18.päivä helmikuuta oli lento Etelä-Afrikkaan heittämään itsemme likoon surffisoppaan. Joka käytännössä tarkottaa 6-0 turpaan ottamista aalloilta sekä miehen (tai tässä tapauksessa naisen) ja meren välistä tahtojentaistelua. Miksi surffisoppaan itsensä heittäminen on sitten kaiken sen arvoista, kun "mausteet" jättävät sata varmasti palojälkiä, eikä epäilystä todellakaan jää siitä kumpi on vahvempi, meri vai mies? Vastaus on endorfiinipölly! Eli se mieletön kehon omatuottama huume, mielihyvän olotila, minkä voi saada vaikka vain edes yhden onnistumisen jälkeen.
Surffisoppa oli minulle ja Sinille viimeinen yhteinen liemi, missä meidät keitettiin tällä Afrikan matkalla. Etelä-Afrikasta minä lähdin vielä Tansaniaan, jonne myös vanhempani tulivat katsomaan ja ihmettelemään Afrikan kauneutta. Sini otti lennon Budapestiin ja siitä myöhemmin Suomeen.
Viimeinen Afrikan kuukautemme oli kuitenkin mieletön ja parempaa loppua tällä matkalle en olisi voinut toivoa. Koska näitä hyviä hetkiä on riittänyt niin paljon, hetkiä, jotka haluaa muistaa koko loppu ikänsä, kerron menneistä tapahtumista teillekin nyt hetkinä. Kokeillaan saanko tästä yhtään johdonmukaista vaiko pelkästään täydellisen sopan ;)...
Hetki 1. Viimeinen viikko töissä ja Sini saa suolistotaudin, minä saan malarian ja kumpikaan meistä ei ole siihen mennessä ollut niin kipeä. Asuimme projektitalolla kahdestaan. Kumpikin niin huonossa kunnossa, ettemme pystyneet huolehtimaan kunnolla itsestämme, saatika auttamaan toista. Makasimme kummatkin sohvalla puolikuolleena, "Sini! Mulla on niin huono olo". "Niin on mullaki, yhyy!". Sex and the city osoittautui päiviemme pelastukseksi ja katsoimme maratonina tuotantokaudet, vaikka olimme ne jo kertaalleen kelanneet läpi. Vaikka henkisen tuen sanotaan olevan parasta tukea, sillä hetkellä kuitenkin fyysinen tuki olisi myös tullut tarpeeseen. Sohvalta ponnistaminen sai silloin aivan uuden merkityksen, ei muuten ole aina helppoa. Lyhyiden olotila palavereiden jälkeen päätettiin kumpi lähtee käymään kaupassa. Fyysinen tuki kuitenkin tuli henkisen tuen yhteydessä toiselta, sillä toinen varmasti tiesi kuinka pahalta tuntuu fyysisesti kun valitti olotilasta. Yhdessä siis myötä - kuin vastamäessä, kirjaimellisesti ;)... Vaikka tuolloin tilanne ei paljoa naurattanut, nyt voin kuitenkin listata sen menneen kuukauden hyviin hetkiin, sillä kuten sanotaan aika kultaa muistot. Naurattaa pelkkä ajatuskin, miltä olemme mahtaneet näyttää yhdessä, Miia aka malarialoinen sekä Sini aka suolistobakteerinen :D...
Hetki 2. Ennen Etelä-Afrikkaa menimme viikoksi vielä Zanzibarille, juuri Zauti za busaran aikaan. "Zauti za busara" on yksi Afrikan suurimmista musiikkifestivaaleista, joka järjestetään joka helmikuu Zanzibarilla. Festarit kestävät noin viikon verran ja artisteja on ympäri Afrikkaa. Tarkoituksenamme oli mennä ainakin yhtenä päivänä festarialueen sisälle, katsomaan artisteja ja nauttimaan upeista esityksestä. Hinta oli kuitenkin heitetty taas niin korkeaksi, ettei meidän huonolla rahatilanteella löytynyt rahaa maksaa yhdestä sisäänpääsystä 27 dollaria. Paikallisilta hinta oli 3000 shillinkiä eli 1, 5 euroa. Edelleen mielestäni on reilua, että paikallisille on omat hinnat, sillä tämä mahdollisti kenenkä tahansa paikallisen myös mennä nauttimaan hyvästä live-musiikista. Mutta hinnoittelu "for international guests", kuten hinnastossa meitä nimitettiin, oli kuitenkin aika mieletön. Festarialue oli foodmarketin vieressä, joten jäimme kuuntelemaan hyvää livemusaa foodmarketille, jonne musiikki kuului kuta kuinkin yhtä hyvin kuin festarialueella.
Saimme kuitenkin nauttia muutama ilta myöhemmin aivan omasta livemusiikista, kun yhdessä zanzibarin rastaveljiemme kanssa järjestimme Sinille yllätys läksärit. Minun tehtävänä oli pitää Sini päivän verran poissa muualla, jolloin pojat sekä "rastakommuunin mama" Sakina kokkasivat ja laittoivat paikat valmiiksi. Illan tultua nuotitulen vierelle oli kannettu pitkä pöytä, joka oli koristeltu kukin. Pian pöytä katettiin täyteen "African barbegue"-herkkuja ja Sinin yllätykseksi pojat alkoivat laulamaan "one more nightia" ja kerroimme koko kekkereiden olevan Sinille, joka liikutuksesta johtuen meni täysin sanattomaksi. Koska afrikkalaiseen tapaan "sharing is caring", oli pöytä ja paikka pian täynnä ihmisiä, joita kaikkia emme olleet koskaan edes nähneetkään. Ruokaa kuitenkin oli riittävästi ja kaikki varmasti nauttivat olostaan. Mielettömän hyvän ruuan jälkeen, siirryimme nuotiotulelle, jossa Bagamyosta tulleet veljemme soittivat rumpujaan ja kaikki lauloivat yhdessä, tähtitaivaan alla, nuotitulen loisteessa. Meillä tosiaan oli oma Zauti za busara " African music under African skies". Koska oma laulutaitoni muistuttaa lähinnä raakkuvaa harakkaa, tyydyin enemminkin nauttimaan tilanteesta makaamalla penkillä, katsoen loistavaa tähtitaivasta ja kuuntelemalla lahjakkaita ystäviäni. Olisinko voinut olla enempää onnellisempi. Epäilen (:...
Hetki 3. Saavuimme Etelä-Afrikan Johannesburgiin. Jo´burgista otimme junan Port Elisabethiin, josta oli vielä noin 40 km matka Jeffreys bayhin, jossa surffikurssimme oli. 20 tuntia junassa economy- luokassa ei ehkä itsessään kuulu niihin nautittavimpiin hetkiin, mutta junassa oli tunnelmaa. Sokea tummamies tuli vaunuumme ja päästi ilmoille uskomattoman kaikuvan äänen ja alkoi laulamaan jotain Jumala-aiheista kappaletta kauniilla äänellään. Hänellä oli keppi, jolla hakkasi junan lattiaan rytmiä ja kulki vaunua päästä päähän. Ei kestänyt aikaakaan kun koko vaunu raikasi laulusta, kun matkustajat yhtyivät miehen lauluun. Olen aina halunnut mennä katsomaan ja ottaa osaa mustien kirkkojen jumalanpalveluksiin, jossa stereotypian mukaan kaikki laulavat tanssivat yhdessä ja meno on kaukana luterilaisen kirkon virsien laulannasta. Mutta Etelä-Afrikassa ei tarvitse mennä kuin junaan ja saa olla mukana tällaisessa menoissa ja kyllä, stereotypia pitää paikkansa. Ei voi kyllä kuin ihmetellä, kuinka näillä mustilla on niin rytmi veressä.
Yritin ladata tähän videota, missä mies laulaa, mutta ylläripylläri se ei tainnut onnistua. Yritän saada viedon onnistumaan, joku toinen nettiaika kerta...
Hetki 4. Surffikurssi alkoi heti seuraavana päivänä kun olimme saapuneet J´bayhin. Lähdimme ihan alkeista ja itse en ollut surffannut koskaan aiemmin. Alussa ainut mitä teimme oli ottaa aalto kiinni. Aallon lähestyessä pitä alkaa padlata (eli kauhoa), aallon iskiessä viimeiset kolme padlausta ja sen jälkeen nostaa vain ylävartalo ylös, polvien ollessa vielä laudalla ja antaa aallon vain viedä rantaan saakka. Ensimmäistä kertaa kokeiltaessa jo vain tämä tuntui aivan mielettömältä. Kuten alussa mainitsin surffaus on myös yhtä tahtojen taistelua meren ja miehen välillä ja eräänäkin päivänä kun aallot oli ainakin kolmemetriset, tunsin todella olevani aivan liian pieni niin isoon mereen. Välillä aalto heitteli todella pahasti... Juuri kun ajattelit ottavasi seuraavan aallon haltuun, aallon iskeydyttyä se heittikin sinut laudan päältä pois, iski paineella pohjaan ja pystyit tuntemaan kuinka aalto kirjaimellisesti jyräsi päältä, maatessasi meren pohjassa. Äkkiä ylös ja voit nähdä uuden aallon tulevan päällesi. Hullua ja voimia vievää touhua, mutta niin... Niin kuin sanoin, se tunne kun sitten vihdoin onnistut. Muutaman päivän kuluttua laudan päällä seisominen ei enää ollut satunnaista, vaan aina onnistui, joko hyvin tai huonosti. Mutta silloin kuin onnistui hyvin, endorfiinipölly oli saada pään sekaisin. Näet hyvän aallon tulevan kohti, makaat laudan päällä ja alat padlaamaan. Aalto iskee, nostat itsesi ylös ja yht´äkkiä vain seisot laudan päällä ja tunnet kuinka lauta ratsastaa aallon harjan päällä, jyräten kovaa vauhtia eteenpäin. Edes yksi täydellinen aalto, voi pelastaa koko muuten meren kanssa taistelemasi päivän.
Hetki 5. Eräänä aamuna Sini tuli herättämään minut kuuden aikoihin aamulla katsomaan täydellistä auringon nousua ja toden totta se oli täydellinen. Aurinko nousi meren takaa (yllättävän nopeasti) maalaten taivaan punaiseksi ja pian valaisten kaiken kirkkaudellaan. Istuimme minä, Sini ja ystävämme Filipo sekä TK penkillä, kaikki täysin hiljaisina ihmetellen aamun kauneutta. Teimme kaikki mustijäljet käteemme. Katsoimme auringonnousua tarkkaan, nipistimme tiettyä kohtaa kädestämme ja painoimme muistiin kaikki siihen hetkeen liittyvät aistimukset. Miltä se näytti, miltä kaikki tuntui ja miltä kaikki tuoksui. Myöhemmin nipistämällä samaa kohtaa voisi palata mielessä siihen hetkeen ja muistaa ja tuntea kaikki ne aistimukset, mitä silloin koki.
Hetki 6. Koska meillä tosiaan oli vain pieni budjetti käytettävissämme Etelä-Afrikassa, ajattelimme alunperin viettävämme parisen viikoa pelkästään J´bayssä. Kaikki kuitenkin sanoivat meidän olevan hulluja jos emme kävisi Cape Townissa kun olimme kerran Etelä-Afrikkaan saakka tulleet. Lähdimme pienestä budjetistamme huolimatta katsomaan kaikkien kehumaa kaunista Cape Townia ja kehut eivät olleet turhia. Cape Town oli todella kaunis. Kauniiksi sen teki kaupungin vieressä kohoavat jylhät vuoret "Table-mountain" sekä "Lion-mountain" ja meren kimmellys kaupungin toisella laidalla. Muutoinkin tie J´baysta Cape Towniin oli uskomattoman kaunis. Reittiä nimetetäänkin Garden routeksi ja matka oli kuin olisi ollut keskellä ihmeellistä puutarhaa. Matkan varrella oli jylhiä maiseman vaihteluja ja kasvusto oli vehreää ja värikästä. Maasto vaihteli vuorista kanjoneihin sekä kauniisiin rantoihin. Matkan varrella näimme mm. maailman korkeimman sillalta tehtävän benji-hyppy paikan, jonka olisin todella halunnut tehdä, mutta rahat eivät olisi Tansanian viisumiin enää sen jälkeen riittäneet. Tulimme siihen tulokseen, että Etelä-Afrikasssa on niin paljon näkemistä ja kokemista, että sinne ei kannata tulla ensinnäkään lyhyellä ajalla saatika ohkaisella lompakolla. Moni reissaaja, jotka tapasimme oli esimerkkinä vuokrannut auton ja kierteli ympäri Etelä-Afrikkaa vähintään kuukauden ajan. Alkuperäisenä päätarkoituksenamme oli tulla surffileirille, eikä niinkään näkemään Etelä-Afrikkaa, mutta nähtyämme sen kauneuden ja mahdollisuudet päätimme, että ehdottomasti sinne pitää mennä takaisin joskus ajan kanssa ja lunastaa esimerkiksi se menetetty benji-hyppy.
Cape Townissa ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen, pääsimme nauttimaan kunnollisesta kaupunkikulttuurista. Vaikka luulin, etten sitä niin ole kaivannutkaan, kuitenkin nyt kun sai olla keskellä kaupungin hälinää, katsella ihmisiä, kierrellä liikkeissä, istua katukahvilassa cafe lattella ja illalla mennä kiinalaiseen syömään nuudeliannoksen, huomasi sitä sittenkin kaivanneensa. Kävimme vierailemassa Cape pointissa, joka on Cape Townin eteläisin kohta, ja miltei Afrikan eteläisin. Minne katsoikin mykisti sen kauneus täysin. Maailma on täynnä niin kauniita paikkoja ja onnekseni sain taas nähdä yhden.
Hetki 7. Lähdin neljä päivää ennen Jeffryes baystä kuin Sini. Minun lentoni oli Johannesburgista ja Sinin oli Port Elisabethista. Jouduin viettämään muutaman päivän yksistäni Jo´burgissa, sillä juna kulki vain sunnuntaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin ja lentoni oli perjantaina. Yksin kulkeminen ja matkustaminen ei muutoin ole ongelma ja onhan sitä jo ennenkin tehty, mutta Johannesburg on tunnettu Etelä-Afrikan vaarallisimpana kaupunkina, jonne edes Etelä-Afrikan valkoiset eivät halua mennä sen vaarallisuudesta johtuen. Onnekseni olin J´bayssä tavannut Johannesburgista kotoisin olevan Siyan, joka lupasi näyttää minulle paikkoja ja pitää minulle seuraa J´burgissa. Lopunperin Johannesburg ei ollut niin paha kuin mikä kuva siitä annetaan, kun vain tietää mihin mennä siellä. Totta kuitenkin on, että jos et tiedä mihin mennä, voit joutua ammutuksi, joten varovaisuus on todella paikallaan. Etelä-Afrikkassa voi vielä erittäin hyvin nähdä rotuerottelua, eikä apartheidin aikakausi ole loppunutkin kuin vasta 1994. Kehitystä menneiseen voi siis nähdä, mutta matkaa tasavertaiseen yhteiskuntaan on vielä paljon. Etelä-Afrikka on hyvin kehittynyt, mutta tämä koskee lähinnä kaupunkeja, missä kaikki valkoiset asuvat sekä varakkaat mustat. Kaupunkien laitamilta löytyy townshipeiksi kutsutut mustien alueet eli ne kuuluisat ghetot, joka on pelkkää peltihökkelöä, aivan toistensa vierivieressä. Etteiväti ghetot pilaisi muutoin kaunista maisemakuvaa, on townshipien ympärille rakennettu aidat, joiden sisälle ei kunnolla näe. Elinolojen ollessa niin epävertaiset Etelä-Afrikassa, on rikollisuuden määrä huima. Köyhät ottavat rikkailta, kuten maailmanhistoriassa on aina mennyt. Niinpä valkoisena voit saada kuulan kalloosi vain menemällä townshipiin tai muulle huonolle alueelle, jonne valkoisena sinulla ei ole mitään asiaa.
Siya kavereineen elävät henkeen ja vereen hiphop-kulttuurista ja asiaan kuuluvasti hankkivat elantonsa vielä skeittiammattilaisina. Ajelimme ympäri Jo´burgia heidän autolla ja kuulema sinä päivänä sattui vielä olemaan maailmanlaajuinen R Kelly päivä... Totta kai oli :D! Kaikista parasta oli kuitenkin kuunnella poikien puhetta keskenään, sillä puhe oli juuri sitä mustien gangsteripuhetta "My nigga! Wats up? What is this shit ?! Motherfucker U are black, u should lissen hiphop and jazz. Is that cool. I tell u"... Kirosanoja tulee sieltä täältä, motherfuckeriksi kutsutaan parasta kaveriakin ja kaikki on "chilled" mutta se kaikki tarkoitetaan pelkästään hyvällä ja rakkaudella. Ajelimme ympäriinsä ja menimme katsomaan kun pojat skeittasivat. Pojat opettivat minulle mustien asennepuhetta ja en voinut kuin nauttia olostani. Niin kaukana kotoa ja koko ajan mielessäni oli vain " Moro oon Miikku Suomen Tikkakoskelta" Poikia lainatakseni "fuck man, kuinka coolilta se sitten kuulostaakaan" ;D...
Hetki 8. Viimeiseksi halusin jättää tämän kaikista tärkeimmän hetken, joka kaikista upeista hetkistä kuitenkin nousee ykköseksi. Miksi rakastan matkustamista, on kaikki se uuden kokeminen ja näkeminen, mutta ennen kaikkea upeiden ihmisten tapaamista ympäri maailmaa. Meillä kävi vielä niin hyvä tuuri, että Jeffreys bayssa tapaamamme ihmiset kaikki olivat aivan mielettömiä. Muutoinkin matkallamme tapaamamme ihmiset ovat olleet uskomattomia persoonia. On ihana huomata vaikka kuinka eri olosuhteista tai eri puolilta maailmaa me tulemmekaan, lopunperin olemme kaikki kuitenkin niin samanlaisia. J´bayssa oli reissaajia ympäri maailmaa ja viikon jälkeen tuntui kuin olisimme yksi suuri, pieni perhe. Kun tapaa sellaisen ystävän, jonka kanssa vain heti klikkaa voi tunnetta verrata aivan kuin rakastumiseen. Sielujen sympatia ja ajatusten vaihto on huimaa ja sitä ei voi olla kuin erittäin kiitollinen ja onnellinen, että on saanut tavata tällaisia ihmisiä. Harmittavampi puoli tavata reissuilla ihania ihmisiä ympäri maailmaa on se, että tuleeko niitä näkemään enää koskaan. Onneksi maailmassa on kuitenkin olemassa niinkin fiksuja ihmisiä kuten Mark Zuckerberg ja hänen keksimä Facebook, joka auttaa kummasti pitämään yhteyttä eripuolilla maailmaa oleviin sielunsiskoihin -ja veljiin.
Kuitenkin matkalla tapaamistani sielunsiskoista -ja veljistä yksi on ollut ylitse muiden. Sini, Sinikka, Simba alias suolistobakteeri Kupiainen (rakkaalla lapsella on monta nimeä) kiitos, että olit mukanani ja jaot kaikki nämä huikeat hetket. Ne hetket, kun soitit skittaa ja lauloi äänelläsi (joka on liian hyvä ollakseen totta) iltahämärässä, kaikkien kerääntyessä ympärille kuuntelmaan haltioituneina niin Mtwarassa kuin Zanzibarilla kuin nyt erityisesti Etelä-Afrikassa, oli se minulle etuoikeus, josta sain nauttia koko reissun ajan. Ne hetket, joista läsnäolosi teki paljon helpompaa selviytyä ja ne hetket, joista läsnäolosi teki hetkistä vain niin paljon hauskempia. Asante Sini! Pamoja daima <3!
