Ennen Etelä-Afrikkaan lähtöä pistimme ns. työmme purkkiin Mtwarassa SDA:n kanssa. Etelä-Afrikasta tultuani vietin kaksi viikkoa äitini ja isäni kanssa, jotka tulivat pitämään pienen "pole pole"-hetken, hektiseen kevääseensä ja nauttimaan Tansanian taianomaisuudesta. Kuten muillekin reissuun lähteneille, myös heidät lumosi Afrikan luonnon kauneus sekä ihmisten lämpöisyys tai näin ainakin luulen ;).
Vanhempieni lähdettyä, jäin vielä Zanzibarille täksi viimeiseksi kuukaudeksi. Laskin, että minulla on vielä hieman rahaa käytettävissä ja ratkaisevin tekijä oli se, että hain OKL:n monikulttuuriseen luokanopettajakoulutukseen ja nyt Sinin seuran on korvannut abauttirallaaa 200 sivuinen VAKAVA-kokeen aineisto. Siispä mietin, kumpi on motivoivampaa lukemisen kannalta: tehdä se Zanzibarin rannalla, palmupuun varjossa, riippumatossa loikoillen ja aina kun aivot tarvitsevat hieman levähdystä, voi katseen siirtää turkoosina kimmeltävään mereen ja antaa edelleen, sielun vain levätä. Vai tulla Suomeen, keskelle enemmän tai vähemmän lumista tai märkää kevättä ja lukea kotona kulmasohvalla kasvatusalan artikkeleita. Luulen, että suurin osa asemassani oleva olisi valinnut myös ensimmäisen.
Nyt kuitenkin tänä sateisena päivänä, kun palmupuun alla ei voi lukea ja sisätiloissa VAKAVA-aineiston artikkelit yht´äkkiä tuntuvatkin aika raskaalta tekstiltä, päätin leputtaa aivojani kirjoittamalla blogiin postauksen, jonka olen ajatellut kirjoittavani jo pitkään. Olen saanut itseni viime aikoina usein kiinni ikävöimästä (taaskin kerran) liikunnankehitysyhteistyötä ja kaikkia niitä mamoja ja papoja, tyttäriä ja koulun lapsia ja OKL:n opiskelijoita joita opetimme. Miksi halusin viime vuoden työharjoitteluni jälkeen tulla takaisin Tansaniaan, oli ensinnäkin hirveä kaipuu Afrikan auringon alle, tähän kiehtovaan kulttuuriin, josta halusin oppia ja ammentaa vielä enemmän, mutta ennen kaikkea myös, kun muistelin afrikkalaisten tekemisen ja liikunnan iloa kun menimme pitämään heille (huom!) mitä tahansa liikuntaa!
Aloitimme itselleni viime vuodelta tutuksi tulleella ja opparini aiheeksi muodostuneesta Moms & Daughters, Liikuntaa äidille ja tyttärille -hankkeen parissa työskentelystä. Meillä oli neljä eri ryhmää per viikko, eri osissa Mtwaran kaupunkia, joissa kävimme pitämässä heille liikuntaa ja terveyskasvatusta. Viime vuoteen verrattuna paikalliset kollegamme olivat ottaneet nyt kunnolla vastuun ohjaamisesta ja me lähinnä annoimme vinkkejä ja autoimme suunnitteluvaiheessa, mutta varsinaisissa tapaamisissa saimme olla pikemminkin apuohjaajan roolissa. Tämä oli juuri oikea kehitysaskel SDA:n työntekijöille. Kehitysohjelmien ideana on ennen kaikkea tähdätä pysyviin muutoksiin sekä omavaraisuuteen kehitystyön tulosten suhteen. Eli käytännössä siihen, etteivät saavutukset enää jatkossa tarvitse ulkopuolista tukea pysyäkseen hengissä. Niinpä meidän asemamme oli muuttunut oikeaan suuntaan, olemalla ns. pikemminkin takapiruina kuin ottamalla täyden vastuun ohjaustilanteissa. Viime vuonna paikalliset työntekijämme nimittäin olivat ohjauksissa aktiivisia osallistujia, mutta aktiivisen kääntäjän roolissa. Periaatteessa he tällöin ohjasivat, mutta kuten jokainen ohjaaja tietää, kohtaamalla ryhmän itse ja olemalla päävastuussa omasta tunnistaan, saa vasta aikaan sen adrenaliinivirran virtaamaan suonissa ja pistämään parastaan, jotta tunnista tulisi jokaiselle, niin itselle kuin liikutettaville, nautittava.
Viime vuonna työharjoitteluni aikana, teimme evaluoinnin vapaaehtoiskavereideni Sallan ja Mikon kanssa Moms&Daughters-ryhmien toiminnasta ja tulevaisuuden kehityksestä. Moni mama tällöin vastasi, että toivoisivat saavansa bisneskoulutusta, terveyskasvatuksen rinnalla. Tämä unelma kävi toteen viime syksynä, kun bisnestietouttaan mamojen kanssa tuli jakamaan Huhtamäki- Lehtosen perhe Suomesta. Pidimme viikon mittaisen bisnes koulutuksen yhdelle Moms&Daughters -ryhmälle, jonka aikana heille annettiin perustietoutta oman bisneksen pyörittämisestä, hintojen arvioinnista yms. Mamat pienryhmissä suunnittelivat kukin oman liikeidean ja äänestyksen jälkeen, kolmelle parhaimmalle jaettiin nk. starttiraha, jonka Lehtosen perhe yhdessä LiiKe ry:n kanssa oli kerännyt varainkeruujuhlissa Suomessa, ennen Tansaniaan tuloa. Tansaniassa naisten liikeideat ja bisneksen pyörittäminen on hieman erilaista kuin Suomessa ja omalla bisneksellä tarkotatetaan esimerkiksi kanojen munien myymistä tai saippuoiden ja pesuaineiden valmistusta ja myyntiä.
 |
| Antti luennoimassa bisneksestä mamoille |
Viikon lopuksi järjestimme loppuhuipennukseksi Mikindanin (vanha swahili kylä Mtwarassa) Old Boma-hotellissa hyväntekeväisyys "Handicraft"-festarit, joiden ideana oli kerätä rahaa Moms &Daughters ryhmille sekä samalla äidit ja tyttäret myivät omatekoisiaan käsitöitä jotka (kuten uskoa saattaa) ovat erittäin upeaa afrikkalaista käsityötä. Minun ja Sinin tehtävänä oli käytännössä vastata festareiden markkinoimisesta ja lippujen myynnistä. Levittelimmekin hullunlailla mainoksia ympäri Mtwaran kaupunkia ja lippuja myimme aina kun mahdollisuus tuli. Jopa niinkin pitkälle saakka, että ihmiset aloittivat keskustelun meidän kanssa "Joo, ootte jo myyny mulle lippuja". Loppuen lopuksi saimme mukavan määrän ihmisiä kerätyksi festareille ja vielä oveltakin saimme hyvän määrän lippuja myydyksi. Tapahtuma oli onnistunut ja lämminhenkinen, mamat saivat myytyä käsitöitään, tapahtumassa tarjottiin hyvä intialaispäivällinen ja laululintumme Sini, haltioi festariväen äänellään. Loppuhuipennukseksi vielä mamat ja tyttäret esittivät yhdessä paikallista tanssia.
 |
| mamojen käsitöitä |
 |
| marraskuussa pitämämme festarien mainos löytyi mestoilta vielä maaliskuussakin :D... |
Bisnes viikon aikana SDA:n työntekijöille annettiin "Savings and credits"-koulutusta. Monelle nimenä on varmasti tuttu "Naisten pankki". Savings and creditsin tarkoituksena on tuoda Moms&Daughters -ryhmän jäsenille nk. oma naisten pankki. Ideana on, että naiset saavat luotua nk. oman yhteisen säästötilinsä, joka mahdollistaa heille lainan oton omiin hankkeisiinsa ja ryhmä itse päättää myönnetäänkö kullekin hankkeelle tämä "laina". Tämä nk. naisten pankki takaa naisille mahdollisuuden tehdä jotain omalla rahalla, miehistään riippumattomina. Useimpien Afrikkalaisten naisten työ on olla kotiäitinä ja miehet mielellään pitävät heidät siellä. Niinpä harvalla on pääomaa laittaa omaa yritystä pystyyn vaan vastaavasti heidän täytyy pyytää mieheltä laina, jolloin he eivät ole miehistään riippumattomia. Yritys on laitettu miehen rahoilla pystyyn, joten lopullinen valta on heillä. Myös tämä projekti saatiin joulukuussa mukavasti aluille ja jos se saadaan hyvin pyörimään, on se taas hieno edistysaskel Moms&Daughters-projektille.
Haasteellisimman tehtävän meille kuitenkin antoi paikallisten OKL opiskelijoiden uinninopetus. Uimataito on erittäin huono koko Tansaniassa. Mtwara sijaitsee aivan Intian valtameren vieressä, mutta silti harva osaa uida. Rannasta kauempana asuvat kaupunkilaiset eivät ole välttämättä koskaan edes käyneet meren rannan ääressä, vaikka se olisi vain noin kolmen kilometrin päässä. Miksi? Koska he pelkäävät. Meri on kuulema pelottava, eivätkä he halua uida siinä koska voivat hukkua ja meressä asuu kaikkea inhottavaa.
En muistaisi, että itselleni olisi kerrottu meren hirviönä tunnettuja" Näkki" tarinoita kun olin lapsi, pikemminkin muistan Näkki- tarinat lastenohjelmista, mutta vanhempani kertoivat, että vielä heidän lapsuudessaan aikuiset pelottivat "Näkillä", joka syö pikku lapsia jos he menevät yksin uimaan. Saman kaltaista tarinaa kerrotaan täällä, mutta erona on, että tätä urbaani, vai pitäisikö sanoa vesilegendaa, on kerrottu niin paljon, että se on iskoistunut niin hyvin lasten päähän, että vielä aikuisinakin he kuvittelevat vedessä asuvan hirviön, joka tulee syömään huonotaitoisia uimareita. Tarina siirtyy sukupolvelta toiselle ja sen takia lapsetkaan eivät edes halua mennä veteen ja oppia uimaan. Esimerkiksi moni kalastajakaan ei osaa uida ja tämä estää heitä menemästä pikku paateillaan syvemmälle päin merta, missä olisi todella ne isot apajat ja rikastumisen mahdollisuus. Peloistaan johtuen he pysyvät lähellä rantaviivaa ja isot kalat voivat huoletta uiskennella isommassa vesissä.
Uimaopetus on aina haasteellista, mutta mikä aikuisten uimaopetuksetsta tekee erillä tapaa haasteellista, verrattuna lasten uimaopetukseen, on murtaa ne pelot ja ennakkoluulot, mitä aikuisella oppijalla on uimisesta ja mitkä tekijät ovat estäneet häntä oppimasta uimaan. Toinen asia on nk. vanhasta pois oppiminen. Kun jonkin asian on tehnyt vuosikymmenet jo tietyllä tavalla, mutta se ei olekaan aivan oikea tapa sitä tehdä , on pois oppiminen vaikeaa. Niinpä otimme haasteen vastaan innokkaina, valmiina murtamaan niin "Näkki"-myytit kuin väärät tekniikat ja jakamaan uimataidon salaisuudet. Ennen kaikkea kurssin tarkoituksena oli opettaa tulevia opettajia, millä tavalla he voivat omia oppilaitaan tulevaisuudessa opettaa. Näin saataisiin pikkuhiljaa, sukupolvi sukupolvelta, murrettua niitä ennakkoluuloja uimista kohtaan, mitä tämä kulttuuri on siirtänyt aikuisilta lapsille vuosisatojen ajan.
Yllätykseksemme aika harva uimakoululaisistamme olivat pelokkaita. Pikemminkin heillä oli suunnaton into ja motivaatio oppia. Ehkäpä siis uusi uimisen sukupolvi onkin alkanut jo syntyä. Lähdimme hyvin alkeista liikkeelle, kellumisesta kohti krooliuintia. Ensimmäisen haasteen toi vastaan jo niinkin yksinkertainen asia kuin fysiologia. Nämä ihmiset täällä ovat yleensä lähinnä pelkkää lihasta. On epätavallisempaa jos seurueessa on enemmän huono kroppaisia kuin hyvä kroppaisia. Ironisesti isomahaiset ovat niitä pohattoja, joilla on rahaa syödä yli varojensa. Niinpä kaikki meidän uimakoululaisetkin melkein poikkeuksetta olivat pelkkää lihasta ja mustien luuntiheydenkin ollessa vielä suurempi kuin valkoisten, ei kelluminen onnistunutkaan niin helposti kuin esim. itselläni, heittäen vain mukavalla rasvaprosentilla varustetun kroppani taakse, suunnaten katseen taivaaseen ja antaen vain meren kelluttaa itseäni. He tekivät kaiken oikein, rentoina, katse taivaassa, leuka ylhäällä, korvat vedessä, mutta silti he upposivat. Ongelmaksi ei siis muodostunutkaan meressä asuva "Näkki" vaan yksinkertaiset fysiologian lait.
Lopunperin kaikki kuitenkin oppivat joten kuten uimaan. Välinepulasta johtuen, täytyi taas varioida ja keksiä nk. köyhän miehen uimaopetusvälineet. Uimaopetuksessa käytimme hyväksemme tyhjistä vesipulloista tehtyjä kellukkeita, jotka oli sidottu narun päähän. Näiden keksimisestä emme kuitenkaan voi ottaa kunniaa itsellemme, sillä idean bongasimme paikallisilta lapsilta, jotka rannassa opettelivat uimaan näiden välineiden kanssa. Teimme vielä englannin kielisen uimaopetuskirjan ope-opiskelijoille, josta he saavat matskun omiin tuleviin uimaopetuskursseihinsa.
Ohjaajan työssä palkitsevinta on kun huomaa ohjattaviensa/opetettaviensa tekemisessä, edistyksen tapahtuneen ja opetetun opin menneen perille. Onnistumisen tunteet, kun oppii jotain uutta ja kun uusi opittu taito sujuu kuin itsestään ja näistä johtuvat onnistumisen kiljaisut ja kiitollisuuden näky kasvoilta, aina tuntien jälkeen on ehdottomasti se palkinto ja palkka, mitä vapaaehtoisena tehdystä työstä saa, ja se täysin riittää.
Emme valitettavasti saaneet mahdollisuutta opettaa kouluissa liikuntaa syksyllä ja joulun jälkeen tammikuussa Mtwarassa elettiin ns. muutosten kuukautta kun uudet projektit tulivat vanhojen tilalle. Niinpä menimme viikoksi Lindiin, viereiseen regioniin, missä on SDA.n toinen toimisto ja erittäin aktiivinen mr. Chigon työporukka. Lindissä opetimme liikuntaa kouluissa ja taas se tunne kun viidestäkymmenestä sataan lasta juoksevat kiljuen pihamaalle huutaen "michezo" eli "liikuntaa", ei siinä voi olla mitään muuta kuin yhtä hymyä ja juosta lasten kanssa hiekkakentälle, nauttimaan liikunnan ilosta.
Joillekin lapsille koulu on ainut paikka, jossa he esim. voivat pelata uusilla palloilla tai ennen kaikkea saada ohjattua liikuntaa. Tansaniassa ei tunneta vapaa-ajan lasten iltapäiväkerhoja. Harrastaminen on omaehtoista ja lapset pelaavat fudista ja nettballia sekä harrastavat akrobatiaa kaveriporukoiden kesken, mitä kotitöiltään ehtivät. Kaikki kuitenkin harrastavat liikuntaa, sillä kotona ei ole pleikkaripelejä yms. viihdyttämässä vaan leikit löytyy pihalta.
Joka aamu Lindin rannalla treenasi noin kahdenkymmenen hengen mamojen ja papojen aamutreeniryhmä, aina aamu kuudesta noin puoli kahdeksaan. Pidimme heille viikon verran, joka aamu aina eri treenin. Oli mm. armybiciä, joogaa, kuntonyrkkeilyä, uintia sekä juoksuharjoittelua. Mikäs sen motivoivampaa kuin aamutreeni biitsillä, auringon noustessa. Ryhmäläiset olivat aktiivisia ja jo kuudelta aamulla täynnä intoa, valmiina ryhtymään hommiin. Mikä ihaninta, ryhmäliikuntatunti ei ole suu mutrussa, tosissaan jumppaamista kuten se tuntuu meillä suomalaisilla enemmän olevan tapana, asioiden tosissaan tekemistä tarkoittaen myös sitten tosissaan jumppaamista ;). Jos askelissa mentiin sekaisin, silloin naurettiin itselle ja liikutetaan itseä jollain muulla tapaa musiikin rytmiin. Nuorena liikunnanohjaajana, aikuisryhmien kohtaaminen on välillä haastavaa kun näytettävänä on, että nuoresta iästä huolimatta on ammattitaitoinen ja tietää mitä on tullut tekemään. Vielä kun monet ryhmäliikuntatunneille tulleista naisista tai miehistä, tekevät askelsarjoja kuoleman vakava ilme naamallaan ja kasvoista päättelemällä, ei voi varmaksi sanoa, tuntevatko he minkäänlaista liikunnan iloa ja nauttivatko he tunnista, vaikka useimmiten se ilo siellä sydämmessä tuntuu, tunnin aikana se ei vain välity aina iloisena ilmeenä kasvoille saakka. Afrikkalaisten kasvoista ei tarvitse paljoa tutkia ja tunnistella nauttivatko he vai eivät. Sen näkee ja sen kuulee. Taaskin kerran, se on se palkinto ja palkka, minkä ottaa mielellään tehdystä työstä: liikunnanilon jakaminen.
Todettakoon taaskin kerran elämän totuuksia: kun asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä, niitä osaa arvostaa. Tässä kohtaa, sama asia on liikunnan harrastamisessa. Ohjattu liikunta ei näille ihmisille täällä ole itsestäänselvyys, vaan se on harvinaista herkkua. Yhdessä tekemisen riemu ja liikunnan ilo näkyy vaikka askelissa vähän sekaannutaankin tai pallo ei sitten millään mene maaliin. Ja niinhän se liikunnan perimmäinen tarkoitus olekin tuottaa iloa ja nautintoa.
Liikunnanohjaaminen täällä on monella tapaa hyvin erilaista. Jo pelkän kielimuurin takia, ei voi vaatia täydellistä järjestystä tai suorituksia ja välinepulan takia pitää paljon varioida välineistöä esim. käsipainot tehdään litran juomapulloista, täytettynä hiekalla. Jos pihalle juokseekin sata koululaista ja tunti on suunniteltu viidellekemmenelle, täytyy uusi suunnitelma vetää ns. hatusta. Niinpä sitä ei voi oikein itseltäkään vaatia samanlaista suoriutumista tunnin ohjaamisessa kuin Suomessa. Sitä toki panostaa täysin, mutta siitä jo saa hyvät fiilikset kun kielimuurista huolimatta saa tunnin ja liikkujat toimimaan tarkoitetulla tavalla kun Suomessa tämä on itsestäänselvyys. Ehkäpä sitä osaa siis jollain tapaa itsekin nauttia täällä pienemmistä asioista ja löytää onnistumisen iloja vähemmästä. Ohjaajan rooli muotoutuu joksikin Suomalaisen ja Tansanialasen väliltä ja mielestäni kulttuurinvaihto on aina hyvä asia (:.
Viime viikolla vietin viikon verran Pemballa (Zanzibarin toisella saarella) ja vaikka muslimikulttuuri on tullut tutuksi hyvin tänä aikana kun olen täällä ollut, sillä rannikkoalueilla ja erityisesti Zanzibarilla muslimikulttuuri on hyvin vallitseva, oli Pemba aivan ääripää Islamin uskossaan. Kaikki olivat muslimeja, koko saarelta ei löytynyt yhtään ainuttakaan paikallista baaria ja joka ikisen kaupan ovet sulkeutuivat pian moskeijasta kantautuneen rukouskutsun jälkeen. Jopa minun täytyi koko viikon verran pukeutua kuin muslimi, kietoutuen huntuihin ja peittää vartaloni varpaista päähän saakka (hiukset mukaan luettuna). Perustelin ensin oman uskonnollisen kantani ja ettei minun kristittynä tarvitse pitää huntua, mutta paikalliset vaati, enkä halunnut loukata heidän kulttuuriaan kun he olivat kannassaan niin ehdottomia. Viikko, peittäen koko kropan yli kolmenkymmenen asteen helteessä oli riittävä. Pemballa mieleeni tuli kuitenkin ajatus; jos Mtwaran sijasta olisinkin lähtenyt tekemään vapaaehtoistyötä Pemballe, olisinko silloin nauttinut siitä niin paljoin kuin mitä nyt? Muslimikulttuuri on niin kaukana omastani ja vahva Islamin usko haastaa Tansaniassa naisten tasavertaistumista, sillä Islamin uskossa naisen arvo ei ole kumma. Jo se, että miehet saavat ottaa neljä vaimoa itselleen, kertoo mielestäni naisen asemasta. Esimerkiksi Moms & Daughters -projektin kehityshaasteet naisten tasavertaistumiselle muodostuisivat siellä varmasti todellisiksi haasteiksi.
Olen ollut reilu puoli vuotta jo Tansaniassa, mutta silti koin pienoista kulttuurishokkia Pemballa . Voi olla, että jos kotipaikkanani olisi ollut Pemba puolen vuoden ajan, olisin kokenut kaiken ehkä vaikeammaksi ja kotiin olisin saattanut tulla jo aikaisemmin. Mtwara on mukavan pieni ja leppoisa kaupunki. Sieltä löytyy uskontojen sekoitus muslimeista katolilaisiin, mutta kaupunki ei ole ottanut jyrkkää kantaa oikeastaan mihinkään suuntaan. Kaupungista löytyy kuppiloita ja yliopiston sekä opettajankoulutuslaitoksen takia kaupungissa asuu paljon nuoria opiskelijoita. Meri on aivan vieressä ja kaikki miltei tuntevat toisensa. Niinpä koin oloni siellä erittäin helpoksi ja kotiutuminen oli helppoa, vaikka kulttuuri sielläkin on hyvin erilainen, mutta sopeutuva kulttuuri oli afrikkalainen kulttuuri, ei jyrkkä muslimikulttuuri.
 |
| musliminaiset ja "musliminainen" rivissä |
Aikani vapaaehtoisena on varmasti aika jonka tulen aina muistamaan ja kuten jo ensimmäisellä kerralla todistettiin, Afrikka on jättänyt pysyvän jäljen sydämeeni. Minkä takia lähteä sitten vapaaehtoiseksi, on kaikki se elämänkokemus, jonka saa eläessä itselleen vieraassa kulttuurissa, huomatessa, että vaikka olemme kotoisin eri puolilta maapalloa, olemme silti lopunperin melko samanlaisia, kuten olen monesti maininnut. Se liikunnan ilon jakaminen, jonka täällä onnistuu tekemään, ne kaikki hymyt ja naurut ovat paljon arvokkaampia kuin se euromäärä, minkä saa ohjauksista per tunti palkkatöissä. Jos sydämessä on yhtään paloa lähteä kokemaan jotain uutta ja jännittävää, en voi muuta kuin täydestä sydämmestäni suositella vapaaehtoiseksi lähtemistä.
Africa for life. (:
