Moyo moja, upendo moja

Joululomalla Arushassa istuimme paikallisessa baarissa uusien ystäviemme kanssa. Puhuimme uskonnoista ja maailmankatsomuksesta. 19-vuotias lukiolaispoika kysyi minulta ja Siniltä "Miksi mustat on typerämpiä kuin valkoiset? Luoja on luonut meidät mustat tyhmemmiksi kuin teidät." Ihmettelimme miksi poika ajatteli näin ja hän perusteli, että valkoiset pärjäävät tässä maailmassa vain paljon paremmin kuin mustat." Minkä takia Jumala on luonut kaksi erilaista, mustat ja valkoiset?" Perustelimme, ettei tyhmyys riipu millään tapaa siitä, että Jumala tai evoluutio olisi luonut mustat typerimmiksi. Meidän koulutusjärjestelmämme sattuu olemaan maailman parasta ja meillä kaikilla on oikeus ja mahdollisuus käydä kouluja, tämä antaa meille kaikille mahdollisuuden menestykseen. Minkä takia on mustia ja valkoisia, johtuu ihan melaniinin määrästä ihossa. "Mutta jos te uskotte Jumalaan, kuinka te voitte uskoa evoluutioon. Te valkoiset  voitte tehdä mitä tahansa. Te voitte tulla tänne, koska te pystytte siihen, mutta me emme voi lähteä täältä noin vain pois. Siitä olen kiitollinen, että sillä, että te valkoiset olette tulleet tänne, te toitte mukananne Kristinuskon".

Tansaniassa harvemmin joutuu kohtaamaan  rotuerottelua, mutta silti sen huomaa jollain tasolla olevan läsnä. Tämä 19-vuotias poika ei millään tavoin vihamielisesti kertonut näkemyksiään, mutta tämän nuoren miehenalun puheesta ja katseesta kuulsi elämän epäreiluus. Niin, minkä takia me valkoiset tulemme tänne? Koske me vain voidaan.

Paikallisista ystävistäni melkein kaikki ovat menettäneet jonkun todella läheisen. Isän, äidin tai molemmat tai siskoja ja veljiä. Niin monen afrikkalaisen pojan ja tytön tarina on, että koulut on jäänyt kesken kun perheellä ei ole ollut enää varaa lapsen koulunkäyntiin. Pojat joutuvat lopettamaan koulut 14-vuoden ikäisinä tai jo aikaisemminkin ja menemään töihin , jotta perhe saa ruokaa. Tytöillä ei välttämättä ole ollut ollenkaan mahdollisuutta käydä edes koulua, sillä jonkun täytyy olla kotona auttamassa. Tytöt joutuvat usein jättämään koulut kesken vielä poikia useammin, kodin velvollisuuksista johtuen. Minun suurin ongelma neljätoistakesäisenä oli kotiintuloajat ja viikkorahan määrä. Elämäntarinoita kerrattaessa tajuaa taas kuinka erilaisista lähtökohdista me tulemmekaan.

Afrikassa köyhyydestä on vaikea ponnistaa pois. Jos on syntynyt köyhään perheeseen ja rahaa koulutukseen ei ole löytynyt, ei tietä köyhyydestä ulos ole, kun koulutusta paremman toimeentulon saamiseksi ole. Valkoinen iho täällä merkitsee rikkautta ja menestystä. Kaikki mzungut ovat rikkaita afrikkalaisten mielestä. Niinpä sponsorointia koulun käyntiin ja rahan antamista ruokaan tullaan koko ajan kysymään ja kun yritämme selittää, että itse asiassa ei meilläkään rahaa löydy, vastaukseksi tulee epäuskoinen naurahdus "eikö kaikilla mzunguilla muka ole rahaa?". 22-vuotias, vapaaehtoistyötä tekevä opiskelijatyttö kuitenkin painii ihan eri sarjassa kuin vaikka 30-vuotias, vakiotyössä oleva lääkäri, joka on tullut parin viikon lomalle Tansaniaan, mutta eiväthän nämä sitä ajattele. "Kaikilla mzunguilla on rahaa!". Kuitenkin jollain tapaa on hirveän ymmärrettävää, että nämä nuoret tytöt ja pojat tulevat silmiä häikäilettömästi kysymään suoraan rahaa heidän koulutuksen sponsorointiin ja lentolippua Eurooppaan. Monella motivaatiota koulun käytiin riittäisi, mutta rahaa koulutukseen ei.  Jos näillä mzunguilla on löytynyt niin paljon rahaa, että he ovat voineet lentää toiselta puolelta maapalloa katsomaan Afrikkaa ja käymään safareilla, miksei niillä riittäisi rahaa yhden afrikkalaispojan - tai tytön koulunkäynnin sponsorointiinkin?

Koulutuksen puutteen takia tytöillä on vielä harvemmin mahdollisuus ponnistaa itse köyhyydestä pois ja ainut mahdollisuus löytyy naimalla rikas mies. Vanhemmat rikkaat miehet lupaavat elatuksen, ostavansa kauniita Tanzanite-jalokiviä ja rakentavansa hienon talon. Ikäero monella pariskunnalla on helposti kaksikymmentä - kolmekymmentäkin vuotta ja vierestä katsovat eivät voi kuin ihmetellä kuinka nuori kaunis tyttö, on päätynyt vanhan lihavan miehen vaimoksi. Monesti tämä tapahtuu kuitenkin täysin vapaaehtoisesti, ilman naimakauppoja, sillä tytöt näkevät ainoan mahdollisuutensa "parempaan elämään" tätä kautta.  Moni tansanialainen ja erityisesti nuoret täällä toistelevatkin, että "täällä ei tunneta aitoa rakkautta. Jos olet köyhä, sinulla ei mitenkään voi olla rahaa tyttöystävään." Kaikessa aitoudessaan ja vilpittömyydessään nämä afrikkalaiset kuitenkin samalla paljon laskeskelevat ihmissuhteissaan hyötymisen määrän. Toisaalta jos suurin osa elämästä on ollut jo yhtä selviytymistaistelua, se on samalla vain yksi selviytymistapa, millä tavoin nämä ihmiset täällä taistelevat tiensä läpi.

Tapasimme tanskalaisia sairaanhoitajaopiskelijoita, jotka ovat tekemässä 3 kk työharjoitteluaan Keniassa. Vaihdoimme kokemuksia ja yksi opiskelijoista kysyi meiltä, että mitä me olisimme tehneet tilanteessa, jossa HIV positiivista sairastava äiti tulee pyytämään rahaa HIV-lääkkeisiinsä itselleen ja lapselleen. HIV-lääkkeet eivät maksa niin paljoa, ettei meillä nk. köyhillä opiskelijoillakin rahaa niiden ostamiseen riittäisi. Mutta jos tämän rahan tälle HIV:tä sairastavalle äidille antaisi, kuinka selität 50 seuraavalle HIV-lääkettään jonossa odottaville äideille, että rahaa heidän lääkkeisiinsä taas ei enää riitä. Niinpä on melkein pakko sanoa, ettei rahaa lääkkeiden ostoon edes tälle yhdelle äidille ja lapselle ole. Tanskalaiset sairaanhoito-opiskelijat kertoivat joutuneensa tämän tilanteen eteen harjoittelunsa aikana monet kerrat. Meillä samankaltaisia tilanteita on tullut myös monet kerrat vastaan, joten tilanteeseen oli helppo samaistua.  Täällä riittää niin paljon kodittomia ja köyhiä ihmisiä, jotka tulevat kadulla kysymään rahaa.

Moshissa yksi kokonainen katu oli täynnä rahaa kerjääviä mamoja. Joillain oli poliota, eivätkä pystyneet liikkumaan. Joillain taas kihti oli vienyt näön ja silmät tuijottivat vain lasittuneina eteenpäin. Kaikki näistä mamoista istuivat maassa ja ohi kulkiessamme pyysivät rahaa. Rahaa ei kuitenkaan voi antaa, sillä rahaa jonon viimeisimpänä olevalle mamalle ei riittäisi. Ja mitä sanoisi syyksi seuraavana päivänä kun mamat tulisivat taas kysymään rahaa, miksi annoin eilen, mutten tänään. Eräänä päivänä kuljimme samaa katua pitkin ja eräs mies tuli kysymään 500 shillinkiä. Hänellä oli käsi aivan turvoksissa ja kämmenessä oli avohaava. Kädestä näki, ellei hän pian saa apua hän saa verenmyrkytyksen. Annoin miehelle 500 shillinkiä ja sanoin, että käytät sitten nämä rahat kätesi hoidattamiseen. Mies vastasi, että jotta pääsisi näyttämään kättään lekurille hän tarvitsisi 1000 lisää. Tällöin huomasin, että kaikki kadulla olevat tuijottivat meitä. Kerjäävät mamat maassa ja muut ohikulkevat ihmiset. Panikoin ja sanoin miehelle, että hoida itsesi kuntoon ja lähdin nopeasti kävelemään kadulta pois, ennen kuin muut kerjäävät mamat olisivat tulleet pyytämään rahaa omiin vaivoihinsa. Mitä olisin sanonut heille? Miksi annoin tälle miehelle rahaa, mutta heille en voi? 500 shillinkiä on täällä noin 25 senttiä eli käytännössä raha eikä mikään, mutta vaikka niitä 25 senttisiä tekisi mieli antaa kaikille apua tarvitseville, tosiasia on, että silloin se on loputon suo. Jollain tapaa täällä on vain pakko välillä sulkea silmänsä, vaikka kuinka karulta  ja pahalta se tuntuu ja kuulostaa.

Elämä usealle täällä on yhtä selviytymistaistelua syntymästä saakka. Elämän epäreiluus lyö täällä usein kasvoille. Ihmisillä ei ole rahaa koulutukseen, terveydenhuoltoon tai ruokaan. Meillä kaikilla siihen on mahdollisuus ja jos ei, niin valtio pitää huolen. Täällä poliisikaan ei pidä huolta omistaan, "poliisi on ystävä" - sanontaa täällä ei tunnetta. Tosiasiassa poliisi ottaa niin paljon välistä kuin kerkeää. Korruptio on niin syvällä tässä yhteiskunnassa ja korruptiorahaa vaihdetaan kaikkialla. Niin toimistoissa kuin kadunvarsilla. Pääseekö tästä koskaan Afrikka eroon? Epäilen...

 Kyllä siis Suomen huolet alkaa tuntua aika mitättömältä täällä. Pari viime kesää kun itselläni kului ABC:n vihreissä ja kuumana puheenaiheena oli viime kesänä ABC- ketjun hävytön korruption harjoittaminen kun ABC:llä asioiville poliiseille annettiin ilmaiset korruptiokahvit. Kyllä on suuret huolet siis tasavallalla.

Ensimmäisellä Afrikan reissullani pelkäsin, että mitä jos maailman karu todellisuus lävähtääkin täällä kasvoille ja tulee kauheat maailmantuskat. Sitä ei tapahtunut. Päin vastoin huomasin, että elämä täällä ei todellakaan ole pelkkää nälänhätää ja kurjuutta, mitä media usein antaa julkisuuskuvaksi Afrikasta, mutta sitä tosiasiaa ei voi ohittaa, eikä siltä saa sulkea silmiään, että kyllähän nämä ihmiset elävät niin paljon vaikeampaa elämää. Olen maininnut tämän usein, mutta elämänasenne ratkaisee. Esimerkki tarinoideni perusteella nämä ihmiset kyllä tiedostavat elämän epäreiluuden, eikä vähään tyytyminen johdu vain tietämättömyydestä paremmasta.  Tansaniassa esimerkiksi Amerikkaa pidetään kaikkien pelastuksena ja rikkauden maana, samalla tapaa kuin mitä Suomessa 1900-luvun alussa. Kaipuuta pois ja parempaan siis on, mutta lopunperin, mikä täällä ratkaisee ihmisten onnellisuuden, on yhteisöllisyys ja se, että he eivät pistä turhan suuria odotuksia ja paineita itselleen tai toisilleen. Niin kuin vanha sanonta kuuluu, yhden tikun katkaiseminen on helppoa, mutta kun pistää monta tikkua yhteen, se on paljon hankalampaa. Elämä on epäreilua, mutta yhdessä  se ei välttämättä tunnu niin raskaalta. Ilmapiiri täällä on jollain tapaa kaikki hyväksyvä ja sama minne mekin menemme, tunnemme aina itsemme niin tervetulleiksi. Ystävällisyyden takana saattaa olla taka-ajatustakin, mutta ei sen voi lopunperin laittaa muun kuin inhimillisyyden piikkiin.

Niimpä näin ystävänpäivän jälkimainingeissa haluan sanoa, että jos voisimme vapautua liian suurista paineista ja odotuksista itseämme ja muita kohtaan, se helpottaisi huomattavasti elämisen taakkaa. Kun odotamme ja mietimme, miten ihmisten pitäisi meitä kohtaan käyttäytyä ja miten meidän itsemme muita kohtaan ja kun tämä ei toteudukaan, olemme surullisia ja pettyneitä. Jos pystyisimme olla asettamatta odotuksia ja suoristuspaineita, useammin voisimme löytää itsemme positiivisesti yllättyneinä esimerkkinä kun vanha ystävä ottaa yhteyttä pitkän ajan jälkeen, kuin että, olisimme kuluttaneet aikaamme miettien milloin ja miksei vanha ystävä soita ja pidä yhteyttä.

Ihan tosissaan. Meillä on kaikki niin hyvin meidän yhteiskunnassa, joten ei meillä lopunperin olisi syytä valittaa. Meillä kaikilla melkein poikkeuksetta on mahdollisuus vaikka mihin, usein kaikki on kiinni vain meistä itsestämme. Kun sanoin alussa, että me valkoiset mzungut tulemme tänne vain sillä koska me voidaan, kuitenkin sillä on myös hyvät puolensa. Se antaa mahdollisuuden kahden eri  maailman tulla hieman lähemmäs toisiaan. Me opimme heiltä ja he oppivat meiltä.

 Kehitysyhteistyötä tehdessäni olen ymmärtänyt, että jos täällä jotakuta olen onnistunut auttamaan, lähinnä se on itseäni. Olen saanut hieman uutta perspektiiviä elämään, mitä muutoin kotisohvalta liikkumattomana en olisi onnistunut saada. Kaiken kehitysyhteistyön tavoitteena olisi saada kestävää kehitystä ja niin, että lopunperin  tieto-taito, joka on tuotu, on niin hyvin heillä, että homma toimii ilman meitä. Monessa kehitysyhteistyön projektissa tämä on kuitenkin vielä suurena haasteena. Kuinka saada kehitys riippumattomaksi kehitysavusta? Toivon, että nämä murut täällä, joita olen opettanut ovat saaneet edes jonkinlaisen uimataidon ja hyviä liikunnallisia kokemuksia. Sen enempää en ole oikein pystynyt antamaan. Mutta mitä minä olen saanut, on sitä kuuluisaa elämänkokemusta. Nyt siis haluan jakaa teidän kanssa sen yhden tärkeimmän, minkä olen täällä oppinut: yhteisöllisyys ja toisiemme rakastaminen ja kunniottaminen sellaisina kuin olemme. ONE  HEART, ONE LOVE. Voinko hipimmin enää lopettaa? En ehkä... Mutta teen sen silti. Pidetään huolta toisistamme... Eiks juu (:? 

Hyvää ystävänpäivää! Suomi ja rakkaat siellä, ootte mielessä ja muutkin Suomen rajojen ulkopuolella <3 !

Safari (=matka)

Ups. Long time no see ja tällä tarkoitan itseäni ja blogiani. Niinkin totta kuin on se, että swahilin kielessä ei ole edes olemassa sanaa "kiire", ja vanha sanonta kuuluukin "no hurry in Africa" täytyy sanoa, että aika menee silti täällä aivan älyttömän nopeasti. Paljon on kerennyt tapahtumaan ja tällä hetkellä olemme Sinin kanssa viettämässä joululomaa, kierrellen ympäri Tansaniaa.

Lopettelimme työt heti joulukuun alussa kun koulut sulkeutuivat ja lapset täällä aloittavat kesälomansa. Kuten kunnon suomalaiset, työaikanahan ei sairasteta, joten emme mekään niin tehneet vaan heti loman alkuun otimme sitten molemmat Sinin kanssa malariat. Malaria ei kuitenkaan onneksemme ollut kummallakaan paha, mutta ensimmäiset lomapäivät menivät pedin omana lääketokkurassa.

Ai miten niin malaria ?!

Parannuttuamme malariasta otimme suunnan Dariin, tarkoituksena osallistua itsenäisyyspäivänjuhlaan Suomen suurlähettilään luona. Suurlähetystön itsenäisyyspäivänjuhlaan ovat kaikki rekisterissä näkyvät, Tansaniassa olevat suomalaiset tervetulleita. Suurlähettilään talo sijaitsi meren rannalla, piha oli kauniisti valaistu ja tilaisuus oli mukavan kotoisa, parin tunnin mittainen coctail-tilaisuus. Koko alue oli täynnä suurlähettiläiden hulppeita virka-asuntoja ja naapureina Suomen suurlähettiläällä oli muut pohjoismaalaiset suurlähettiläät. Parasta antia ehdottomasti koko tilaisuudessa oli kyllä perisuomalaiset coctail-palat kuten minikarjalanpiirakat, RUISLEIPÄÄ kylmäsavulohella ja tuulihatut. Kyllä oli Simban ja Miikun suut yhtä hymyä kun pieneen koti-ikävään sai vähän maistaa koto-Suomen perusherkkuja.

Juhlatila

Itsenäisyyspäivän jälkeen otimme suunnan kohti sisämaata, Moshiin ja Arushaan. Viime reissullani en matkannut ollenkaan sisämaan puolella vain rannikkoalueella, joten sisämaan tavaton kauneus tuli minullekin täytenä yllätyksenä. Sisämaahan mentäessä maa kohoaa ylöspäin koko ajan hitaasti, mutta varmasti ja vuoret ja laaksot alkavat pikkuhiljaa kohoamaan vierestä, aina vain jylhimpinä ja jylhimpinä huipentuen Moshiin, missä voi nähdä Afrikan katoksi kutsutun Kilimanjaron.

Matkaamme suunniteltaessa, tarkoituksenamme oli Sinin kanssa kiivetä Kilimanjarolle, mutta valitettavasti kukkaronnyörit eivät antaneet periksi. Melkein poikkeuksetta Kilimanjarolle kiipeäminen maksaa 1000 US dollaria... Siis alkaen siitä. Kilimanjaron vieressä kuitenkin kohoaa hieman pienempi vuori nimeltään Mount Meru (4562, 13m), joka lopunperin on n.reilun kilometrin verran matalampi kuin Afrikan katto (5895 m) ja hinta on noin puolet verrattuna Kilimanjaroon. Lopun perin saimme yhdistettyä Mount Merun ja kahden päivän safarin yhteishintaan 840 dollaria.

Menimme safrillemme Kuriasafari nimisen safarifirman kautta ja yllätykseksemme ja iloksemme, työskenteli Kuriasafarilla vapaaehtoisena suomalainen Mari. Tästä johtuen, kun Kuriasafari käyttää itsekin vapaaehtoisia, saavat kaikki vapaaehtoisena työskentelevät -10 % alennuksen lopullisesta hinnasta. Moshiin saavuttuamme Kuriasafarin Josef oli meitä vastassa bussiasemalla ja saimme punkata Merua edeltävän yön Marin ja Josefin luona. Mari paistoi meille pannareita ja istuimme monen tuntia puhumassa kehitysyhteistyöstä ja sen haasteista. Marilla on vahvaa afrikkakokemusta jo takanaan, aloittamalla kehitysyhteistyön parissa työskentelyn 90-luvun lopussa Namibiassa ja Tansaniassa hän oli ollut nyt melkein kolme vuotta, kehitysyhteistyön parissa ensin työskennellen ja projektin loputtua Kuriasafarin vapaaehtoisena. Ammatiltaan Mari on käsityönopettaja peruskoulussa ja tämän kautta hän on viimeisen parin vuoden aikana, kooridinoinut vaihto-ohjelmia ammattikorkeakoulujen taideopiskelijoille tulla tutustumaan afrikkalaiseen taiteeseen ja käsityöläisiin, joista lahjakkaimpien joukkoon kuuluu mm. Masai-mamat, jotka myyvät kauniita helmikorujaan aivan joka kadun kulmassa Arussa sekä Moshissa ja huutavat kilpaa keltä kannattaa korut tulla ostamaan.

Masaihin myöhemmin palatakseni ja jatkaakseni Mount Merun valloittamisesta, aloitimme Merun valloittamisen heti seuraavana päivänä Moshiin saapumisesta. Vaikka olimme ainoat Kuriasafarin kiipeilijät kiipesimme Merulle kuitenkin n. 20 hengen porukassa, ainakin neljästä eri safariyrityksestä. Alhaalta Merun huipulle saakka, kunkin ryhmän mukana täytyy kulkea edellä yksi pyssymies villieläinten varalta, joten mikään ryhmä ei ole oikeutettu kulkemaan siellä omia teitään, vaikka jokaisella safariryhmällä kuuluu hintaan omat oppaat. Meidän safarin hintaan kuului kokki ja kolme ruokaa per päivä, kaksi kantajaa, jotka kantoivat kaikki tarvikkeet sekä painavimmat tavarat asiakkailta sekä opas. Jokaisen asiakkaan piti kantaa vain päiväreppuaan, missä oli juomista, pientä purtavaa sekä tarvittavat varavaatteet. Tässä välissä pakko kehua näitä uskomattomia kantajia, sillä he kantoivat aivan uskomattoman määrän tavaraa aivan alhaalta, viimeiseen leiriin saakka, käyttäen niin päätään kuin käsiään ja perillä he olivat aina pari tuntia ennen muita!

 Kiipesimme neljän päivän verran, parina ensimmäisenä päivänä n. 10-15 km ja kolmantena päivänä huiputtaminen aloitettiin parin tunnin unien jälkeen jo 12 aikaan yöllä, jotta Merun huippu saavutettaisiin auringonnousun aikaan. Huiputuksen jälkeen lähdettiin suoraan laskeutumaan takaisin päin, aina ensimmäiselle maincampille saakka, johon jäimme loppupäiväksi hengaamaan ja lepäämään ja neljäntenä päivänä (reidet hellinä) tultiin alas loppuun saakka.

Dulla, yksi meidän upeista kantajista 

Mount Meru on Kilimanjaroon verrattuna paljon jyrkempi vuori ja maasto on vaihtelevampaa. Välillä mennään ylös ja alas kun Kilimanjaroa kiivetään koko ajan tasaisesti ylös. Kyselimme oppailtamme Merun ja Kilimanjaron eroja ja he sanoivat Merun eduksi luonnon olevan kauniimpaa ja valloittamisen olevan vaikeampaa. Kuulema sitä sanotaan, että kun Kilimanjarolla loppuu happi niin Merulla loppuu kunto. Moni tuleekin tekemään Merun nk. harjoitusvuorena ennen Kilimanjaroa, mutta fyysisesti Merun valloittaminen on raskaampaa. Tosin 4000 m jälkeen, kun ilman todella tuntee olevan ohutta ja hengittämisen vaikeaa, alkaa Kilimanjarokin tuntua varmasti yhtä raskaalta fyysisesti kuin Meru. Kaikki kolme päivää kiipesimme "pole pole"-tekniikalla eli mahdollisimman hitaasti, jotta tottuisimme vähitellen ohenevaan ilmastoon. Luonto oli aivan uskomattoman kaunista! Aloitimme vuorelle kiipeämisen sademetsän vehreydestä, jonka jälkeen kasvillisuus alkoi pikku hiljaa pienentyä, kivikkoa tulla enemmän näkyviin ja lähemmäs vuoren huppua mentäessä tunnistettavissa olevat kasvit olivat Suomen metsistä, kylmässä kasvavaa kanervaa ja jäkälää. Aivan ylhäällä ei ollut enää muuta kuin laavakiveä ja tuhkahiekkaa, sillä niin Meru kuin Kilimanjarokin ovat kuolleita tulivuoria. Ylhäällä piti pukeutua jo moneen kerrokseen, jotta pysyi lämpimänä ja hengitys savusi vesihöyrynä ilmaan. Palanen Suomen talven ilmastoakin tuli siis koti-ikävään koettua. Pari päivää kylmyyttä oli kuitenkin aivan tarpeeksi ja Tansanian ilmasto, vaihdellen mukavan lämpimästä tukahduttavan kuumaan, kelpaa taas vallan hyvin!

Merun vesiputoukset

Siellä vähän näkyy Kiliä

Kuriasafari team

Saavutimme Merun huipun siihen kuuden aikaan yöllä ja voin kertoa, että raskaan kiipeämisen jälkeen ja happikadon vaikeuttaessa hengittämistä, näköala huipun päältä oli kaiken sen rääkin arvoista. Tunne oli todella kuin olisi ollut Afrikan katolla, vaikka Afrikan katto kohosikin ylväänä vastapäätä ja aurinko nousi tulipunaisena Kilimanjaron takaa. Olimme kaikkien pilvien yläpuolella ja vaikka huipun päällä oli muitakin Merun valloittajia, jokainen meistä oli kauneudesta myökkänä ja ihasteli näkymää Afrikan taivaan yllä. 

Kilimanjaro auringonnousun aikaan

Jee! Me tehtiin se!

Voin todella kertoa tämän olleen yksi parhaista kokemuksista ikinä! Vaikka ylpeänä voi tarinoida, että Merun päälle on vaikeampi kiivetä kuin Kilimanjaron, on se Kili kuitenkin vielä virallisena Afrikan kattona joku päivä valloitettava. Kalleutensa vuoksi se on kuitenkin valloitettava joku toinen vuosi kuin nyt 2011 tai 2012.

Merun jälkeen reidet ja pohkeet hellinä menimme Arushaan ja seuraavana päivänä lähdimme safarille Tarangiren -ja Ngorongoron kansallispuistoihin. Vastapainona kiipeämiselle, kahden päivän safari oli päivät safariautossa istumista. Merun jälkeen se kävi meille paremmin kuin hyvin. Safariauton katot saa avattua ja jotta eläimet näkisi kunnolla, on kunnon bongausasento penkin päällä seisten, yläkroppa kokonaan ulkona autosta ja katon reunoista kiinni pitäen kun safariauto kiitää savannilla, kirahvien ja antilooppien juostessa vieressä. Aina kun jotain kuvaamisen arvoista tuli vastaan, sai kirkaista auton pysähtymään, ottaa innostuksesta johtuen liiallisen määrän kuvia samaisesta norsulaumasta, joka ei paljon poikennut edeltäneestä  ja sitten jatkaa matkaa. Mukanamme safarilla oli yksi japanilainen nainen sekä australialainen pariskunta. Luonto ja tuulen tuivertama tukka sai jostakin syystä aikaiseksi aivan älyttömän adrenaliinipöllyn ja siellä safariauton päällä me lauloimme kaikki Leijona Kuninkaasta muistamamme laulut ja emme voineet kuin ihmetellä maailman kauneutta. Ngorongoron kraateri oli kuin aivan tästä maasta erillinen satumaa, jossa asui lukematon määrä eri villieläimiä, eläen luonnon omilla säännöillään "nopeat syövät hitaat". Niinkin kirjaimellisesti, että kun pysähdyttämme lammen rannalle syömään eväsleipämme, isot linnut hyökkäsivät turistien päälle ja nappasivat eväsleivät parempiin suihin. Ensin linnut alkoivat kaartelemaan päämme päällä kuin haaskalinnut ja yht´äkkiä ne syöksyivät ja nappasivat saalistettavan ruokansa (eli meidän eväsleipämme). Minä ja Sini onneksemme kerkesimme juosta lintujen hyökkäyksestä pois ja saimme pidettyä lounaamme, mutta japanilais - ja australialaistytön leivät menivät parempiin suihin. Loppuajan koko safariryhmämme söi lounaansa safariauton sisällä, ovet kiinni, turvassa metsästäjälinnuilta. Samanlaisia lokkeja ne kaikki linnut siis ilmeisesti ovat, oli ne sitten Helsingin citybirdejä, jotka varastaa lounasleivät Fazer-kahvilan terasseilta kuin sitten Ngorongoron kraaterissa elävät villilinnut, jotka varastavat lounasleivät pahaa-aavistamattomilta turisteilta  :D....

Wiii!

Kilimanjaron alue on pitkälti Masai-heimon aluetta, joka heimona on ehkä Afrikan parhaiten tunnettu. Safarille ajaessamme menimme läpi Masai-kylien, jossa oppaamme kertoi lyhyesti Masai-heimon kulttuurista. Totta tai ei, tarinat olivat erittäin mielenkiintoisia...

 Masait asuvat heinätaloissa, poiketen muutoin perinteisistä, afrikkalaisissa kylissä näkyvistä mutataloista. Jokaisessa majassa on koko ajan ainakin yksi nainen ja Masai-heimossa perheet ovat onnellisia myös tyttölapsista, sillä mitä enemmän on tyttöjä, sitä parempia naimakauppoja isä saa aikaiseksi. Kylän miehet vierailevat toistensa luona ja lahjaksi vierailijoille isä antaa luvan valita jonkun tyttäristään, jonka kanssa mies saa viettää yönsä vierailunsa aikana. Jos tytär sattuu olemaan erittäin kaunis, saattaa vierailu venähtää parinkin viikon mittaiseksi ja edetä ehkä jopa naimakauppaan saakka. Kuulema Masai-naiset eivät välitä paljoa muusta kuin lehmistä (jotka ovat kuin masaiden valuutta) ja tytär saa olla onnellinen jos pääsee miehelle, jolla on paljon lehmiä, olkoon sitten mies vaikka 40 vuotta vanhempi.  

Matkalla ohitimme yhden Masai-kylän, joka sijaitsi vähän ylempänä vuorella kuin muut. Siellä asui Masai-kuningas, yksin ainoana miehenä koko kylässä, yli 20 vaimon kanssa ja yli 80 lapsensa kanssa. Siinä voi sanoa, että nimimuistia saa olla kerrakseen, että pystyy muistamaan jokaisen vaimonsa, saatika sitten mukulansa nimen. Pysähdyimme eräälle Masai-mamojen "verstaalle", jossa Kuriasafarin Mari on yhteistyössä Masai-mamojen ja suomalaisten taideopiskelijoiden kanssa tehnyt kulttuurivaihto-ohjelmaansa ja mamat ovat opettaneet upeiden korujensa tekosalaisuuksia. Pysähdyimme verstaalle ja tanssimme ja lauloimme ringissä mamojen kanssa Masaiden heimotanssia. Masait ovat tunnettuja siitä, että pystyvät hyppäämään todella korkealle ja niin nämäkin mamat melko korkealle ponnistivat hyppiessään ringin keskellä. Mamat olivat todella hellusia ja kultaisia ja vaikka tarinoiden mukaan he välittävät vain lehmistään, siinä meidän kanssaan tanssiessaan, eivät he kuitenkaan vaikuttaneet niin kovin erillaisilta naisilta verrattuna Suomen Jyväskylästä tulleisiin mzungutyttöihin. 

Vielä yhden hassun asian afrikkalaisista tavoista kertoakseni, on palautteen antotapa. Tai siis juttuhan on, että ei täällä anneta palautetta, eikä siihen oikeastaan ole edes mahdollisuuttakaan. Safarin jälkeen yövyimme eräässä paikallisessa guest housessa Arushassa , jossa majatalon mammat eivät selkeästikään pitäneet valkoisista naamoistamme, vaikka kuinka yritimme engalannin sijasta puhua heille niin hyvin swahilia kuin vain osaamme. Ei tämäkään kuitenkaan paljon mammoja mielyttänyt, vaan aloittaessamme heille puhumisen väänsivät he naamansa, mitä rumimpaan asentoon ja tiukkasivat takasin "Sielewi"eli "en ymmärrä". Päätimme siis parin yön jälkeen raijata ilmeisesti mamoja ärsyttävät whitebitch bebamme muualle ja antaa asian olla. 

Tansaniassa kuuluu sanonta "if there is something bad, leave it to the bush" eli suomeksi jos jäi jotain pahaa sanottavaa, älä sano sitä eteenpäin vaan anna asian olla, jätä se puskaan ja kerro vaan hyvät asiat eteenpäin. Tätä kuulin jo viime vuonna rakkailta Mtwaran mamoilta Tansaniasta lähdön liepeillä "jos sinulla on jotain pahaa sanottavaa Tansaniasta, jätä se tänne puskaan ja muista vaan ne hyvät asiat". Sama lause tuli Kuriasafarin työntekijöiltäkin Merun ja safarin jälkeen, että jos he jotain tekivät väärin "leave it to the bush" ja kerro vaan niitä hyviä asioita sitten eteenpäin. Ilokseni sain pojillekin tokaista ja teillekin kertoa, että mitään ei jäänyt puskaan jätettäväksi vaan Kuriasafari hoiti erittäin hyvin hommansa... Niimpä lyhyt maksuton mainos tähän loppuun: 

Eli jos jota kuta kiinnostaa lähteä safarille Tansaniaan, Kuriasafari on hyvin luotettava ja hoitaa asiakkaansa ammattitaidolla ja kukkarolle mukavalla hinnalla. Paljon kuulee huijaritarinoita täältä eri safarifirmoista ja ihmisiä kehoitetaan olemaan varuillaan, minkä safariyrityksen kautta safarille lähtee.Sillä moni länkkäri joka tänne tulee luottaakin ennemmin länsimaalaisiin safariyrityksiin ja tällöin rahat menee mm. Etelä-Afrikkaan ja Englantiin kuin, että jäisi Tansaniaan, jonka kaunista luontoa ihmiset tänne tulevat ihailmaan. Kuriasafari tarjosi hyvät puitteet ja meidän 840 dollaria jäi tänne, minne se kuuluukin. Jos kiinnostaa voi käydä kurkkaa: http://kuriasafaris.com/.

Vielä ollaan Arushassa ja guest housesta lähdettyämme tutustuimme tuurilla eräisiin tanssijapoikiin, joista yksi on viettänyt viimeiset pari vuotta Suomessa tanssinopettajana ja yki sattuu olemaan Nyereren lapsenlapsi, joka on siis Tansanian ensimmäinen presidentti, joka pisti koko Tansanian kuntoon itsenäistymisen jälkeen. Nyt olemme punkanneet Nyereren lapsenlapsen, melkein autiona olevana, linnamaisessa talossa. Ihme sattumia sitä aina reissuilla tapahtuu... Varovaisia kuitenkin ollaan, mutta pojat on osoittautuneet luotettaviksi...

Suunnitelmana oli mennä Jouluksi Moshiin, viettämään afriperheen kanssa  yhdessä Joulua, mutta papan töiden takia he ovatkin jumittautuneet Mtwaraan ja viettävät Joulun siellä. Saa nähdä siis missä me Sinin kanssa Joulun vietämme... Onneksihan se Joulu onkin vasta parin päivän päästä :D! Täytyy myöntää, että jouluruokia ja perhettä ajatellessa iskee aika kova koti-ikävä ja ensimmäinen Joulu poissa kotoa saattaakin mennä meillä kahdestaan hotellissa, viiniä juoden ja joululauluja kahdestaan laulellen :D... Mutta oikein Hyvää Joulua kaikille! Palataan ensi vuoden puolella <3 ! Muisk!

Hyvä ruoka, parempi mieli

Ensi puraisu Tansaniasta sai minut jo kerralla hullaantumaan ja koukuttumaan sen makuun. Tällä toisella kertaa tätä herkkua maistellessani, en voi todeta muuta kuin rakkauden sitä kohtaan lisääntyvän.

Viime kerralla niin maahan kuin Mtwaraankin tultuani meni huomio ja keskittyminen pitkälti siihen, että sai alkupalat pureskeltua. "Ööö... Mikä valuutta ja mikä maa ?! Niin siis joo, 10 000 on apauttiarallaa joku vitonen euroissa ja sitä rataa ja kaikkeen tulee vähän mzunguhintaa. Jostain kumman syystä kaikki huutelee mun nimeä torilla, mut kato joo... Hups, se tarkottaaki satasta niin ei mikää ihme! Ihmiset on ihanan ystävällisiä ja aina valmiina auttamaan, mut niin... Tästä ystävällisyydestä mun pitäis hyvityksenä yrittää löytää sille sponssaaja suomesta, et sen jalkapallohaave toteutuis. Tavattaessa en töksäytäkkään jäykästi  kättäni ojennukseen, valmiina kättelemään vaan sen voi tehdä myös leppoisan rennosti heilauttamalla kättä, ottamalla toisen kädestä kiinni ja lopussa vielä napsauttamalla peukut yhteen, niin että kuuluu kiva napsautus ääni... Aaa, okke! No täähän onki kiva!"  Näihin asioihin kesti suomitytön hetken aikaa päästä sisälle ensimmäisten kuukauden aikana, kun maahan viime vuonna ensimmäisen kerran tulin. Ja kun vihdoin tuntui, että maan tapojen päälle jo vähän tajusi ja olo ei enää ollut kuin eksyneellä peuralla ajovaloissa (joka nykyään onkin Sinin titteli ;)), tulikin jo kotiin lähdön aika. Alkupalat pureskeltuani pääsin jo siis vähän maistamaan varsinaista pääruokaa, ymmärtäen vähän millaisesta "ruuasta" on kyse ja miten tätä pitää "syödä", mutta loppuun asti pääruuassa en todellakaan päässyt. Tällä kertaa pystyin siis suorilta käsin skippaamaan alkuruuan ja aloittamaan suoraan pääruuasta, keskittymällä ja pureskelemalla sitä niin, että saan rauhassa nautiskella ja löytää siitä uusia makuja.

Kun palasin Mtwaraan tuntui kuin olisi tavannut hyvän ystävän taas pitkästä aikaa. Ja ilokseni huomasin, että pystyimme jatkamaan Mtwaran kanssa juuri siitä, mihin viime kerralla jäimme. Ensin päivitimme kuulumiset, mitä täällä on tapahtunut niiden 10 kuukauden aikana kun olen ollut poissa, josta jatkoimme sitten uusiin asioihin...

No bussimatkahan oli se tuttu kymmentuntinen Darista Mtwaraan. Vuoden aikana tietyö ei ollut juurikaan edistynyt yhtään sen enempää ja bussi hyppelehti tiellä puolelta toiselle erittäin kuoppaista varatietä pitkin. Puolessa välissä matkaa jouduimme pysähtymään tunnin ajaksi pitkään bussiletkaan tien varteen. Ihmettelimme pitkää bussijonoa ja vierustoverini osasi kertoa, että eräs bussi, letkan etupäässä, oli pyörähtänyt ympäri katolleen. Meidän onneksemme, mutta bussin matkustajien todelliseksi harmiksi, bussi oli se mihin meidän olisi pitänyt mennä, muttemme saaneet (onneksi) enää lippuja. Yksi suojelusenkeli voidaan siis rastittaa tällä reissulla jo käytetyksi...

Mtwaraan päästyämme afrimamani ja dadani oli meitä vastassa asemalla. Jälleen näkeminen oli onnellinen ja tie vei suoraan nyumbaniin, kotiin. Rakkaan afriperheeni luona huonekalusteet olivat muuttuneet entistä hienompiin ja nyt olohuoneessa komeili tumman ruskeat, isot, upeat nahkasohvat kuten myös keittiöön oli ilmestynyt läpikuultavasta mustasta lasista tehty ruokailupöytä, kuuden mustan nahkatuolin kanssa. Ilokseni ja helpotuksekseni mikään muu ei sitten oikeastaan ollut muuttunutkaan. Perheeni otti minut vastaan iloisesti ja rakkaudella, kuin kauan poissa olleen tuhlaajatyttärensä  ja toivottivat Sinin tervetulleeksi perheeseensä. Entinen huoneenikin oli pysynyt samanlaisena  ja huom. Salla jos luet tätä.... hyppyhämähäkit on kokeneet kadon meidän huoneissa !!!! Jee !!!  Mut ne samaiset herrat Lasse ja Liinus Lukit edelleen majailevat katossani, aivan samoissa kohtaa kuin viimeksi. Toinen toisella puolen huonetta  ja toinen toisella. (Näin kuitenkin yhtenä päivänä Liinuksen syövän jotain, joten ilmeisesti ne kuitenkin elää, mutta vissiin eivät tuota hyötyliikuntaa sittemmin sen enempää harrasta. Senkään vertaa, mitä nyt katon pinta-ala antais mahdollisuuksia).

Tutut ja mukavat työkaverit ottivat myös lämmöllä vastaan. Pieniä muutoksia oli työporukassa tapahtunut. Pomot Limu ja Chigo olivat vaihtaneet paikkoja. Limu oli lähtenyt opiskelemaan ja Chigo oli lähtenyt Lindiin johtamaan ja aloittamaan SDA:n prokkiksia siellä. Kolmas pomomme Kanda, oli nyt ottanut täyden johdon toimistossa ja työntekijöiden joukkoon Chrisin ja Kulun rinnalle oli löytynyt yksi ahkera käsipari lisää, jalkapallotyttö Dora. Ehkä suurin ero viime vuoteen verrattuna oli kuitenkin sen, että Kulumme oli synnyttänyt pienen tyttövauva Faitan. Joka on ehkä suloisinta maanpäällä! Tytär on yhtä kaunis kuin äitinsäkin, vaikka onkin tullut kuulema enemmän ulkonäöltä isäänsä.

Jo lähemmäs kolmisenkymmentä vuotta sitten Mtwarasta löytyi useampikin suomalainen kehitysyhteistyöntekijä. Shangaanin alueelle, oikeastaan sen keskiöön, rakennettiin Finn Compauniksi kutsuttu alue, josta löytyi niin ravintolaa, tennis-, lentopallo - kuin squashkenttää, kuntosali, uima-allas sekä saunat. Myös SDA:n toimisto löytyy tältä Finn Compauniksi kutsutulta alueelta. Vuosien saatossa kun projektit tulivat päätökseensä ja suomalaisten oli aika lähteä takaisin pohjolaan ja elämän hiljentyessä Finn Compaunin alueella, alkoi paikkakin hiljalleen rapistumaan ja paikkojen kunto huonontumaan. Viime vuonna käytössä olivat kuitenkin hieman rapistunut tenniskenttä kuin salikin, josta löytyi vapaita painoja, jonkin näköisen treenin ylläpidoksi. Nyt alue olikin muuttanut nimekseen Coral Estate ja paikka oli pistetty kuntoon.  Uima-altaat ja saunat kuin sali ja tenniskenttäkin olivat täydessä kuosissaan ja ravintolastakin kantautuu sellaiset ruuan hajut, että niitä ei voi kuin himoiten haistella toimistossa työskennellessä. Hienoa, että paikka on laitettu kuntoon ja otettu käyttöön, sillä sen verran hieno ja käyttökelpoinen paikka se olikin. Miinus puolena ja sen enempää kaunistelematta, aivan hanurista on kuitenkin se, että kaikki nämä ovat enää vain öljyfirmojen työntekijöiden käytössä. Meillä ei enää siis ole asiaa mennä salille kuin tenniskentällekään. Vielä näin meidän kesken sanottuna, emme ole edes näiden 5 viikon aikana (jonka olemme olleet täällä) nähneet kenenkään muunkaan niitä käyttävän... Harmi, mutta vanhan sanonnan mukaan, hätä keinot keksii ja meillä on kotona oma treeninurkkaus ja vapaat painot 1,5 l pulloista, jotka on täytetty hiekalla. Suomen pomon Turren tuotua minulle uimalasitkin on uimatreenejä päässyt tekemään Intian valtameressä, jossa lääniä treenata puolestaan löytyy. Niin, että pitäkää salinne ja tenniskenttänne ;D !

Vanhat kunnon pyörämme saimme SDA:n varastosta ja tuttuun tapaan jo ensimmäisen mangopuun alla piti pysähtyä täyttämään tyhjentyneet pyörän kumit.  Suurimman osan tansanialaisista pitää hankkia elantonsa omavaraisesti ja toimia yksityisyrittäjänä. Kun rahaa ei ole pistää mihinkään suuriin investointeihin, täytyy välillä toimiala nyhtästä vähän niin kuin tyhjästä. Niinpä suurempien mangopuiden alla löytyy melkein aina joku teknikko, joka pitää kojuaan ja työkalupakkiaan puun varjossa ja rengasrikkoisten ei ole pitkä matka etsiä lähintä apua. Jos ei löydy teknikkoa niin vähintään löytyy pyörän pumppu roikkumasta puusta, jolla saa kumin täyteen taas ilmaa maksamalla "mia mojan" verran, joka täällä myös tunnetaan nimenäni. Toinen vaihtoehtoinen mangopuun käyttötarkoitus on second hand - vaatteiden myynti puun alla. Kauppias on ostanut kerralla isomman kuorman vaatteita ja vaatteet on ripustettu henkareihin roikkumaan puiden oksilta ja siinä ne liehuvat tuulen mukana. Kun pyörän kumit on saatu kuntoon ja matkaa voidaan jatkaa kohti keskustaa päin, voi nälän yllättäessä pysähtyä kärryjä työntävän miehen luokse, jolta löytyy valikoimasta niin keksiä kuin puheaikaakin. Jos hedelmiä tekee mieli, ei tarvitse pyöräillä kuin seuraavaan kadun kulmaan ja sieltä voi jo löytää hedelmäkojun, täynnä papaijoita sekä banaaneita. Mangoja ei vielä aivan löydy, mutta loppu kuusta niitä on jo niin paljon, että voisin siirtyä täysin mangopitoiseen ruokavalioon, ihan vain sillä, etten tiedä ehkä mitään muuta niin hyvää kuin tuoreet mangot!

Keskustaan ajettaessa pääkatua pitkin halusin näyttää Sinille "Korosho Lodgena" tunnettu majatalon / ravintolan, josta saa niin hyvää intialaisruokaa, että! Näin siis kerkesin povata Sinille ennekuin huomasin, että Korosho Lodgen portteihin oli ilmestynyt isot kirjaimet "SBS" ja sisäpihalla näkyi vain valkoisia kontteja ja miehiä keltaisissa liiveissä. " Mitä !?? Missä on mun Korosho Lodge! Se oli ennen tässä!" Senkin oli ostanut alta pois jokin öljy-yhtiö ja intialaisruoka on ja pysyy nyt vain enää muistona mun mielessä. ( Ärsyyntyminen SBS:sää kohtaan, heidän vietyä intialaisruokapaikkani, kuitenkin lieventyi kun he lahjottivat mukavan summan viime viikonloppuna pitämäämme Moms & Daughters hyvääntekeväisyys festareille, jonka tarkoituksena oli kerätä rahaa SDA:n M&D-projektin äidit ja tyttäret -ryhmille. ) No hard feelings siis enään SBS ja Korosho Lodge Rest In Peace!

Pieniä baareja/ruokapaikkoja löytyy myöskin joka kadun kulmasta ja tarjolla on melkein kaikissa paikoissa samat herkut: kuku na wali (kana ja riisi) tai kuku valittavana disillä (banaani) ugalilla tai chipseillä. Perunamunakas chipsi mayai tai chapatileipää. Mmmm... Hyvää ja halpaa. Nimet ovat kuppiloille niin suloisia, löytyy mm. " New Happy Bar", " Half London" ja "Maponi Bar"  ja kaikki ovat kutakuinkin samannäköisiä, "sisustettu" muovituoleilla ja pöydilllä. Limsat ovat saatavissa täällä edelleen lasipulloissa, niin kuin meillä oli joskus seitsemänkytluvulla. Limsat ovat globaalit Coca-Cola Companyn tuottamat, mutta sellainen erikoisuus täältä löytyy, mitä ei missään muualla ole tullut vastaan, kuin inkiväärilimsa! Aivan älyttömän hyvää! Niinpä päivän kuumuuteen voi mennä nauttimaan inkiväärilimuset vaikkapa Half Londoniin, vaikka tunnelma on kaukana vaikka edes vain puolikkaasta Lontoosta (:...

Viime vuonna meidän ehdoton viikonloppujen menomesta oli viidakon keskeltä löytyvä yökerhoksi kutsuttava "Litingi".  Litingi oli ehkäpä n. 8 km päässä ja jossain kohtaa täytyi poiketa päätieltä ja ajaa kuppaista pikkutietä pitkin, kunnes keskeltä viidakkoa alkoi pauhaamaan musiikki ja välkkymään valot. Rakastin näitä launtai-iltojen bajaaji (=eräänlainen mopotaksi) kyytejä kun samalla sai ihmetellä ja kurkkia kirkasta tähtitaivasta pimeydessä ja nauttia tuulen vireestä kasvoilla, ennekuin sukelsimme Litingin kuumuuteen ja hikisyyteen, kun kaikki jorailivat Bongo Flavan tahtiin ahtaalla tanssilattialla. Nyt kuitenkin Litingi on kuulemma aivan "old days" ja Mtwaraan on avattu uusi yökerho nimeltä "Makonde Beach Club", joka itse asiassa löytyy aivan parin sadan metrin päästä kotoamme. Makonde on isompi ja hienompi ja lähempänä, mutten voi mitään sille, että keskeltä viidakkoa löytyvä Litingi, bajaajikyyteineen  saa sydämeni sykkimään sille niin paljon enemmän. Tässä kohtaa terkut Maijalle ja Maijan väriä muuttaville paidoille ;)!

Dadat Makondessa

Lisäksi muuttoliikenne Mtwarassa suuri. Paljon uusia opiskelijoita on tullut Mtwaraan ja tuntuukin, että porukkaa olisi enemmän, mutta valitettavasti  moni on lähtenytkin. Harvaa tuttua kasvoa täällä enää on näkynyt. Mtwarassa työskentelevät mzungut viipyvät täällä usein vain jaksoissa, tietyn määrätyn ajan kunnes lähtevät kotiin ja moni paikallinen lähtee opiskeluiden ja töiden perässä muualle, useimmiten Dariin. Ystävystyminen täällä onneksi ei kuitenkaan ole vaikeaa ja yksin ei tosiaan tarvitse pelätä jäävänsä. Esimerkkinä pakko kertoa uusista, vähän epätavallisemmista, ihanista ystävistämme... Nimittäin naapurin Msemon koirista. Msemo on ruotsalaisten omistama rantahotelli aivan lähellä kotiamme ja heillä pihassaan on lähemmäs kymmenkuntainen koiralauma. Viime vuonna pelkäsin näitä! Sillä koirat murisivat ja pitivät mekkalaa keskenään, mutta nyt olen ymmärtänyt, että ne pitävät sillä keinoin vain hierarkian yllä laumassaan, mutteivät ikinä tekisi muille mitään. Itse asiassa koirat ovat ottaneet meidät aivan osaksi laumaansa ja tulevat aina meidän luoksemme jos vain haistavat meidät jossain lähellä. Illalla jos olemme Shangaanin alueella, he tulevat luoksemme ja saattavat meidät kotiimme ja mikä suloisinta... Ne vartioivat meitä koko yön ovemme takana. Aamulla ne löytyvät edelleen sieltä päivystämästä ja tsekattuaan, että "jo vain, typyt on kunnossa", ne lähtevät kotiin. Koko lauma ei siis ole meitä vartioimassa, mutta laumasta jää aina vähintään kaksi koiraa meidän kanssamme... Kummallekin oma. Mitään pahaa meille tuskin pystyy täällä siis tapahtumaan, kun puolellamme on kokonainen koiralauma! Ei siis huolta äiti ;)...

Toinen makee juttu, minkä olemme myös löytäneet, ystävyytemme syventyessä Mtwaran kanssa,  on uimapaikka, jossa on aina vettä! Meri löytyy kotitalostamme aivan sadan metrin päästä, mutta vuorovesien takia koskaan ei ollut takuita onko meri siellä, kun halajaisi mennä uimaan. Nyt löysimme sellaisen uimapaikan jossa ei vuorovesistä tarvitse sen enempää välittää, vettä löytyy aina sen verran, että siinä pystyy helposti uimaan ja ihmisiäkin on sen verran vähemmän, ettei tarvitse tuntea itseensä sen suuremmaksi ravunpunaiseksi nähtävyydeksi bikineissään kun on rannalla (:...  Paljon uusia lenkkipolkujakin ja pyöräilyreittejä on löytynyt kun Mtwaran kanssa ollaan ohitettu jo kainosteluvaihe ja haluan vain tutustua entistä paremmin tähän kauniiseen pieneen kaupunkiin.

Luen kirjaa nimeltä "Eat, Pray, Love" ja siinä kirjoittaja kertoo tositarinaa vuoden kestäneestä matkastaan maailmalla, tarkoituksena löytää itsensä (monelle tuttu varmasti leffana, mutta kirjana miljoonasti parempi! Suosittelen!). Ja kirjoittaja kertoo Italiassa reissun päällä tavanneensa tytön, joka matkasi rinkka selässä Euroopan halki ja kirjoittajalle iski kauhea kateus ja ajatus "Miksen minä pääse koskaan mihinkään! Minäkin haluan reissuun!". Vaikka oli siis tällöin reissun päällä Italiassa ja suuntana seuraavaksi oli Intia ja Indonesia. Italiassa hän oli ollut kuitenkin niin kauan, että se tuntui jo kuin jonkinlaiselta kodilta. Huomasin, että minulle tapahtui melkein sama kun tapasimme ruotsalaistytön sukellusyritys eco2:ssa ja tyttö kertoi olevansa maailmanympärysmatkalla. Samalla tavalla minuun iski kateus ja mietin, että "Hö! Millonhan minä pääsisin maailmanympärysmatkalle ja mäkin haluan reissuun!". Kunnes tajusin, että niin... Mähän oon reissussa ja vielä on suuntana mm. Tansaniassa Mount Meru, Etelä-Afrikka surffikursseineen ja ehkäpä myös Mosambik, mutta tällä hetkellä Mtwara tuntuu jo kuin kodilta ja sitä melkein unohtaa olevansa reissun päällä. Mutta toisaalta, eikö sitä silloin tästä todella nauti, kun olo on yhtä mukava kuin kotonaan (: ?

Ps. Jos viime vuonna Afrikan mantereella joka paikassa  ja puskasta raikasi Shakiran " Waka waka" niin tämän vuoden ehdoton Afrikkabiisi on Rihannan "Man down" joka on soi mistä tahansa kajareista, puhelimista tai huulilta.  

http://www.youtube.com/watch?v=sEhy-RXkNo0&ob=av2e

YaMaan... Back in Zanzibar

Matka takaisin Tansaniaan alkoi 29.päivä syyskuuta ja perillä olimme perjantaiaamuna 30.päivä. Kostean ja makean tutun hajun kantautuessa sieraimiin ja nähdessä taasen, sitten 10 kk jälkeen Darin lentokentän ja huojuvat palmut, oli tunne hyvin nostalginen, nyt mä oon taas takasin täällä.

Lähtöfiiliksissä lentokentällä

Otimme heti alkuun itsellemme yhden nk. lomaviikon ennen Mtwaraa ja töiden aloittamista (vaikkei täällä tehtävä duuni vedäkään burnoutin partaalle) ja loman vietimme sillä kuuluisalla Sansibarin paratiisisaarella, jonka kauneudesta olen jaksanut kyllästymiseen saakka kaikille hehkuttaa.

Tällä kertaa matkajärjestelyt oli helppo hoitaa kun majoitus Mtwarassa oli jo varma rakaan Afriperheeni luona. Maman sanoin "muista että et tule vain vierailemaan, vaan tulet kotiin". Ja Sansille saimme oman paikallisen oppaan, viime reissullani tutuksi tullut ja vilpittömästi hyväksi tyypiksi osoittautunut Simba, joka tunsi saaren kolkat vähintäänkin yhtä hyvin kuin omat taskunsa.

Simbat ja Simban sisko

Tällä Pumballa oli siis hyvät ja turvalliset oltavat, kun vierellä kulki kaksi leijonaa, Sini alias Suomen Simba ja Ommy alias Tansanian Simba.  Sansibarille päästyämme, ensimmäisenä suuntasimme sille tutulle Kendwan rannalle  ja siihen samaiseen reppumatkailijoiden suosimaan Kendwa Rocksiin, jossa viimeksikin yövyin. Kendwasta saa kunkin matkailijan makuun ja budjettiin nähden sopivan majoituksen. Löytyy kalliimpia bungaloveja sekä yksinkertaisimpia ja helvempia bandaseja sekä halvimpaan makuun yhteismajoituksen Dormin huoneissa. Tavoitteena olla Afrikan mantereella vielä ainakin se 8 kk. oli meille sopivin vaihtoehto, se halvin mahdollinen Dormin huone. Sattuipa vielä niin, että huone oli sama ja vanha tuttu, jossa olin viime reissullani majoittunut. Nostalgista, taasen!

Kendwa Rocks

Viime hetken lähtöstressi ja paniikki, jonka onnistuin vielä hankkimaan viimeisinä viikkoina ennen lähtöä (perus, kun viime tinkaan kaiken tekeminen on mukamas aina niin kivaa ?!) tuntui aivan lentävän pois kehosta kun pääsi kävelemään Sansin valkoisen puhtaalle hiekalle ja ympärillä oleva kauneus ja sinisyys, piti ajatukset todella  vain meneillään olevassa hetkessä. Siitä tie veikin sinne tuttuun aidan toiselle puolella sijaitsevaan  letkeään reggaebaariin, joka viimeksi myös sai sulatettua sydämeni. Saatuani käteeni paikallisen Safari- oluen ja joidenkin reggaehemmojen muistaessa "girl with blue eyes" , " YaMaan, u came back"... YaMaan, niin mä todellakin olin takasin... Nostalginen ja hyvä tunne tuli taas (:.

Kendwa oli parin päivän jälkeen nähty ja siitä otimme suunnan itään " Easti coastille". Simba sai hommatuksi meille suhteillaan kotoisan, hyväkuntoisen bandasin  ja hinnan mukavasti alas 50 dollarista 20 dollariin. Paikka oli ollut tosin suljettuna hetken aikaan tulipalon takia, mutta säilyneet bandasit ilmeisesti "saivat ottaa vastaan" vierailijoita.  Huvittavaa ja hieman ehkä pelottavaakin oli kyllä olla ainoat majoittujat koko hotellin alueella, mutta paikallisten diileissä, usein voidaan katsoa asioita vähän läpi sormien (:..

"Easti coasti"

Itäisellä rannikolla ollessamme kävimme uimassa delfiinien kanssa. Herätys oli jo aikaisin aamulla kello kuudelta. Otimme snorkkelit ja räpylät, hyppäsimme kyytiin pieneen moottoroituun veneeseen ja lähdimme keskemmälle merta katsomaan delfiinejä. Saavuttuamme paikalle hyppäsimme veteen ja lähdimme uimaan. Hetken aikaa vedessä oltuamme pian, aivan juuri altamme, kohti pintaa nousi delfiinilauma. Monta kertaa olin lähellä melkein  koskea niitä, mutta aina ne kurottautuivat viime senteillä pois... Höh! Olimme ensimmäisiä, jotka olivat tulleet paikalle katsomaan delfiinejä, mutta pian saimme seuraksemme monen monta muuta mzungua, jotka samaan tapaan hyppäsivät veneestä veteen,  aina käskyn tultua. Hetken aikaa vedessä näkyi vain snorkkeleiden ja räpylöiden suhinaa, kun delfiineitä katsomaan tulleet turistit uivat ihmislaumana delfiinilauman perässä...(Shame on me, eli minä mukaan lukien). Kun delfiinit olivat uineet tarpeeksi kauas, kiipesivät turistit takaisin omiin paatteihinsa ja sitten lähdettiin  veneellä sinne minne delfiinit olivat seuraavaksi uineet.

 "Tuolla ne menee" ja ei kun taas hyppy veteen, räpylöiden suhinaa, lauma katosi, ylös vedestä, etsimään taas laumaa... Ja tämä sama kaava jatkui aina uudelleen ja uudelleen. Sen verran monta kertaa mekin sen teimme, että pian siinä ei tuntunut olevan enää mitään järkeä. "Uiminen delfiinien kanssa" kuten sitä mainostettiin, oli muuttunut oikeaksi delfiiinijahdiksi. Niinpä päätimme jättää muut mzungut hoitamaan homman ja otimme suunnan kohti rannikkoa, snorklaamaan koralliriutalle rahamme vastikkeeksi. Viime kerralla ollessani Sansibarilla kävin snorklaamassa ja ihan sattumalla delfiiniparvi sattui samaan aikaan sinne. Meitä oli vain n. 8 hengen porukka  ja saimme rauhassa uiskennella delfiinien kanssa. Tällä kertaa tuntui miltei pahalta olla niin häirikkönä delfiinireppanoille,  kun paikalla ei ollut vain me tai pari muuta, vaan ainakin kymmenen venettä ja varmasti 30 ihmistä. Shame on me! Edelleen...

Snorklaamassa

Itä-rannoilta otimme suunnan takaisin vielä pohjoiseen, mutta päätimmekin siitä kurvata sittenkin vielä pohjoiseen itään, Kiwengwan rannalle. Kiwengwa osoittautui täysin italialaisturistien linnoittamaksi rannaksi. Jo tervehdyksistä lähtien raikasi  italian kieli rannalla. Swahilin kielen "Mambo" tervehdys olikin muuttunut kaikkialla kuuluvaksi "Ciao", niin aikuisten kuin lasten suusta kuultuna. Kiwengwan  paikalliset kaikki osasivat puhua italiaa enemmän tai vähemmän. Rantakaupustelijat aloittivat aina kauppansa puhumalla pitkät pätkät italiaa, ennen kuin kerkesi korjata, että ennemmin sitten vaikka sitä swahilia, että ymmärtäisi edes vähäsen... Italialaisia kuulemma Sansibarilla riittääkin kuulema mzunguista melkein eniten ja moni paikallinen opiskelee puhumaan edes vähän italiaa, että kaupat kävisivät paremmin, osasi paikallinen Simbamme kertoa.

Simban lapsuudenkoti oli myös Kiwengwan rannalla ja siellä majaili edelleen myös Simban isä. Isä oli aivan ihana noin viidessäkymmenissä oleva vanhempi rastamies. Erittäin maailmaanähnyt ja asunut monia vuosia USA:ssa ja myöhemmin Hawajilla. Hawajilla ollessaan hän oli myös päässyt taustanäyttelijäksi "Tears of Sun" nimiseen leffaan, jossa mm.näytteli Bruce Willis. Simban luona ollessamme kokkailimme ulkona mustekalaa ja ugalia, rastaisän kertoessa matkoistaan ja näyttäessä kuviaan. Saidin perheen yhteinen toimeentulo on paitojen painaminen ja isän luona oli oikea verstas sitä varten. Monet Sansibarin rantahotellit ovat tilanneet heiltä paidat ja eri hotellien logomuotteja oli vaikka kuinka paljon verstaassa. Simba näytti meille myös miten painaminen tapahtuu... Käsityöläisyys on yksi suuri toimeentulon lähde monelle afrikkalaiselle ja kädenjälki minkä he osaavat tehdä on ihailtavaa...

Ugalin tekoa

Leijonaperhe

Isä-Simba, Pikku-Simba ja Pumba

Kiwengwassa yövyimme vasta  valmistuneessa lodgessa nimeltään Baby Bush. Tämä keskelle swahilikylää rakennettu suloisen kotoisa Baby Bush vei täysin sydämemme letkeällä kotoisuudellaan. Baby Bush oli rakennettu nk. eritasoisista parvista, joista oli tehty mukavat lounge-tilat ja näkymät oli suoraan merelle. Kyllä kelpasi köllötellä siellä viimeiset  lomapäivät.

Näkymät Bush Babystä

Simba auttaa mua venyttelemään :D

Viimeisimpänä iltana menimme rantabileisiin tämän rannan reggaebaariin. Kirkkaan tähtitaivaan alla soi reggae ja me tanssimme nuotiotulen ympärillä.... Joo, aika täydellistä, eikö vain ? ... Kunnes  yht'äkkiä musat vaihtuikin reggaesta noin vain ysäriklassikoihin (mitä ?!) ja Bob Marleyn sijasta, toisen genren old school laulaja Mister President ottikin tilat haltuun... Hetken aikaa meni uuden tunnelman hakiessa... Tähtitaivas, nuotiotuli ja reggae vs. tähtitaivas, nuotiotuli ja ysäriklassikot. No mut joo... Toimi ne lopunperin sit sieläkin... Tästä siis lopputulema;  ysäriklassikot toimii aina :D.

Biitsielämästä olimme saaneet nauttia jo melkein viikon verran kun viimeisenä siirryimme vielä Sansibarin sydämmeen Stone Towniin. Niin kutsuttua kaupunkimatkailua on mielestäni turha harrastaa Tansaniassa, mutta ensimmäinen kaupunki, jota lähtisin kuvailemaan mielenkiintoiseksi tai kauniiksi on Stone Town.  Sansibarin asukkaat ovat sekaisin mustia ja arabeja ja näin myös luonnollisesti heidän jälkeläisiään mustia arabeja. Lautan saavuttua Stone Towniin tuntuu kuin olisi siirtynyt Afrikasta osittain jo Arabimaihin. Talot ovat arabityylisiä; korkeita ja koristeellisia, vanhoja taloja, vahvoine ja koristeellisine puuovineen. Kadut ovat hyvin kapeita, aivan kuin Länsi-Euroopan maissa. Muslimikulttuuri näkyy hyvin vahvasti etenkin Stone Townin elämässä. Kadut värittyvät miehistä pitkine kaapuineen ja kuppimaisine hattuineen ja naiset ovat verhoutuneet huntuihin. Aamuherätys tapahtuu koko kaupungissa samanaikaisesti kello kuuden aikaan, kun rukouslaulut kantautuvat moskeijoista yhtä vahvoina kuin ne tulisivat ulos isoista kaiuttimista.

Stone Town

Kadut ovat hyvin täynnä elämää ja aivan kapeimmallakin kadulla näet ihmiset pihalla vaihtamassa päivän kuulumisia, samalla kun kukin on harjoittamassa siinä samassa omaa elinkeinoaan. Oli se sitten kaupan pitoa tai kaupustelua kaduilla, tai asiakkaiden ohjaamista omaan nurkan takaa löytyvään majataloon. Lapset juoksevat kaduilla ja pelaavat katufudista omakutoisella pallolla. Pieniltä kaduilta matkan vietyä meren rannalla olevalle foodmarketille, voi huomata sen olevan taas puolestaan Stone Townin sydän. Paikka on täynnä elämää; ennen pimeän tuloa nuoret pojat hyppivät uimahyppyjä muurilta alas. Ensin ottamalla kauheat vauhdit juoksemalla ja sitten ottamalla pitkän ponnistuksen veteen. Ennen molskahdusta veteen, ilmalennoissa näkyi niin volttia, haparointia kuin yksi melkein mahaplätsikin. Jotkin onnekkaat lapset olivat saaneet itselleen rullaluistimet ja kiisivät foodmarketia päästä päähän niillä niin, että lähinnä vastaantulevien tehtäväksi jäi varominen. Hämärän tultua foodmarket alkoi syttymään täyteen valoja ja kauppiaat tulivat pystyttämään pöytiään ja täyttämään niitä erilaisilla herkuilla. Varaa mistä valita on paljon ja ruoka on hyvää. Sansibarilla käytetään mainlandiin verrattuna mausteita vielä enemmän ja ruoka on sekoitus afrikkalaista ja intialaista, eli siis ehdottoman hyvää! Kokosimme itsellemme aterian pahvilautaselle eri kojujen hyvistä ja menimme syömään niitä foodmarkettia reunustavalle muurille. Oli ihana katsoa kaupungin menoa ja ihastella foodmarketin kauneutta. Vain päätä kääntämällä sai ihastella toista upeaa maisemaa; tummaa merta ja sen pieniä horisontissa näkyviä valoja, jotka tulivat kalastusveneistä ja laivoista.

Foodmarket

Näkymät merelle

Seuraavana aamuna otimme lautan takaisin kohti Daria. Hyvästelimme Ommyn, Tansanian Simban, josta oli ollut meille aivan suunnaton apu. Saaren kolkat tuli nähtyä varmasti paremmin, kuin mitä olisi itse osannut suunnistaa, Lonely Planet oppaana. Dariin tultuamme, tuttu taksikuski oli meille ystävällisesti pyynnöstämme, buukannut ja ostanut liput seuraavana aamuna lähtevään Mtwaran bussiin ja yöpaikankin Darissa saimme vielä Simban siskon, Ilun luota. Paikallisten vieraanvaraisuus on täällä joskus kyllä niin uskomatonta, että voi kun sen kaiken kiitollisuudentunteen osaisikin pukea niin suuriksi sanoiksi kuin mitä haluaisi...

Sansibar jää taas hetkeksi taakse...

Tuttu 6.00 sunnuntaiaamuna, oli lähtöaika Mtwaran bussille. Bussiasemat ovat oikeita huiputuksen ja ryöstöjen tyyssioita. Samat kepposet meinasi käydä kuin viimekin vuonna, eli mzunguhinta bussin ruumaan menevistä laukuista, oli alunperin huimat 25 000 shillinkiä eli saman verran kuin itse lipunhinta. Pysymällä kovana (vaikka vastassa oli iso, musta, vihainen mies) saimme hinnan lähelle edes oikeaa, eli 5000 per nenä. Ommyn ollessa matkassa mukana, ei meinannut edes muistaa kuinka naurettavia mzunguhintoja paikalliset voivat pyytääkään, kun Ommy oli saanut meille oikeat hinnat melkein kaikkialta. Mutta heti kun seurassa ei ollut enää paikallista, vaan kaksi valkoista (vieläpä nuorta tyttöä), nähdään huiputuksen mahdollisuus ja hinnat nousevat kohisten.

Afrikka opettaa, niinhän sitä sanotaan ja on se jo sen verran opettanut viime kerrasta, että vähän sitä osaa pitää täällä puoliaan. Jee! Koviskoulu osa 1. siis jo käytynä! Part 2. nyt meneillään...

Seuraavana suunta oli kohti toista kotia... Mtwaraan, Mama Rogan ja muun perheen luokse (:...

Tarinan loppu ja jatkoa

Niin monet kerrat piti kirjoittaa lyhyt pohjustus blogin jatkolle ennekuin lähin. Mut kliseisen sanonnan mukaan; sama pää kesät talvet niin viimeinen kuukausi ennen lähtöä oli ”hallitua kaaosta” niin lainaismerkeissä kuin voi olla. Mut nytpä siis kirjotan sen niin kutsutun lähtöpostauksen, josta on helppo jatkaa tarinointia Afriikan elämästä (:…

Tosiaan viime vuonna lähdin suorittamaan työharjoitteluani Tansaniaan kahden ja puolen kuukauden ajaksi. Afrikan mantere on aina kiehtonut ja sinne pääseminen ollut aina yksi monista unelmista, joita kyllä tällaisen taivaanrannan maalarin päässä riittää. Se unelma siis toteutui viime vuonna ja suuren alkuihmetyksen jälkeen täysin vierasta ja erilaista kulttuuria kohtaan, se imaisi täysin ja vei palan sydäntä mennessään.

Työskentelin Mtwaran kaupungissa liikunnan kehitysyhteistyötä tehden reilun parin kuukauden ajan ja lopusta otin aikaa itselleni käydä kiertelemässä vähän muualla Tansaniassa. Matka vei Bagamoyon kaupunkiin moikkaamaan kaveriani Juliaa. Bagamoyo on ihana kulttuurin, taiteen ja tanssin kaupunki, joka on täynnä boheemeita taiteilijoita, iloisella ja intohimoisella asenteella. Bagamoyossa sijaitseekin Tansanian Collage of Art, jossa Juliakin opiskelee ja joka on monen paikallisen taitelijasielukaverini unelmana, päästä sinne joku päivä opiskelemaan. Bagamoyosta otin suunnan kohti Zanzibarin saarta, joka ihmetytti paratiisimaisella kauneudellaan… Niin kutsutun mainlandiin (=Tansania) verrattuna Zanzibarin saari on vielä paljon vehreämpi ja rannat ovat täynnä aivan valkoisen puhdasta, hienoa hiekkaa joka maalaa osittain jopa veden valkoiseksi ennen kuin se muuttuu turkoosin siniseksi.  Zanzibar on kuitenkin hyvin turistisoitunut (jos se edes on mikään sana :D), melkein kaikki rannikkoalueet on jo rakennuttu täyteen eri länkkäreiden rakennuttamia ja omistamia turistiresorteja. Hotellit ovat upean näköisiä ja työllistetty paikallisilla, mutta silti taas se silminnähtävä selkeä raja joka on vedetty rikkaiden ja köyhien väliin, rakentamalla kolmimetriset aidat rantaresortin ja aidan toiselle puolelle jäävän kylän väliin on karu. Paikallisilta viedään heidän omat rannat ja ne täyttyvät valkoisen punaisista aurinkoa palvovista länsimaalaisista. No joo, mutta kyllä se turismi tuo paljon hyvääkin… Esim. Zanzibarin yksi pääelinkeinohan on turismi ja tämä takaa monelle paikalliselle paljon työpaikkoja sekä aina turismi tuo kuitenkin mukanaan kehitystäkin, jota on näihin kehitysmaihin tavoitteena koko ajan saada lisää… No tämän kuvauksen pohjalta, voitte varmaan samaistua siihen, että kun on pari kuukautta viettänyt ja elänyt afrikkalaista elämää, afrikkalaisen perheen opettaessa maan tavoille ja paikallisten kavereiden opettamalla lungin elämänsä salaisuuksia ja totuttua siihen, että sitä tässä maassa kuuluu ehdottomaan valkoisten vähemmistöön, tuntui oudolta nähdä yhtäkkiä enemmän valkoisia yhdellä rannalla kuin mitä oli nähnyt koko Tansaniassa viettämänä aikana.

Tuntui hassulta viettää ns. rantalomaa yksin, mutta niin kuin aina yksin reissatessa, kauaahan sitä ei kuitenkaan lopunperin yksin tarvitse olla, kun matkaan tarttuu joku toinen reissumielinen. Zanzibarilla aloitin matkani matkaten kahden Israelilaispojan kanssa saaren pohjoisosaan Kendwaan .  Siellä tutustuin leppoisaan baarimikko Mudyyn, jolla oli ollut suomalainen tyttöystävä ja joka oli itse asiassa käynytkin Suomessa. Hänen kanssaan vietin Suomen itsenäisyyspäivää rantabaarissa ihmetellen maailman menoa ja sen epäkohtia manaillen, samalla kun Mudy tarjosi minulle lisää paikallsita olutta, koska ”Kyllähän sun nyt pitää teidän itsenäisyyspäivää juhlia, vaikka ootkin kaukana kotoa. Mä tiiän kuinka tärkeä se on teille!”.  Olipa siis ikimuistoinen itsenäisyyspäivä, sodassa kaatuneita ja verellänsä meitä puolustaneiden muistoa kunnioittaen palmupuiden alla…

Rantaresortin aidan toiselle puolelle mentäessä löytyi söpö pieni afrikkalaiskylä ja ihanan letkeä reggeabaari. Tutustuin rentoon ja iloiseen rastapoika Simbaan, joka sattui olemaan menossa Stone Towniin ja Dariin samaan aikaan kuin minä, joten aikataulut oli helppo laittaa yhteen ja lopun aikaa vietinkin hänen kanssaan hengaten ja hänen kertoessa elämänrakkaudestaan reggaesta ja minun esitellessä hänelle suomalaisia reggaeartisteja ja opettaen hänet laulamaan ”Maasta maahan”.

Viimeinen viikko Tansaniassa oli ikimuistoinen ja mahtava, mutta mielessä oli kuitenkin jatkuva haikeuden tunne kun ajattelin, etten näkisi tätä maata välttämättä pitkään aikaan. Lisäksi liikunnankehitysyhteistyö, mitä tein Mtwarassa, tuintui tosi omalta jutulta, mutta tuntui, että juuri kun hommaan oli päässyt sisään, pitikin jo lähteä kotiin. Annettavaa niin lapsille kuin mamoille ja tyttärille olisi vielä ollut... Niinpä jo viimeiselle viikolla Tansaniassa ollessani päätin aika vahvasti jo siitä, että ensi vuonna tulen tänne takaisin...

No niin sitten tulin takaisin kotiin joulukuun 11. päivä. Toki ikävä oli ollut perhettä, ystäviä ja niitä suomalaisia herkkuja (joita usein oppii vasta ulkomailla arvostamaan) ruisleipää ja rasvatonta maitoa kohtaan, joten vaikka mieli oli haikea, oli ihana tavata taas kaikkia näitä rakkauksia.  Mutta ensimmäistä kertaa Jyväskylän keskustassa taas liikkuessa, siinä kylmässä ja pimeässä (-60 lämpöeron kalvatessa luita kun Tansaniassa oli lähdettäessä ollut jo melkein 40 astetta ja lämpötila tippuikin yhtäkkiä siihen -20) ja ihmisten kävellessä katse maassa, korvat hartioissa ja lämpöisten ”mambo”-tervehdysten vaihtuen epämääräiseen ”moron”-heittoon, päätin varmaksi että jooo… Rahan keruu taas alkakoon ja ensi syksynä meikku on takasin Afrikan auringon alla.

Olimme ajat sitten sopineet ystäväni Sinin kanssa, että kun aika on molemmille sopiva, niin nämä typyt lähtee reissuun jonnekin päin maailmaa. Kerroin kaipuustani takaisin Afrikkaan Sinille ja sieluntoverini Kupiainen oli heti mukana. Tein opinnäytetyöni  ”Liikunnan käytöstä kehitysyhteistyössä Moms and Daughters-projektissa” ja analysoidessani ja pohtiessa näkemääni ja kokemaani, avautui Tansaniassa tehty työ minulle vielä vähän paremmin ja kaipuu vain kasvoi. Otin siis puhelua Arille LiiKe ry:n toiminnanjohtajalle ja pyysin mahdollisuutta päästä takaisin jatkamaan vapaaehtoistyötä nyt Sini alias Suomen Simba mukanani ja tämä kävi.  Kevät meni siis töissä ja opiskelujen parissa ahertaen. Toukokuussa valmistuin Kuortaneen Urheiluopistosta liikuntaneuvojaksi ja siitä saman tien aloitin Absilla taan Apsi apinan hommat, jotta saan matkakassan kuosiin. Tällä kertaa kaikki oheisvalmistelut oli helppoja kun rokotukset oli viime vuodelta jo kunnossa ja lentoliputkin sain jo nk. vanhan tuttavan Arean kautta halvalla. Satuin vielä saamaan opiskelupaikan Vierumäeltä liikunnanohjauksen amk tutkintoon, mutta reissusuunnitelmat kun oli lyöty lukkoon, sanoin Haaga-Heliaan, että vuoden päästä sitten nähdään nyt lähdetään ensin kerryttämään sitä kuuluisaa elämänkokemusta…

Laukut on siis pakattu, pelkkä menolippu taskussa ja takaisin tullaan kun rahat loppuu….

Tutaonana baadaye (:!!!!