YaMaan... Back in Zanzibar

Matka takaisin Tansaniaan alkoi 29.päivä syyskuuta ja perillä olimme perjantaiaamuna 30.päivä. Kostean ja makean tutun hajun kantautuessa sieraimiin ja nähdessä taasen, sitten 10 kk jälkeen Darin lentokentän ja huojuvat palmut, oli tunne hyvin nostalginen, nyt mä oon taas takasin täällä.

Lähtöfiiliksissä lentokentällä

Otimme heti alkuun itsellemme yhden nk. lomaviikon ennen Mtwaraa ja töiden aloittamista (vaikkei täällä tehtävä duuni vedäkään burnoutin partaalle) ja loman vietimme sillä kuuluisalla Sansibarin paratiisisaarella, jonka kauneudesta olen jaksanut kyllästymiseen saakka kaikille hehkuttaa.

Tällä kertaa matkajärjestelyt oli helppo hoitaa kun majoitus Mtwarassa oli jo varma rakaan Afriperheeni luona. Maman sanoin "muista että et tule vain vierailemaan, vaan tulet kotiin". Ja Sansille saimme oman paikallisen oppaan, viime reissullani tutuksi tullut ja vilpittömästi hyväksi tyypiksi osoittautunut Simba, joka tunsi saaren kolkat vähintäänkin yhtä hyvin kuin omat taskunsa.

Simbat ja Simban sisko

Tällä Pumballa oli siis hyvät ja turvalliset oltavat, kun vierellä kulki kaksi leijonaa, Sini alias Suomen Simba ja Ommy alias Tansanian Simba.  Sansibarille päästyämme, ensimmäisenä suuntasimme sille tutulle Kendwan rannalle  ja siihen samaiseen reppumatkailijoiden suosimaan Kendwa Rocksiin, jossa viimeksikin yövyin. Kendwasta saa kunkin matkailijan makuun ja budjettiin nähden sopivan majoituksen. Löytyy kalliimpia bungaloveja sekä yksinkertaisimpia ja helvempia bandaseja sekä halvimpaan makuun yhteismajoituksen Dormin huoneissa. Tavoitteena olla Afrikan mantereella vielä ainakin se 8 kk. oli meille sopivin vaihtoehto, se halvin mahdollinen Dormin huone. Sattuipa vielä niin, että huone oli sama ja vanha tuttu, jossa olin viime reissullani majoittunut. Nostalgista, taasen!

Kendwa Rocks

Viime hetken lähtöstressi ja paniikki, jonka onnistuin vielä hankkimaan viimeisinä viikkoina ennen lähtöä (perus, kun viime tinkaan kaiken tekeminen on mukamas aina niin kivaa ?!) tuntui aivan lentävän pois kehosta kun pääsi kävelemään Sansin valkoisen puhtaalle hiekalle ja ympärillä oleva kauneus ja sinisyys, piti ajatukset todella  vain meneillään olevassa hetkessä. Siitä tie veikin sinne tuttuun aidan toiselle puolella sijaitsevaan  letkeään reggaebaariin, joka viimeksi myös sai sulatettua sydämeni. Saatuani käteeni paikallisen Safari- oluen ja joidenkin reggaehemmojen muistaessa "girl with blue eyes" , " YaMaan, u came back"... YaMaan, niin mä todellakin olin takasin... Nostalginen ja hyvä tunne tuli taas (:.

Kendwa oli parin päivän jälkeen nähty ja siitä otimme suunnan itään " Easti coastille". Simba sai hommatuksi meille suhteillaan kotoisan, hyväkuntoisen bandasin  ja hinnan mukavasti alas 50 dollarista 20 dollariin. Paikka oli ollut tosin suljettuna hetken aikaan tulipalon takia, mutta säilyneet bandasit ilmeisesti "saivat ottaa vastaan" vierailijoita.  Huvittavaa ja hieman ehkä pelottavaakin oli kyllä olla ainoat majoittujat koko hotellin alueella, mutta paikallisten diileissä, usein voidaan katsoa asioita vähän läpi sormien (:..

"Easti coasti"

Itäisellä rannikolla ollessamme kävimme uimassa delfiinien kanssa. Herätys oli jo aikaisin aamulla kello kuudelta. Otimme snorkkelit ja räpylät, hyppäsimme kyytiin pieneen moottoroituun veneeseen ja lähdimme keskemmälle merta katsomaan delfiinejä. Saavuttuamme paikalle hyppäsimme veteen ja lähdimme uimaan. Hetken aikaa vedessä oltuamme pian, aivan juuri altamme, kohti pintaa nousi delfiinilauma. Monta kertaa olin lähellä melkein  koskea niitä, mutta aina ne kurottautuivat viime senteillä pois... Höh! Olimme ensimmäisiä, jotka olivat tulleet paikalle katsomaan delfiinejä, mutta pian saimme seuraksemme monen monta muuta mzungua, jotka samaan tapaan hyppäsivät veneestä veteen,  aina käskyn tultua. Hetken aikaa vedessä näkyi vain snorkkeleiden ja räpylöiden suhinaa, kun delfiineitä katsomaan tulleet turistit uivat ihmislaumana delfiinilauman perässä...(Shame on me, eli minä mukaan lukien). Kun delfiinit olivat uineet tarpeeksi kauas, kiipesivät turistit takaisin omiin paatteihinsa ja sitten lähdettiin  veneellä sinne minne delfiinit olivat seuraavaksi uineet.

 "Tuolla ne menee" ja ei kun taas hyppy veteen, räpylöiden suhinaa, lauma katosi, ylös vedestä, etsimään taas laumaa... Ja tämä sama kaava jatkui aina uudelleen ja uudelleen. Sen verran monta kertaa mekin sen teimme, että pian siinä ei tuntunut olevan enää mitään järkeä. "Uiminen delfiinien kanssa" kuten sitä mainostettiin, oli muuttunut oikeaksi delfiiinijahdiksi. Niinpä päätimme jättää muut mzungut hoitamaan homman ja otimme suunnan kohti rannikkoa, snorklaamaan koralliriutalle rahamme vastikkeeksi. Viime kerralla ollessani Sansibarilla kävin snorklaamassa ja ihan sattumalla delfiiniparvi sattui samaan aikaan sinne. Meitä oli vain n. 8 hengen porukka  ja saimme rauhassa uiskennella delfiinien kanssa. Tällä kertaa tuntui miltei pahalta olla niin häirikkönä delfiinireppanoille,  kun paikalla ei ollut vain me tai pari muuta, vaan ainakin kymmenen venettä ja varmasti 30 ihmistä. Shame on me! Edelleen...

Snorklaamassa

Itä-rannoilta otimme suunnan takaisin vielä pohjoiseen, mutta päätimmekin siitä kurvata sittenkin vielä pohjoiseen itään, Kiwengwan rannalle. Kiwengwa osoittautui täysin italialaisturistien linnoittamaksi rannaksi. Jo tervehdyksistä lähtien raikasi  italian kieli rannalla. Swahilin kielen "Mambo" tervehdys olikin muuttunut kaikkialla kuuluvaksi "Ciao", niin aikuisten kuin lasten suusta kuultuna. Kiwengwan  paikalliset kaikki osasivat puhua italiaa enemmän tai vähemmän. Rantakaupustelijat aloittivat aina kauppansa puhumalla pitkät pätkät italiaa, ennen kuin kerkesi korjata, että ennemmin sitten vaikka sitä swahilia, että ymmärtäisi edes vähäsen... Italialaisia kuulemma Sansibarilla riittääkin kuulema mzunguista melkein eniten ja moni paikallinen opiskelee puhumaan edes vähän italiaa, että kaupat kävisivät paremmin, osasi paikallinen Simbamme kertoa.

Simban lapsuudenkoti oli myös Kiwengwan rannalla ja siellä majaili edelleen myös Simban isä. Isä oli aivan ihana noin viidessäkymmenissä oleva vanhempi rastamies. Erittäin maailmaanähnyt ja asunut monia vuosia USA:ssa ja myöhemmin Hawajilla. Hawajilla ollessaan hän oli myös päässyt taustanäyttelijäksi "Tears of Sun" nimiseen leffaan, jossa mm.näytteli Bruce Willis. Simban luona ollessamme kokkailimme ulkona mustekalaa ja ugalia, rastaisän kertoessa matkoistaan ja näyttäessä kuviaan. Saidin perheen yhteinen toimeentulo on paitojen painaminen ja isän luona oli oikea verstas sitä varten. Monet Sansibarin rantahotellit ovat tilanneet heiltä paidat ja eri hotellien logomuotteja oli vaikka kuinka paljon verstaassa. Simba näytti meille myös miten painaminen tapahtuu... Käsityöläisyys on yksi suuri toimeentulon lähde monelle afrikkalaiselle ja kädenjälki minkä he osaavat tehdä on ihailtavaa...

Ugalin tekoa

Leijonaperhe

Isä-Simba, Pikku-Simba ja Pumba

Kiwengwassa yövyimme vasta  valmistuneessa lodgessa nimeltään Baby Bush. Tämä keskelle swahilikylää rakennettu suloisen kotoisa Baby Bush vei täysin sydämemme letkeällä kotoisuudellaan. Baby Bush oli rakennettu nk. eritasoisista parvista, joista oli tehty mukavat lounge-tilat ja näkymät oli suoraan merelle. Kyllä kelpasi köllötellä siellä viimeiset  lomapäivät.

Näkymät Bush Babystä

Simba auttaa mua venyttelemään :D

Viimeisimpänä iltana menimme rantabileisiin tämän rannan reggaebaariin. Kirkkaan tähtitaivaan alla soi reggae ja me tanssimme nuotiotulen ympärillä.... Joo, aika täydellistä, eikö vain ? ... Kunnes  yht'äkkiä musat vaihtuikin reggaesta noin vain ysäriklassikoihin (mitä ?!) ja Bob Marleyn sijasta, toisen genren old school laulaja Mister President ottikin tilat haltuun... Hetken aikaa meni uuden tunnelman hakiessa... Tähtitaivas, nuotiotuli ja reggae vs. tähtitaivas, nuotiotuli ja ysäriklassikot. No mut joo... Toimi ne lopunperin sit sieläkin... Tästä siis lopputulema;  ysäriklassikot toimii aina :D.

Biitsielämästä olimme saaneet nauttia jo melkein viikon verran kun viimeisenä siirryimme vielä Sansibarin sydämmeen Stone Towniin. Niin kutsuttua kaupunkimatkailua on mielestäni turha harrastaa Tansaniassa, mutta ensimmäinen kaupunki, jota lähtisin kuvailemaan mielenkiintoiseksi tai kauniiksi on Stone Town.  Sansibarin asukkaat ovat sekaisin mustia ja arabeja ja näin myös luonnollisesti heidän jälkeläisiään mustia arabeja. Lautan saavuttua Stone Towniin tuntuu kuin olisi siirtynyt Afrikasta osittain jo Arabimaihin. Talot ovat arabityylisiä; korkeita ja koristeellisia, vanhoja taloja, vahvoine ja koristeellisine puuovineen. Kadut ovat hyvin kapeita, aivan kuin Länsi-Euroopan maissa. Muslimikulttuuri näkyy hyvin vahvasti etenkin Stone Townin elämässä. Kadut värittyvät miehistä pitkine kaapuineen ja kuppimaisine hattuineen ja naiset ovat verhoutuneet huntuihin. Aamuherätys tapahtuu koko kaupungissa samanaikaisesti kello kuuden aikaan, kun rukouslaulut kantautuvat moskeijoista yhtä vahvoina kuin ne tulisivat ulos isoista kaiuttimista.

Stone Town

Kadut ovat hyvin täynnä elämää ja aivan kapeimmallakin kadulla näet ihmiset pihalla vaihtamassa päivän kuulumisia, samalla kun kukin on harjoittamassa siinä samassa omaa elinkeinoaan. Oli se sitten kaupan pitoa tai kaupustelua kaduilla, tai asiakkaiden ohjaamista omaan nurkan takaa löytyvään majataloon. Lapset juoksevat kaduilla ja pelaavat katufudista omakutoisella pallolla. Pieniltä kaduilta matkan vietyä meren rannalla olevalle foodmarketille, voi huomata sen olevan taas puolestaan Stone Townin sydän. Paikka on täynnä elämää; ennen pimeän tuloa nuoret pojat hyppivät uimahyppyjä muurilta alas. Ensin ottamalla kauheat vauhdit juoksemalla ja sitten ottamalla pitkän ponnistuksen veteen. Ennen molskahdusta veteen, ilmalennoissa näkyi niin volttia, haparointia kuin yksi melkein mahaplätsikin. Jotkin onnekkaat lapset olivat saaneet itselleen rullaluistimet ja kiisivät foodmarketia päästä päähän niillä niin, että lähinnä vastaantulevien tehtäväksi jäi varominen. Hämärän tultua foodmarket alkoi syttymään täyteen valoja ja kauppiaat tulivat pystyttämään pöytiään ja täyttämään niitä erilaisilla herkuilla. Varaa mistä valita on paljon ja ruoka on hyvää. Sansibarilla käytetään mainlandiin verrattuna mausteita vielä enemmän ja ruoka on sekoitus afrikkalaista ja intialaista, eli siis ehdottoman hyvää! Kokosimme itsellemme aterian pahvilautaselle eri kojujen hyvistä ja menimme syömään niitä foodmarkettia reunustavalle muurille. Oli ihana katsoa kaupungin menoa ja ihastella foodmarketin kauneutta. Vain päätä kääntämällä sai ihastella toista upeaa maisemaa; tummaa merta ja sen pieniä horisontissa näkyviä valoja, jotka tulivat kalastusveneistä ja laivoista.

Foodmarket

Näkymät merelle

Seuraavana aamuna otimme lautan takaisin kohti Daria. Hyvästelimme Ommyn, Tansanian Simban, josta oli ollut meille aivan suunnaton apu. Saaren kolkat tuli nähtyä varmasti paremmin, kuin mitä olisi itse osannut suunnistaa, Lonely Planet oppaana. Dariin tultuamme, tuttu taksikuski oli meille ystävällisesti pyynnöstämme, buukannut ja ostanut liput seuraavana aamuna lähtevään Mtwaran bussiin ja yöpaikankin Darissa saimme vielä Simban siskon, Ilun luota. Paikallisten vieraanvaraisuus on täällä joskus kyllä niin uskomatonta, että voi kun sen kaiken kiitollisuudentunteen osaisikin pukea niin suuriksi sanoiksi kuin mitä haluaisi...

Sansibar jää taas hetkeksi taakse...

Tuttu 6.00 sunnuntaiaamuna, oli lähtöaika Mtwaran bussille. Bussiasemat ovat oikeita huiputuksen ja ryöstöjen tyyssioita. Samat kepposet meinasi käydä kuin viimekin vuonna, eli mzunguhinta bussin ruumaan menevistä laukuista, oli alunperin huimat 25 000 shillinkiä eli saman verran kuin itse lipunhinta. Pysymällä kovana (vaikka vastassa oli iso, musta, vihainen mies) saimme hinnan lähelle edes oikeaa, eli 5000 per nenä. Ommyn ollessa matkassa mukana, ei meinannut edes muistaa kuinka naurettavia mzunguhintoja paikalliset voivat pyytääkään, kun Ommy oli saanut meille oikeat hinnat melkein kaikkialta. Mutta heti kun seurassa ei ollut enää paikallista, vaan kaksi valkoista (vieläpä nuorta tyttöä), nähdään huiputuksen mahdollisuus ja hinnat nousevat kohisten.

Afrikka opettaa, niinhän sitä sanotaan ja on se jo sen verran opettanut viime kerrasta, että vähän sitä osaa pitää täällä puoliaan. Jee! Koviskoulu osa 1. siis jo käytynä! Part 2. nyt meneillään...

Seuraavana suunta oli kohti toista kotia... Mtwaraan, Mama Rogan ja muun perheen luokse (:...

Tarinan loppu ja jatkoa

Niin monet kerrat piti kirjoittaa lyhyt pohjustus blogin jatkolle ennekuin lähin. Mut kliseisen sanonnan mukaan; sama pää kesät talvet niin viimeinen kuukausi ennen lähtöä oli ”hallitua kaaosta” niin lainaismerkeissä kuin voi olla. Mut nytpä siis kirjotan sen niin kutsutun lähtöpostauksen, josta on helppo jatkaa tarinointia Afriikan elämästä (:…

Tosiaan viime vuonna lähdin suorittamaan työharjoitteluani Tansaniaan kahden ja puolen kuukauden ajaksi. Afrikan mantere on aina kiehtonut ja sinne pääseminen ollut aina yksi monista unelmista, joita kyllä tällaisen taivaanrannan maalarin päässä riittää. Se unelma siis toteutui viime vuonna ja suuren alkuihmetyksen jälkeen täysin vierasta ja erilaista kulttuuria kohtaan, se imaisi täysin ja vei palan sydäntä mennessään.

Työskentelin Mtwaran kaupungissa liikunnan kehitysyhteistyötä tehden reilun parin kuukauden ajan ja lopusta otin aikaa itselleni käydä kiertelemässä vähän muualla Tansaniassa. Matka vei Bagamoyon kaupunkiin moikkaamaan kaveriani Juliaa. Bagamoyo on ihana kulttuurin, taiteen ja tanssin kaupunki, joka on täynnä boheemeita taiteilijoita, iloisella ja intohimoisella asenteella. Bagamoyossa sijaitseekin Tansanian Collage of Art, jossa Juliakin opiskelee ja joka on monen paikallisen taitelijasielukaverini unelmana, päästä sinne joku päivä opiskelemaan. Bagamoyosta otin suunnan kohti Zanzibarin saarta, joka ihmetytti paratiisimaisella kauneudellaan… Niin kutsutun mainlandiin (=Tansania) verrattuna Zanzibarin saari on vielä paljon vehreämpi ja rannat ovat täynnä aivan valkoisen puhdasta, hienoa hiekkaa joka maalaa osittain jopa veden valkoiseksi ennen kuin se muuttuu turkoosin siniseksi.  Zanzibar on kuitenkin hyvin turistisoitunut (jos se edes on mikään sana :D), melkein kaikki rannikkoalueet on jo rakennuttu täyteen eri länkkäreiden rakennuttamia ja omistamia turistiresorteja. Hotellit ovat upean näköisiä ja työllistetty paikallisilla, mutta silti taas se silminnähtävä selkeä raja joka on vedetty rikkaiden ja köyhien väliin, rakentamalla kolmimetriset aidat rantaresortin ja aidan toiselle puolelle jäävän kylän väliin on karu. Paikallisilta viedään heidän omat rannat ja ne täyttyvät valkoisen punaisista aurinkoa palvovista länsimaalaisista. No joo, mutta kyllä se turismi tuo paljon hyvääkin… Esim. Zanzibarin yksi pääelinkeinohan on turismi ja tämä takaa monelle paikalliselle paljon työpaikkoja sekä aina turismi tuo kuitenkin mukanaan kehitystäkin, jota on näihin kehitysmaihin tavoitteena koko ajan saada lisää… No tämän kuvauksen pohjalta, voitte varmaan samaistua siihen, että kun on pari kuukautta viettänyt ja elänyt afrikkalaista elämää, afrikkalaisen perheen opettaessa maan tavoille ja paikallisten kavereiden opettamalla lungin elämänsä salaisuuksia ja totuttua siihen, että sitä tässä maassa kuuluu ehdottomaan valkoisten vähemmistöön, tuntui oudolta nähdä yhtäkkiä enemmän valkoisia yhdellä rannalla kuin mitä oli nähnyt koko Tansaniassa viettämänä aikana.

Tuntui hassulta viettää ns. rantalomaa yksin, mutta niin kuin aina yksin reissatessa, kauaahan sitä ei kuitenkaan lopunperin yksin tarvitse olla, kun matkaan tarttuu joku toinen reissumielinen. Zanzibarilla aloitin matkani matkaten kahden Israelilaispojan kanssa saaren pohjoisosaan Kendwaan .  Siellä tutustuin leppoisaan baarimikko Mudyyn, jolla oli ollut suomalainen tyttöystävä ja joka oli itse asiassa käynytkin Suomessa. Hänen kanssaan vietin Suomen itsenäisyyspäivää rantabaarissa ihmetellen maailman menoa ja sen epäkohtia manaillen, samalla kun Mudy tarjosi minulle lisää paikallsita olutta, koska ”Kyllähän sun nyt pitää teidän itsenäisyyspäivää juhlia, vaikka ootkin kaukana kotoa. Mä tiiän kuinka tärkeä se on teille!”.  Olipa siis ikimuistoinen itsenäisyyspäivä, sodassa kaatuneita ja verellänsä meitä puolustaneiden muistoa kunnioittaen palmupuiden alla…

Rantaresortin aidan toiselle puolelle mentäessä löytyi söpö pieni afrikkalaiskylä ja ihanan letkeä reggeabaari. Tutustuin rentoon ja iloiseen rastapoika Simbaan, joka sattui olemaan menossa Stone Towniin ja Dariin samaan aikaan kuin minä, joten aikataulut oli helppo laittaa yhteen ja lopun aikaa vietinkin hänen kanssaan hengaten ja hänen kertoessa elämänrakkaudestaan reggaesta ja minun esitellessä hänelle suomalaisia reggaeartisteja ja opettaen hänet laulamaan ”Maasta maahan”.

Viimeinen viikko Tansaniassa oli ikimuistoinen ja mahtava, mutta mielessä oli kuitenkin jatkuva haikeuden tunne kun ajattelin, etten näkisi tätä maata välttämättä pitkään aikaan. Lisäksi liikunnankehitysyhteistyö, mitä tein Mtwarassa, tuintui tosi omalta jutulta, mutta tuntui, että juuri kun hommaan oli päässyt sisään, pitikin jo lähteä kotiin. Annettavaa niin lapsille kuin mamoille ja tyttärille olisi vielä ollut... Niinpä jo viimeiselle viikolla Tansaniassa ollessani päätin aika vahvasti jo siitä, että ensi vuonna tulen tänne takaisin...

No niin sitten tulin takaisin kotiin joulukuun 11. päivä. Toki ikävä oli ollut perhettä, ystäviä ja niitä suomalaisia herkkuja (joita usein oppii vasta ulkomailla arvostamaan) ruisleipää ja rasvatonta maitoa kohtaan, joten vaikka mieli oli haikea, oli ihana tavata taas kaikkia näitä rakkauksia.  Mutta ensimmäistä kertaa Jyväskylän keskustassa taas liikkuessa, siinä kylmässä ja pimeässä (-60 lämpöeron kalvatessa luita kun Tansaniassa oli lähdettäessä ollut jo melkein 40 astetta ja lämpötila tippuikin yhtäkkiä siihen -20) ja ihmisten kävellessä katse maassa, korvat hartioissa ja lämpöisten ”mambo”-tervehdysten vaihtuen epämääräiseen ”moron”-heittoon, päätin varmaksi että jooo… Rahan keruu taas alkakoon ja ensi syksynä meikku on takasin Afrikan auringon alla.

Olimme ajat sitten sopineet ystäväni Sinin kanssa, että kun aika on molemmille sopiva, niin nämä typyt lähtee reissuun jonnekin päin maailmaa. Kerroin kaipuustani takaisin Afrikkaan Sinille ja sieluntoverini Kupiainen oli heti mukana. Tein opinnäytetyöni  ”Liikunnan käytöstä kehitysyhteistyössä Moms and Daughters-projektissa” ja analysoidessani ja pohtiessa näkemääni ja kokemaani, avautui Tansaniassa tehty työ minulle vielä vähän paremmin ja kaipuu vain kasvoi. Otin siis puhelua Arille LiiKe ry:n toiminnanjohtajalle ja pyysin mahdollisuutta päästä takaisin jatkamaan vapaaehtoistyötä nyt Sini alias Suomen Simba mukanani ja tämä kävi.  Kevät meni siis töissä ja opiskelujen parissa ahertaen. Toukokuussa valmistuin Kuortaneen Urheiluopistosta liikuntaneuvojaksi ja siitä saman tien aloitin Absilla taan Apsi apinan hommat, jotta saan matkakassan kuosiin. Tällä kertaa kaikki oheisvalmistelut oli helppoja kun rokotukset oli viime vuodelta jo kunnossa ja lentoliputkin sain jo nk. vanhan tuttavan Arean kautta halvalla. Satuin vielä saamaan opiskelupaikan Vierumäeltä liikunnanohjauksen amk tutkintoon, mutta reissusuunnitelmat kun oli lyöty lukkoon, sanoin Haaga-Heliaan, että vuoden päästä sitten nähdään nyt lähdetään ensin kerryttämään sitä kuuluisaa elämänkokemusta…

Laukut on siis pakattu, pelkkä menolippu taskussa ja takaisin tullaan kun rahat loppuu….

Tutaonana baadaye (:!!!!