvoista tuli vastaan, sai kirkaista auton pysähtymään, ottaa innostuksesta johtuen liiallisen määrän kuvia samaisesta norsulaumasta, joka ei paljon poikennut edeltäneestä  ja sitten jatkaa matkaa. Mukanamme safarilla oli yksi japanilainen nainen sekä australialainen pariskunta. Luonto ja tuulen tuivertama tukka sai jostakin syystä aikaiseksi aivan älyttömän adrenaliinipöllyn ja siellä safariauton päällä me lauloimme kaikki Leijona Kuninkaasta muistamamme laulut ja emme voineet kuin ihmetellä maailman kauneutta. Ngorongoron kraateri oli kuin aivan tästä maasta erillinen satumaa, jossa asui lukematon määrä eri villieläimiä, eläen luonnon omilla säännöillään "nopeat syövät hitaat". Niinkin kirjaimellisesti, että kun pysähdyttämme lammen rannalle syömään eväsleipämme, isot linnut hyökkäsivät turistien päälle ja nappasivat eväsleivät parempiin suihin. Ensin linnut alkoivat kaartelemaan päämme päällä kuin haaskalinnut ja yht´äkkiä ne syöksyivät ja nappasivat saalistettavan ruokansa (eli meidän eväsleipämme). Minä ja Sini onneksemme kerkesimme juosta lintujen hyökkäyksestä pois ja saimme pidettyä lounaamme, mutta japanilais - ja australialaistytön leivät menivät parempiin suihin. Loppuajan koko safariryhmämme söi lounaansa safariauton sisällä, ovet kiinni, turvassa metsästäjälinnuilta. Samanlaisia lokkeja ne kaikki linnut siis ilmeisesti ovat, oli ne sitten Helsingin citybirdejä, jotka varastaa lounasleivät Fazer-kahvilan terasseilta kuin sitten Ngorongoron kraaterissa elävät villilinnut, jotka varastavat lounasleivät pahaa-aavistamattomilta turisteilta  :D....

Wiii!

Kilimanjaron alue on pitkälti Masai-heimon aluetta, joka heimona on ehkä Afrikan parhaiten tunnettu. Safarille ajaessamme menimme läpi Masai-kylien, jossa oppaamme kertoi lyhyesti Masai-heimon kulttuurista. Totta tai ei, tarinat olivat erittäin mielenkiintoisia...

 Masait asuvat heinätaloissa, poiketen muutoin perinteisistä, afrikkalaisissa kylissä näkyvistä mutataloista. Jokaisessa majassa on koko ajan ainakin yksi nainen ja Masai-heimossa perheet ovat onnellisia myös tyttölapsista, sillä mitä enemmän on tyttöjä, sitä parempia naimakauppoja isä saa aikaiseksi. Kylän miehet vierailevat toistensa luona ja lahjaksi vierailijoille isä antaa luvan valita jonkun tyttäristään, jonka kanssa mies saa viettää yönsä vierailunsa aikana. Jos tytär sattuu olemaan erittäin kaunis, saattaa vierailu venähtää parinkin viikon mittaiseksi ja edetä ehkä jopa naimakauppaan saakka. Kuulema Masai-naiset eivät välitä paljoa muusta kuin lehmistä (jotka ovat kuin masaiden valuutta) ja tytär saa olla onnellinen jos pääsee miehelle, jolla on paljon lehmiä, olkoon sitten mies vaikka 40 vuotta vanhempi.  

Matkalla ohitimme yhden Masai-kylän, joka sijaitsi vähän ylempänä vuorella kuin muut. Siellä asui Masai-kuningas, yksin ainoana miehenä koko kylässä, yli 20 vaimon kanssa ja yli 80 lapsensa kanssa. Siinä voi sanoa, että nimimuistia saa olla kerrakseen, että pystyy muistamaan jokaisen vaimonsa, saatika sitten mukulansa nimen. Pysähdyimme eräälle Masai-mamojen "verstaalle", jossa Kuriasafarin Mari on yhteistyössä Masai-mamojen ja suomalaisten taideopiskelijoiden kanssa tehnyt kulttuurivaihto-ohjelmaansa ja mamat ovat opettaneet upeiden korujensa tekosalaisuuksia. Pysähdyimme verstaalle ja tanssimme ja lauloimme ringissä mamojen kanssa Masaiden heimotanssia. Masait ovat tunnettuja siitä, että pystyvät hyppäämään todella korkealle ja niin nämäkin mamat melko korkealle ponnistivat hyppiessään ringin keskellä. Mamat olivat todella hellusia ja kultaisia ja vaikka tarinoiden mukaan he välittävät vain lehmistään, siinä meidän kanssaan tanssiessaan, eivät he kuitenkaan vaikuttaneet niin kovin erillaisilta naisilta verrattuna Suomen Jyväskylästä tulleisiin mzungutyttöihin. 

Vielä yhden hassun asian afrikkalaisista tavoista kertoakseni, on palautteen antotapa. Tai siis juttuhan on, että ei täällä anneta palautetta, eikä siihen oikeastaan ole edes mahdollisuuttakaan. Safarin jälkeen yövyimme eräässä paikallisessa guest housessa Arushassa , jossa majatalon mammat eivät selkeästikään pitäneet valkoisista naamoistamme, vaikka kuinka yritimme engalannin sijasta puhua heille niin hyvin swahilia kuin vain osaamme. Ei tämäkään kuitenkaan paljon mammoja mielyttänyt, vaan aloittaessamme heille puhumisen väänsivät he naamansa, mitä rumimpaan asentoon ja tiukkasivat takasin "Sielewi"eli "en ymmärrä". Päätimme siis parin yön jälkeen raijata ilmeisesti mamoja ärsyttävät whitebitch bebamme muualle ja antaa asian olla. 

Tansaniassa kuuluu sanonta "if there is something bad, leave it to the bush" eli suomeksi jos jäi jotain pahaa sanottavaa, älä sano sitä eteenpäin vaan anna asian olla, jätä se puskaan ja kerro vaan hyvät asiat eteenpäin. Tätä kuulin jo viime vuonna rakkailta Mtwaran mamoilta Tansaniasta lähdön liepeillä "jos sinulla on jotain pahaa sanottavaa Tansaniasta, jätä se tänne puskaan ja muista vaan ne hyvät asiat". Sama lause tuli Kuriasafarin työntekijöiltäkin Merun ja safarin jälkeen, että jos he jotain tekivät väärin "leave it to the bush" ja kerro vaan niitä hyviä asioita sitten eteenpäin. Ilokseni sain pojillekin tokaista ja teillekin kertoa, että mitään ei jäänyt puskaan jätettäväksi vaan Kuriasafari hoiti erittäin hyvin hommansa... Niimpä lyhyt maksuton mainos tähän loppuun: 

Eli jos jota kuta kiinnostaa lähteä safarille Tansaniaan, Kuriasafari on hyvin luotettava ja hoitaa asiakkaansa ammattitaidolla ja kukkarolle mukavalla hinnalla. Paljon kuulee huijaritarinoita täältä eri safarifirmoista ja ihmisiä kehoitetaan olemaan varuillaan, minkä safariyrityksen kautta safarille lähtee.Sillä moni länkkäri joka tänne tulee luottaakin ennemmin länsimaalaisiin safariyrityksiin ja tällöin rahat menee mm. Etelä-Afrikkaan ja Englantiin kuin, että jäisi Tansaniaan, jonka kaunista luontoa ihmiset tänne tulevat ihailmaan. Kuriasafari tarjosi hyvät puitteet ja meidän 840 dollaria jäi tänne, minne se kuuluukin. Jos kiinnostaa voi käydä kurkkaa: http://kuriasafaris.com/.

Vielä ollaan Arushassa ja guest housesta lähdettyämme tutustuimme tuurilla eräisiin tanssijapoikiin, joista yksi on viettänyt viimeiset pari vuotta Suomessa tanssinopettajana ja yki sattuu olemaan Nyereren lapsenlapsi, joka on siis Tansanian ensimmäinen presidentti, joka pisti koko Tansanian kuntoon itsenäistymisen jälkeen. Nyt olemme punkanneet Nyereren lapsenlapsen, melkein autiona olevana, linnamaisessa talossa. Ihme sattumia sitä aina reissuilla tapahtuu... Varovaisia kuitenkin ollaan, mutta pojat on osoittautuneet luotettaviksi...

Suunnitelmana oli mennä Jouluksi Moshiin, viettämään afriperheen kanssa  yhdessä Joulua, mutta papan töiden takia he ovatkin jumittautuneet Mtwaraan ja viettävät Joulun siellä. Saa nähdä siis missä me Sinin kanssa Joulun vietämme... Onneksihan se Joulu onkin vasta parin päivän päästä :D! Täytyy myöntää, että jouluruokia ja perhettä ajatellessa iskee aika kova koti-ikävä ja ensimmäinen Joulu poissa kotoa saattaakin mennä meillä kahdestaan hotellissa, viiniä juoden ja joululauluja kahdestaan laulellen :D... Mutta oikein Hyvää Joulua kaikille! Palataan ensi vuoden puolella <3 ! Muisk!

Hyvä ruoka, parempi mieli

Ensi puraisu Tansaniasta sai minut jo kerralla hullaantumaan ja koukuttumaan sen makuun. Tällä toisella kertaa tätä herkkua maistellessani, en voi todeta muuta kuin rakkauden sitä kohtaan lisääntyvän.

Viime kerralla niin maahan kuin Mtwaraankin tultuani meni huomio ja keskittyminen pitkälti siihen, että sai alkupalat pureskeltua. "Ööö... Mikä valuutta ja mikä maa ?! Niin siis joo, 10 000 on apauttiarallaa joku vitonen euroissa ja sitä rataa ja kaikkeen tulee vähän mzunguhintaa. Jostain kumman syystä kaikki huutelee mun nimeä torilla, mut kato joo... Hups, se tarkottaaki satasta niin ei mikää ihme! Ihmiset on ihanan ystävällisiä ja aina valmiina auttamaan, mut niin... Tästä ystävällisyydestä mun pitäis hyvityksenä yrittää löytää sille sponssaaja suomesta, et sen jalkapallohaave toteutuis. Tavattaessa en töksäytäkkään jäykästi  kättäni ojennukseen, valmiina kättelemään vaan sen voi tehdä myös leppoisan rennosti heilauttamalla kättä, ottamalla toisen kädestä kiinni ja lopussa vielä napsauttamalla peukut yhteen, niin että kuuluu kiva napsautus ääni... Aaa, okke! No täähän onki kiva!"  Näihin asioihin kesti suomitytön hetken aikaa päästä sisälle ensimmäisten kuukauden aikana, kun maahan viime vuonna ensimmäisen kerran tulin. Ja kun vihdoin tuntui, että maan tapojen päälle jo vähän tajusi ja olo ei enää ollut kuin eksyneellä peuralla ajovaloissa (joka nykyään onkin Sinin titteli ;)), tulikin jo kotiin lähdön aika. Alkupalat pureskeltuani pääsin jo siis vähän maistamaan varsinaista pääruokaa, ymmärtäen vähän millaisesta "ruuasta" on kyse ja miten tätä pitää "syödä", mutta loppuun asti pääruuassa en todellakaan päässyt. Tällä kertaa pystyin siis suorilta käsin skippaamaan alkuruuan ja aloittamaan suoraan pääruuasta, keskittymällä ja pureskelemalla sitä niin, että saan rauhassa nautiskella ja löytää siitä uusia makuja.

Kun palasin Mtwaraan tuntui kuin olisi tavannut hyvän ystävän taas pitkästä aikaa. Ja ilokseni huomasin, että pystyimme jatkamaan Mtwaran kanssa juuri siitä, mihin viime kerralla jäimme. Ensin päivitimme kuulumiset, mitä täällä on tapahtunut niiden 10 kuukauden aikana kun olen ollut poissa, josta jatkoimme sitten uusiin asioihin...

No bussimatkahan oli se tuttu kymmentuntinen Darista Mtwaraan. Vuoden aikana tietyö ei ollut juurikaan edistynyt yhtään sen enempää ja bussi hyppelehti tiellä puolelta toiselle erittäin kuoppaista varatietä pitkin. Puolessa välissä matkaa jouduimme pysähtymään tunnin ajaksi pitkään bussiletkaan tien varteen. Ihmettelimme pitkää bussijonoa ja vierustoverini osasi kertoa, että eräs bussi, letkan etupäässä, oli pyörähtänyt ympäri katolleen. Meidän onneksemme, mutta bussin matkustajien todelliseksi harmiksi, bussi oli se mihin meidän olisi pitänyt mennä, muttemme saaneet (onneksi) enää lippuja. Yksi suojelusenkeli voidaan siis rastittaa tällä reissulla jo käytetyksi...

Mtwaraan päästyämme afrimamani ja dadani oli meitä vastassa asemalla. Jälleen näkeminen oli onnellinen ja tie vei suoraan nyumbaniin, kotiin. Rakkaan afriperheeni luona huonekalusteet olivat muuttuneet entistä hienompiin ja nyt olohuoneessa komeili tumman ruskeat, isot, upeat nahkasohvat kuten myös keittiöön oli ilmestynyt läpikuultavasta mustasta lasista tehty ruokailupöytä, kuuden mustan nahkatuolin kanssa. Ilokseni ja helpotuksekseni mikään muu ei sitten oikeastaan ollut muuttunutkaan. Perheeni otti minut vastaan iloisesti ja rakkaudella, kuin kauan poissa olleen tuhlaajatyttärensä  ja toivottivat Sinin tervetulleeksi perheeseensä. Entinen huoneenikin oli pysynyt samanlaisena  ja huom. Salla jos luet tätä.... hyppyhämähäkit on kokeneet kadon meidän huoneissa !!!! Jee !!!  Mut ne samaiset herrat Lasse ja Liinus Lukit edelleen majailevat katossani, aivan samoissa kohtaa kuin viimeksi. Toinen toisella puolen huonetta  ja toinen toisella. (Näin kuitenkin yhtenä päivänä Liinuksen syövän jotain, joten ilmeisesti ne kuitenkin elää, mutta vissiin eivät tuota hyötyliikuntaa sittemmin sen enempää harrasta. Senkään vertaa, mitä nyt katon pinta-ala antais mahdollisuuksia).

Tutut ja mukavat työkaverit ottivat myös lämmöllä vastaan. Pieniä muutoksia oli työporukassa tapahtunut. Pomot Limu ja Chigo olivat vaihtaneet paikkoja. Limu oli lähtenyt opiskelemaan ja Chigo oli lähtenyt Lindiin johtamaan ja aloittamaan SDA:n prokkiksia siellä. Kolmas pomomme Kanda, oli nyt ottanut täyden johdon toimistossa ja työntekijöiden joukkoon Chrisin ja Kulun rinnalle oli löytynyt yksi ahkera käsipari lisää, jalkapallotyttö Dora. Ehkä suurin ero viime vuoteen verrattuna oli kuitenkin sen, että Kulumme oli synnyttänyt pienen tyttövauva Faitan. Joka on ehkä suloisinta maanpäällä! Tytär on yhtä kaunis kuin äitinsäkin, vaikka onkin tullut kuulema enemmän ulkonäöltä isäänsä.

Jo lähemmäs kolmisenkymmentä vuotta sitten Mtwarasta löytyi useampikin suomalainen kehitysyhteistyöntekijä. Shangaanin alueelle, oikeastaan sen keskiöön, rakennettiin Finn Compauniksi kutsuttu alue, josta löytyi niin ravintolaa, tennis-, lentopallo - kuin squashkenttää, kuntosali, uima-allas sekä saunat. Myös SDA:n toimisto löytyy tältä Finn Compauniksi kutsutulta alueelta. Vuosien saatossa kun projektit tulivat päätökseensä ja suomalaisten oli aika lähteä takaisin pohjolaan ja elämän hiljentyessä Finn Compaunin alueella, alkoi paikkakin hiljalleen rapistumaan ja paikkojen kunto huonontumaan. Viime vuonna käytössä olivat kuitenkin hieman rapistunut tenniskenttä kuin salikin, josta löytyi vapaita painoja, jonkin näköisen treenin ylläpidoksi. Nyt alue olikin muuttanut nimekseen Coral Estate ja paikka oli pistetty kuntoon.  Uima-altaat ja saunat kuin sali ja tenniskenttäkin olivat täydessä kuosissaan ja ravintolastakin kantautuu sellaiset ruuan hajut, että niitä ei voi kuin himoiten haistella toimistossa työskennellessä. Hienoa, että paikka on laitettu kuntoon ja otettu käyttöön, sillä sen verran hieno ja käyttökelpoinen paikka se olikin. Miinus puolena ja sen enempää kaunistelematta, aivan hanurista on kuitenkin se, että kaikki nämä ovat enää vain öljyfirmojen työntekijöiden käytössä. Meillä ei enää siis ole asiaa mennä salille kuin tenniskentällekään. Vielä näin meidän kesken sanottuna, emme ole edes näiden 5 viikon aikana (jonka olemme olleet täällä) nähneet kenenkään muunkaan niitä käyttävän... Harmi, mutta vanhan sanonnan mukaan, hätä keinot keksii ja meillä on kotona oma treeninurkkaus ja vapaat painot 1,5 l pulloista, jotka on täytetty hiekalla. Suomen pomon Turren tuotua minulle uimalasitkin on uimatreenejä päässyt tekemään Intian valtameressä, jossa lääniä treenata puolestaan löytyy. Niin, että pitäkää salinne ja tenniskenttänne ;D !

Vanhat kunnon pyörämme saimme SDA:n varastosta ja tuttuun tapaan jo ensimmäisen mangopuun alla piti pysähtyä täyttämään tyhjentyneet pyörän kumit.  Suurimman osan tansanialaisista pitää hankkia elantonsa omavaraisesti ja toimia yksityisyrittäjänä. Kun rahaa ei ole pistää mihinkään suuriin investointeihin, täytyy välillä toimiala nyhtästä vähän niin kuin tyhjästä. Niinpä suurempien mangopuiden alla löytyy melkein aina joku teknikko, joka pitää kojuaan ja työkalupakkiaan puun varjossa ja rengasrikkoisten ei ole pitkä matka etsiä lähintä apua. Jos ei löydy teknikkoa niin vähintään löytyy pyörän pumppu roikkumasta puusta, jolla saa kumin täyteen taas ilmaa maksamalla "mia mojan" verran, joka täällä myös tunnetaan nimenäni. Toinen vaihtoehtoinen mangopuun käyttötarkoitus on second hand - vaatteiden myynti puun alla. Kauppias on ostanut kerralla isomman kuorman vaatteita ja vaatteet on ripustettu henkareihin roikkumaan puiden oksilta ja siinä ne liehuvat tuulen mukana. Kun pyörän kumit on saatu kuntoon ja matkaa voidaan jatkaa kohti keskustaa päin, voi nälän yllättäessä pysähtyä kärryjä työntävän miehen luokse, jolta löytyy valikoimasta niin keksiä kuin puheaikaakin. Jos hedelmiä tekee mieli, ei tarvitse pyöräillä kuin seuraavaan kadun kulmaan ja sieltä voi jo löytää hedelmäkojun, täynnä papaijoita sekä banaaneita. Mangoja ei vielä aivan löydy, mutta loppu kuusta niitä on jo niin paljon, että voisin siirtyä täysin mangopitoiseen ruokavalioon, ihan vain sillä, etten tiedä ehkä mitään muuta niin hyvää kuin tuoreet mangot!

Keskustaan ajettaessa pääkatua pitkin halusin näyttää Sinille "Korosho Lodgena" tunnettu majatalon / ravintolan, josta saa niin hyvää intialaisruokaa, että! Näin siis kerkesin povata Sinille ennekuin huomasin, että Korosho Lodgen portteihin oli ilmestynyt isot kirjaimet "SBS" ja sisäpihalla näkyi vain valkoisia kontteja ja miehiä keltaisissa liiveissä. " Mitä !?? Missä on mun Korosho Lodge! Se oli ennen tässä!" Senkin oli ostanut alta pois jokin öljy-yhtiö ja intialaisruoka on ja pysyy nyt vain enää muistona mun mielessä. ( Ärsyyntyminen SBS:sää kohtaan, heidän vietyä intialaisruokapaikkani, kuitenkin lieventyi kun he lahjottivat mukavan summan viime viikonloppuna pitämäämme Moms & Daughters hyvääntekeväisyys festareille, jonka tarkoituksena oli kerätä rahaa SDA:n M&D-projektin äidit ja tyttäret -ryhmille. ) No hard feelings siis enään SBS ja Korosho Lodge Rest In Peace!

Pieniä baareja/ruokapaikkoja löytyy myöskin joka kadun kulmasta ja tarjolla on melkein kaikissa paikoissa samat herkut: kuku na wali (kana ja riisi) tai kuku valittavana disillä (banaani) ugalilla tai chipseillä. Perunamunakas chipsi mayai tai chapatileipää. Mmmm... Hyvää ja halpaa. Nimet ovat kuppiloille niin suloisia, löytyy mm. " New Happy Bar", " Half London" ja "Maponi Bar"  ja kaikki ovat kutakuinkin samannäköisiä, "sisustettu" muovituoleilla ja pöydilllä. Limsat ovat saatavissa täällä edelleen lasipulloissa, niin kuin meillä oli joskus seitsemänkytluvulla. Limsat ovat globaalit Coca-Cola Companyn tuottamat, mutta sellainen erikoisuus täältä löytyy, mitä ei missään muualla ole tullut vastaan, kuin inkiväärilimsa! Aivan älyttömän hyvää! Niinpä päivän kuumuuteen voi mennä nauttimaan inkiväärilimuset vaikkapa Half Londoniin, vaikka tunnelma on kaukana vaikka edes vain puolikkaasta Lontoosta (:...

Viime vuonna meidän ehdoton viikonloppujen menomesta oli viidakon keskeltä löytyvä yökerhoksi kutsuttava "Litingi".  Litingi oli ehkäpä n. 8 km päässä ja jossain kohtaa täytyi poiketa päätieltä ja ajaa kuppaista pikkutietä pitkin, kunnes keskeltä viidakkoa alkoi pauhaamaan musiikki ja välkkymään valot. Rakastin näitä launtai-iltojen bajaaji (=eräänlainen mopotaksi) kyytejä kun samalla sai ihmetellä ja kurkkia kirkasta tähtitaivasta pimeydessä ja nauttia tuulen vireestä kasvoilla, ennekuin sukelsimme Litingin kuumuuteen ja hikisyyteen, kun kaikki jorailivat Bongo Flavan tahtiin ahtaalla tanssilattialla. Nyt kuitenkin Litingi on kuulemma aivan "old days" ja Mtwaraan on avattu uusi yökerho nimeltä "Makonde Beach Club", joka itse asiassa löytyy aivan parin sadan metrin päästä kotoamme. Makonde on isompi ja hienompi ja lähempänä, mutten voi mitään sille, että keskeltä viidakkoa löytyvä Litingi, bajaajikyyteineen  saa sydämeni sykkimään sille niin paljon enemmän. Tässä kohtaa terkut Maijalle ja Maijan väriä muuttaville paidoille ;)!

Dadat Makondessa

Lisäksi muuttoliikenne Mtwarassa suuri. Paljon uusia opiskelijoita on tullut Mtwaraan ja tuntuukin, että porukkaa olisi enemmän, mutta valitettavasti  moni on lähtenytkin. Harvaa tuttua kasvoa täällä enää on näkynyt. Mtwarassa työskentelevät mzungut viipyvät täällä usein vain jaksoissa, tietyn määrätyn ajan kunnes lähtevät kotiin ja moni paikallinen lähtee opiskeluiden ja töiden perässä muualle, useimmiten Dariin. Ystävystyminen täällä onneksi ei kuitenkaan ole vaikeaa ja yksin ei tosiaan tarvitse pelätä jäävänsä. Esimerkkinä pakko kertoa uusista, vähän epätavallisemmista, ihanista ystävistämme... Nimittäin naapurin Msemon koirista. Msemo on ruotsalaisten omistama rantahotelli aivan lähellä kotiamme ja heillä pihassaan on lähemmäs kymmenkuntainen koiralauma. Viime vuonna pelkäsin näitä! Sillä koirat murisivat ja pitivät mekkalaa keskenään, mutta nyt olen ymmärtänyt, että ne pitävät sillä keinoin vain hierarkian yllä laumassaan, mutteivät ikinä tekisi muille mitään. Itse asiassa koirat ovat ottaneet meidät aivan osaksi laumaansa ja tulevat aina meidän luoksemme jos vain haistavat meidät jossain lähellä. Illalla jos olemme Shangaanin alueella, he tulevat luoksemme ja saattavat meidät kotiimme ja mikä suloisinta... Ne vartioivat meitä koko yön ovemme takana. Aamulla ne löytyvät edelleen sieltä päivystämästä ja tsekattuaan, että "jo vain, typyt on kunnossa", ne lähtevät kotiin. Koko lauma ei siis ole meitä vartioimassa, mutta laumasta jää aina vähintään kaksi koiraa meidän kanssamme... Kummallekin oma. Mitään pahaa meille tuskin pystyy täällä siis tapahtumaan, kun puolellamme on kokonainen koiralauma! Ei siis huolta äiti ;)...

Toinen makee juttu, minkä olemme myös löytäneet, ystävyytemme syventyessä Mtwaran kanssa,  on uimapaikka, jossa on aina vettä! Meri löytyy kotitalostamme aivan sadan metrin päästä, mutta vuorovesien takia koskaan ei ollut takuita onko meri siellä, kun halajaisi mennä uimaan. Nyt löysimme sellaisen uimapaikan jossa ei vuorovesistä tarvitse sen enempää välittää, vettä löytyy aina sen verran, että siinä pystyy helposti uimaan ja ihmisiäkin on sen verran vähemmän, ettei tarvitse tuntea itseensä sen suuremmaksi ravunpunaiseksi nähtävyydeksi bikineissään kun on rannalla (:...  Paljon uusia lenkkipolkujakin ja pyöräilyreittejä on löytynyt kun Mtwaran kanssa ollaan ohitettu jo kainosteluvaihe ja haluan vain tutustua entistä paremmin tähän kauniiseen pieneen kaupunkiin.

Luen kirjaa nimeltä "Eat, Pray, Love" ja siinä kirjoittaja kertoo tositarinaa vuoden kestäneestä matkastaan maailmalla, tarkoituksena löytää itsensä (monelle tuttu varmasti leffana, mutta kirjana miljoonasti parempi! Suosittelen!). Ja kirjoittaja kertoo Italiassa reissun päällä tavanneensa tytön, joka matkasi rinkka selässä Euroopan halki ja kirjoittajalle iski kauhea kateus ja ajatus "Miksen minä pääse koskaan mihinkään! Minäkin haluan reissuun!". Vaikka oli siis tällöin reissun päällä Italiassa ja suuntana seuraavaksi oli Intia ja Indonesia. Italiassa hän oli ollut kuitenkin niin kauan, että se tuntui jo kuin jonkinlaiselta kodilta. Huomasin, että minulle tapahtui melkein sama kun tapasimme ruotsalaistytön sukellusyritys eco2:ssa ja tyttö kertoi olevansa maailmanympärysmatkalla. Samalla tavalla minuun iski kateus ja mietin, että "Hö! Millonhan minä pääsisin maailmanympärysmatkalle ja mäkin haluan reissuun!". Kunnes tajusin, että niin... Mähän oon reissussa ja vielä on suuntana mm. Tansaniassa Mount Meru, Etelä-Afrikka surffikursseineen ja ehkäpä myös Mosambik, mutta tällä hetkellä Mtwara tuntuu jo kuin kodilta ja sitä melkein unohtaa olevansa reissun päällä. Mutta toisaalta, eikö sitä silloin tästä todella nauti, kun olo on yhtä mukava kuin kotonaan (: ?

Ps. Jos viime vuonna Afrikan mantereella joka paikassa  ja puskasta raikasi Shakiran " Waka waka" niin tämän vuoden ehdoton Afrikkabiisi on Rihannan "Man down" joka on soi mistä tahansa kajareista, puhelimista tai huulilta.  

http://www.youtube.com/watch?v=sEhy-RXkNo0&ob=av2e